15 January, 2013

Hulk smash

Tiedättekö sellaiset tietynlaiset päivät? Kun vaan kiukuttaa, väsyttää ja olo on karmea? Universumi lakkaa yhtäkkiä olemasta stabiili, maailmassa on virhe eikä edes raitis ilma ja kävelylenkki saa oloa paremmaksi, korkeintaan ylläpitää status quon nipinnapin.

Eilen mies lupasi halata minusta pahan olon pois,* johon ilmoitin vastauksena melko nuljuun sävyyn, etten minäkään aina jaksa olla halattavana. (Tämän lausunnon jälkeen mösjöö käsittääkseni pohti, olenko a) tosi vihainen (ja mistä) vai b) ambulanssikyydin tarpeessa; minun halauksentarpeeni on vakio vähän samaan tapaan kuin Neperin luku on.)

Tänään ei ollut kovin paljon parempi. Tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta käydä esimerkiksi ärhentelemässä erilaisissa Facebook-ryhmissä, joiden jäsen olen. (Hauskaa huomata, että kaikki hyvät aikomukseni olla vähemmän ääliö lensivät romukoppaan heti, kun sattui kiukuttamaan.)

Asia, jota ei mielellään itselleen myöntäisi, mutta jonka kanssa joutuu nokatusten kerta toisensa jälkeen: fyysinen vaikuttaa psyykkiseen ihan hirveästi. On todella vaikea tunnustaa, miten paljon esimerkiksi hormonit vaikuttavat persoonaan, eikä tämä riemu todellakaan rajoitu pelkkään hormonitoimintaan.**

Kerran, vuonna viiksi ja takatukka (ja kauan ennen kuin tapasin hänet, josta oli sittemmin tuleva puolisoni), että tapailin erästä poikaa. Homma ei vain oikein toiminut. Pelkkä ajatuskin suhteesta kuvotti. Pussailun pohdiskelu etoi. Hoidin homman omaan tapaani tyylikkäästi ja katosin kulisseihin tiettyä helpotusta tuntien. En voi sanoa, että jälkikäteenkään olisi suuremmin kaduttanut ... mutta kun joitakin viikkoja myöhemmin lakkasin nauttimasta antibiootteja ja allergialääkkeitä pääasiallisena ravintonani, tajusin, että kuvotus ei ehkä sittenkään johtunut treffailemastani henkilöstä.

Tänä vuonna perheelle määrätyistä antibioottikuureista siis toinen lankesi osakseni - heti noroviruksen jälkeen. (Tytär sai ensimmäisen, niin ikään heti noroviruksen jälkeen, mutta hän on hanskannut mielialansa paljon paremmin.) Voin sanoa, että keho ei ole kiitellyt.

Kai se on selviö, ettei mieliala ole parhaimmillaan jos kroppa haluaisi ryömiä johonkin koloon ja katsoa, vievätkö hengen tauti vai antibiootit. Mutta se oli kyllä ylläri, miten laajalla skaalalla mieliala voi olla "ei-parhaimmillaan".

Millä helvetillä tästä kärttyisyyden suosta nyt nousisi? Vai pitäisikö vain tyytyä siihen, että hyvin harvoja poikkeuksia*** lukuunottamatta ei ole sopivaa seuraa kellekään, ja yksinkertaisesti välttää ihmiskontakteja kunnes ... tuota ... en edes tiedä, mikä olisi yhteiskuntakelpoisuudelle sopiva testi? Ideoita?


* Yleensä mies lupaa halata vihan pois, mutta hän on selvästi tarpeeksi pätevä diplomaatti ymmärtämään, että vaikken eilen ollut yhtään vihainen, potentiaalia siihen kyllä oli. (Se potentiaali onkin tänään hauskasti realisoitunut.)
** En siis ole paksuna.
*** Lapsi, mies, omat vanhemmat. Joista mies ja omat vanhemmat on vain tuomittu kestämään.

9 comments:

  1. Tuttua. Mulla oli ennen joulun aikaa elämäni toivottasti ainoa kortisonikuuri bronkiittiin ja kärsin sekä unettomuudesta että anger management -puutoksista. Teki mieli repiä kaikilta pää irti tai ainakin vänkyttää. Toki sillä bronkiitilla oli osasyynsä tähän mielialalamaan.

    Ennen lapsia kun mulla oli hormonikierukka (kuten nytkin, mut koska oon pervo taaperoimettäjä en usko että mulla on kauheesti mitään munasoluäksöniä), pemssi iski satunnaisesti ilman vapauttavia kuukautisia. Ihmettelin aina, miksi kadulla kulkevat mummot itkettävät ja sitten muutama veripisara paljasti, että aah, no pemssihän mulla oli. Oli kyl aina helpottavaa tajuta, ettei esim oo tullut hulluksi tai mitään.

    ReplyDelete
  2. mulla on tota kai vaan ku on PMS. PMS! vittu aattele, mulla on 3kk vauva ja mulla oli jo PMS koska menkat.

    ReplyDelete
  3. Fyysinen voimattomuus vaikuttaa kyllä tosi surullisen hävettävän raukkamaisesti psyykeeseen. Täysin hanurista. Hormonien vietävillä olo on nöyryyttävää! Äly sanoo toista ja tunne lyö yli. Ihan kamalaa. En tykkää, näin facebookkielellä vielä tiivistettynä :D.

    ReplyDelete
  4. Voi että kuulostaakin niin tutulta! Kuten Wandis tuossa edellä totesi, mullakin PMS-päivät on tuommoiset. Eli siis just nämä päivät. Eikä asiaa auta pieni jännitys huomisesta työhönpaluusta. Ja v*tutus oikeastaan samalla. Meinasin skitsahtaa lähikaupassa, kun kassajonot eivät vain vetäneet. Eihän ne ikinä siinä lafkassa vedä! Sinne ei vain voi piipahtaa ostamaan maitopurkkia, koska tasan tarkkaan ne urpot kassat vatvooo puolituntia jonkun tyypin veikkauslappua. OIkeastaan uhosin, että jätän johonkin asiakaspalautetta, että avaisivat yhden kassan, jolla ei oteta vastaan minkäänlaatuisia veikkauksia, lottoja yms. Nythän tässä saankin sopivasti saman höyryn päälle kuin iltapäivällä (kiitos vaan! ;) ), että ehkä vielä jostain kaivan kyseisen marketin yhteystiedot ja laitan viestiä eteenpäin.

    Sori, tästä tuli nyt tämmöinen. Mutta juuri tuo "mies ja omat vanhemmat joutuvat kestämään" -tyyppinen määritelmä sopii minuunkin niin hyvin.

    Halaus ja kyllä se siitä!

    ReplyDelete
  5. Lupiini, aikamala. Kortisonikuuri? Täälläkin kärsitään juuri bronkiitista, mutta ihan antibiooteilla mennään onneksi ihanaa. Sain juuri eilen kiukkukohtauksen miehelle, ja selitin jälkikäteen sille, että mulla on ennenkin ollut sairaushulluutta. Mies oli onneksi jo sellaisessa tilassa, että sitä nauratti.

    Voihan tämä mun tila toki olla PMS myös, mutta en ole sellaista kai ikinä ihan kunnolla kokenut (mielialamielessä), joten en oikein tiedä, mitä se on. Minäkään en menstruoi, kiitos Cerazetten, josta en luovu ikinä. Ikinä.

    Wandis, syvimmät sympatiani! Mutta valitettavasti eivät omakohtaiseen kokemukseen perustuvat. Tai sitten ole autuaasti unohtanut kaikki PMS-asiat, koska sellaisia ei ole toviin ollut - mutta mies kyllä luultavasti muistaisi, jos kysyisin :D Mitä en aio tehdä.

    Bleue, juuri noin siinä käy. Vaikka tunteja yrittää puhua itselleen järkeä ja vedota parempaan minäänsä, jossain vaiheessa jää vain sellaisen tunneaallon alle. Valitettavasti se tunneaalto on vain hyvin harvoin maailmojasyleilevä ja rakastava. Jälkikäteen tietysti hävettää kuin muiden päälle istuvaa drontti Edvardia ainakin, mutta myöhäistähän se sitten jo on.

    Leopardikuningatar, ymmärrän tuon niiiin hyvin! Mullakin on noita (aion ryöstää Lupiinin mainion termin) anger management -puutoksia nimenomaan kassajonoissa ja muissa jonotustilanteissa (tosin e-kirja kännykässä on auttanut niihin kummasti.) Silti, tuo idea veikkauslaputtomasta kassastahan on ihan mainio! En mäkään tajua, miksi joka kassalla pitää uhkapelaamista tukea. Saakeli.

    Halaus sinnekin, kiitos tuesta! Ja kyllä se työjuttu hyvin menee, usko pois vaan!

    ReplyDelete
  6. Muru, kun rakastaa kovaa, myös vihaa kovaa. Ei aina helppoa, mutta eikö elämä ole loppujen lopuksi paljon parempaa vuoristoradassa kuin karusellissa? Hiukset hulmuavat tuulessa, you know.

    ReplyDelete
  7. :)

    Tottahan se on. Mutta juuri nyt, jos saisin valita, ottaisin sellaisen elämän, jonka metaforaksi käy Särkänniemen tylsin laite, Taikavirta :D Missäs niitä valintoja sai tehdä?

    ReplyDelete
  8. Eilen olin niin kiukkuinen ja väsynyt, että en halunnut edes vastata! Mur!

    Cerazette pitää minutkin tietyllä tavalla stabiilina, jännityksellä odotan PMS-vuoristorataa, jos ne joskus päätän lopettaa.

    Minä olen ollut fasilitoimassa prosessia, minkä aikana yksivuotias siirretään äidin kainalosta ja tissin suuetäisyydeltä nukkumaan pinnasänkyyn. Eka yö oli todella syvältä jostain, toka meni vähän paremmin ja nyt tässä jännään että joko kohta kajahtaa.

    Tasaisempaa loppuviikkoa Liina-Hulkille. Kokeile edes vähän halata. ;)

    ReplyDelete
  9. Fasilitaattorin osa on rankka! Toivottavasti työryhmän muu osa alkaa pikku hiljaa sopeutua sovittuun agendaan ja aikatauluun!

    Mä tykkään Cerazettesta koska se ei kuitenkaan tunnu liiaksi vaimentavan omia fiiliksiä. Ja ainii, koska ei oo menkkoja, vai joko sanoin :D

    Kiitos, kai se tästä! Jossain välissä. Halaus kyllä auttoi :)

    ReplyDelete

Note: Only a member of this blog may post a comment.