tag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post8163381343050899605..comments2023-08-09T17:11:06.096+03:00Comments on Pudonneita omenoita: Tytöistä ja pojistaLiinahttp://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comBlogger90125tag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-32700993521101832912013-07-05T17:50:06.803+03:002013-07-05T17:50:06.803+03:00No niin, äskeinen edellinen kommenttini oli juuttu...No niin, äskeinen edellinen kommenttini oli juuttunut spämmikansioon, kiitos vaan Google, blogini ylläpitäjänä en kirjoita tänne spämmiä.<br /><br />Minusta on ihan huikeaa, että olet sekä selvitellyt uutisten taustoja (hatunnosto) että se, että erot ovat NOIN pieniä. Siis aivan mitättömiä. Ja kuitenkin, jos uutisoidaan, että eroa on, sehän tosiaan kuten itsekin sanoit on nimenomaan se seikka, joka lukijan päähän jää.<br /><br />Voihan toki olla, että erot ovat tilastollisesti merkitseviä, ja varmaan ovatkin, mutta miten tämä merkitsevyys kääntyy arkielämän merkitsevyydeksi on sitten toinen asia. Yksilön kohdalla tilastomatikka on jokseenkin merkityksetöntä.<br /><br />Sukupuoliroolien edustajien sijaan pitäisi pystyä näkemään asiat enemmän yksilöiden ja tilanteiden yhteistyönä.<br /><br />Toivon kovasti, että lapsenne ukki osaa nähdä myös stereotypioiden ulkopuolelle huomatessaan, etteivät lapset niitä ehkä isompana halua noudattaa. Haluaisin kuitenkin ajatella, että kenenkään yksittäisen henkilön (poislukien ehkä vanhemmat) vaikutus ei ole mitenkään massiivisen iso, joten olen toiveikas sen suhteen, että vaikka joku yksittäinen isovanhempi jossain ei kykenisi hyväksymään laajempaa tapaa olla nainen tai mies, se ei kuitenkaan ole mikään este.<br /><br />Konservatiivisuuteen liittyy varmaan tuon turva-aspektin lisäksi myös se, että tiukka naisen tai miehen malli on hyvä paikka, josta lähteä liikkeelle laajentamaan omaa kuvaa. Ei siis välttämättä vahingollista, eikä siitä pidä liiaksi säikähtää.<br /><br />Olen itsekin huomannut monessa kohdassa viime aikoina, että haluaisin olla turva-alueilla, sopuisa ja toimia, kuten on ennenkin toimittu. Vaatii rohkeutta ja on hemmetin pelottavaa astua jollekin uudelle alueelle. Nostan hattua siitä, että olet yliopistoon hakenut, ja samalla olen ihan varma, että pärjäät siellä mainiosti ja tulet takuulla valmistumaan. Ellet ole sitä jo tehnyt. (On muuten noin anekdootinomaisesti kerrottava, että vaikka omat vanhempani ovat myös yliopistokoulutettuja, yhtään kukaan meidän perheestä ei ollut varma, että valmistuisin lopulta :D Mutta kyllä mä sen sitten kuitenkin tein, kymmenen vuotta vain kesti.)<br /><br />PS. Ei niin mitään syytä pyytää anteeksi, minun pitäisi polvillani kiittää. Kiitänkin. Kiitos!Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-81612945733420346032013-07-05T13:39:27.973+03:002013-07-05T13:39:27.973+03:00Nuppu! Sä ansaitset jonkun Vuoden kommentoija -pal...Nuppu! Sä ansaitset jonkun Vuoden kommentoija -palkinnon, ihan mahtavia kommentteja ja mahtavia oivalluksia. Mun on aivan juuri livistettävä töistä Finnconiin, MUTTA tulen kyllä illalla kommentoimaan noita sun juttuja vielä, koska niissä on paljon ajatuksia herättäviä juttuja, joista ehdottomasti haluan jutella. <br /><br />Kiitos, iso kiitos näistä hienoista kommenteista <3 Mä oon todella, todella onnekas ja onnellinen bloggaaja nyt.Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-34345072118957858702013-07-05T11:53:05.393+03:002013-07-05T11:53:05.393+03:00Minäkin olen ollut havaitsevinani, kun Liina kirjo...Minäkin olen ollut havaitsevinani, kun Liina kirjoitit, että lapset itse ovat konservatiivisia. Esimerkiksi esikoisellemme on jonkin aikaa ollut hyvin tärkeää, että häntä kutsutaan pojaksi, ei lapseksi. Usein lipsahtaa, että "lapset voisi laittaa autoon", ja hän puuttuu tähän. Ja hän itse jaottelee asioita tyttöjen ja poikien asioihin. Onhan se selvää, että maailma on vielä tällainen kuin on: enemmistö bussikuskeista on miehiä ja enemmistö hameita pitävistä on naisia ja enemmistö kimeä-äänisistä on naisia. Kun luen kirjaa ja matkin vaikkapa miespeikon ääntä väärin (korkealla äänellä), hän korjaa. Varmasti jotain turvallisuutta tuottavaakin on jaotella asioita. <br /><br />Haluaako ihminen itsekään aina rikkoa joitain kulttuurisia asioita, koska rajanylitykset vaativat ponnistelua? Analogisesti: Itselleni on ollut stressaavaa hakea yliopistoon, koska suvustamme kukaan ei ollut sinne päässyt. Oli epäuskoinen ja hieman turvatonkin olo, koska hyppäsin maailmaan, jonne vanhempani eivät voineet minua auttaa vertaistuellisesti. En sanoisi, että taipumuksieni seuraaminen automaattisesti tekee minua onnelliseksi, vaan mukana tulee myös epävarmuutta ja kuormitustakin. Meidän alalla olen huomannut myös sellaisten opiskelijoiden, joiden vanhemmat ovat samalla alalla, pitävän hieman enemmän välivuosia opintojen aikana, koska heillä ei ole niin kovaa stressiä valmistumisesta vaan he luottavat valmistuvansa.<br /><br />Tämä ketju oli kyllä lohdullinen, kun huomaa muidenkin pohtivan samoja juttuja. Ja Liina on huippuleaderi tälle!<br /><br />-Nuppu<br /><br />ps. Anteeksi näin pitkä teksti. En oikein osaa tiivistää.Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-19696855524189109592013-07-05T11:52:21.855+03:002013-07-05T11:52:21.855+03:00Saanko vielä jatkaa?
Paljon näitä on tullut miet...Saanko vielä jatkaa? <br /><br />Paljon näitä on tullut mietittyä, ja hyvin samalla tavalla huomaan miettineeni kuin monet yllä. Tässä tiettyjä havaintoja lisää:<br /><br />* jotkut sukulaiset ohjaavat lapsia perinteisiin sukupuolirooleihin. Esimerkiksi lastemme ukki sanoi, kun tyttäremme konttasi aikoja sitten keittiön eteen ja jäi tuijottamaan siellä puuhastelevaa rouvaa, "siellä se keittiö on, pikku emäntä jo niin innokkaana sinne osaa mennä". Mutta kun poikamme kävi keittiön ovella, hänelle sanottiin "kohta on pullaa tarjolla". Hyvin samanlainen kokemus kuin tuo kaukosäätimen räpläämisjuttu.<br /><br />Mietin ukin kommentin jälkeen, että mitähän pitäisi itse tehdä, miten pitäisi ajatella ja miten toimia. Ei oikein ole valmista vastausta. Näkökulmia kun on niin tuhat ja miljoona. Tiedän, että ukin puoliso rakastaa keittiössä hääräämistä. Joten yksi tulkinta voisi olla että ehkä ukki haluaa ohjata tytärtämme johonkin sellaiseen, jonka hän kokee turvalliseksi, ja uskoo että tyttäremme kasvaisi siten onnelliseksi. Ja hänet muistettaisiin aina hyvistä pullista ja leipomuksista. Kuten ukin puolisokin, joka on hyvin pidetty ihminen suvussa. Ohjaammehan me lapsia moneen muuhunkin, esim. ammatteihin liittyy toiveita. Olen itse hyvin tyytyväinen omaan ammattiini ja ajattelen sen edesauttavan hyvää elämää - onko silloin ihan ok innostua, kun lapsikin osoittaa siihen kiinnostustaan? <br /><br />Koska ymmärrän sen, että poikkeuksia voi olla vaikeampi ymmärtää. Jos ei ymmärrä jotain, ei ehkä osaa tukea. <br /><br />Sitten taas toinen tulkinta on huolestunut: haluaako ukki ajatella, että tytön ei pidä vaikkapa opiskella tai ajaa ajokorttia? "Alentaako" hän tyttäremme hellan ääreen, vaikka tytär loistaisi kodin ulkopuolella? Jos tyttäremme aikuisena ei koskaan leivo vaan ostaa valmiit pullat kaupasta ja keskittyy enemmin vaikka agilityyn koirien kanssa, antaako ukki tälle arvostelevaa palautetta "voisithan sinä sen leipomisen opetella". <br /><br />Vai heltyykö ukin sydän vähitellen siihen, että tyttäremme on vaikkapa innokas piirtämään karttoja tai taitava kertomaan vitsejä? <br /><br />Ehkä tuntuu siltä, että on ihan sama minkä näistä poluista tyttäremme valitsee. Mutta oli se niistä mikä vain, niin haluaisin, että sekä me vanhemmat että sukulaiset antaisimme sille arvon. Eli katsoisivat häntä ihmisenä hyväksyvästi. Ja että tytär olisi onnellinen. Tietysti onneakin on vaikea mitata, mutta näppituntumalla ainakin niin, että hän haluaisi olla kanssamme tekemisissä ja kokisi mielihyvää tekemisestään, oli se mitä vain. Että hänellä olisi pääsääntöisesti hyvä perusvire ja vain vähän stressiä. <br /><br />jatkuu...Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-54116010403444352822013-07-05T07:20:50.881+03:002013-07-05T07:20:50.881+03:00Löysin tämän ihanan keskustelun myöhään illalla ja...Löysin tämän ihanan keskustelun myöhään illalla ja yön sitä alitajunnassa raksuteltuani ajattelin nostaa aloituksesi joitakin asioita.<br /><br />*uutisointi. Olen tehnyt tässä kuluneen vuoden aikana sellaista omaa pientä tutkimusta. Aina, kun mediassa (useimmiten Yle, Hesari), uutisoidaan jostakin sukupuolierosta, olen etsinyt alkuperäiseen lähteen esille ja tarkistanut eron suuruusluokan. KUINKA iso ero on? <br /><br />Viimeksi, esimerkiksi, uutisoitiin naisten ja sotaveteraanien näkevän enemmän painajaisia kuin muun väestön. THL:n sivuilta löytyivät luvut kertoivat, että naisista usein painajaisia näkee 4% ja miehistä 2%. En tiedä muista ihmisistä, mutta ainakin omassa mielessäni Ylen uutinen "Naiset näkevät enemmän painajaisia", antaa mielikuvan, jossa tuo sukupuolen välinen ero on paljon tuota todellista erotusta suurempi. Täysin henkilökohtainen tulkintani uutisesta on jopa, että eron täytyy olla kymmeniä prosentteja. Kuitenkin, omassa mielessäni, jos näen kadulla naisia ja miehiä, muistan herkemmin että naiset näkevät painajaisia, eli leimaan heidän joukkonsa. Ja unohdan, että miehetkin voivat nähdä painajaisia. Ehkä tämä on oma ongelmani, mutta näin huomaan ajattelevani. <br /><br />Samoin valitsin randomina tässä taannoin lauseen, että tyttöjen hampaat puhkeavat aiemmin. Vaikka jutussa sanottiinkin, että keskimäärin, niin silti aihepiirin tieteellisissä julkaisuissa ero oli paljon pienempi kuin omassa mielessäni etukäteen kuvittelin. Pojilla oli kolmessa isossa tutkimuksessa 4 hammasta (erityisesti välihampaat ja kakkoset), jotka puhkesivat keskimäärin aikaisemmin kuin tytöillä, ja tytöillä loput hampaat puhkesivat aiemmin. Mutta erot olivat tyyliin tytöillä 10.26 kuukauden iässä ja pojilla 10.6 kk iässä. Omassa mielessäni ainakin nuo pari viikkoa ovat jo keskiarvoinakin aika pieni ero, eli niillä ei saisi olla mitään käytännön merkitystä. <br /><br />*Näistä päästään sitten siihen, että minua kiinnostaa erityisesti, mitä me jollakin tiedolla teemme. Jos ihmiset lukevat uutisen että naiset näkevät enemmän painajaisia, niin perustetaanko erityinen naisten unitutkimusklinikka? Tai muistavatko lääkärit paremmin asian, kun tuolissa istuu naispotilas? Nauretaanko miehelle epäuskoisesti, kun tämä kertoo näkevänsä painajaisia?<br /><br />Tällaisissa tilanteissa nähdäkseni sukupuolittuneet ennakkokäsitykset ovat haitallisia. Ajattelisin, että tämä on osa isompaa pakettia. Jari Sinkkonen, josta kovasti pidän, on sanonut jossakin miten lapsen itsetunnosta saadaan hyvä, että "et väheksy lastasi etkä vaadi häneltä liikaa". <br /><br />Tuohon lauseeseen haluaisin itsekin pyrkiä myös sukupuolittuneiden asioiden osalta. Jos tutkitaan että poikien influenssa on keskimäärin vaarallisempi jälkitautien osalta, niin haluan ainakin vaikuttaa siihen, ettei sellainen tieto käänny tulkinnaksi, jossa tyttö jätetään kokonaan hoidotta, tai hoidetaan automaattisesti "vähemmän aktiivisesti" kuin poika, koska yksilönä tyttö saattaa todellisuudessa olla se, joka ne jälkitaudit saa veljiään herkemmin. (tämä tuli mieleen tuosta sukurasitekommentistasi, että pojat ovat olleet sukusi mielissä hauraita ja tytöt kyllä selviää).<br /><br />Minusta tuntuu että paljon tämän sukupuolikeskustelun taustalla on meidän vanhempien omat kokemukset vähättelystä tai sivuuttamisesta. Olisi halunnut itse tyttönä leikkiä parkkitalolla, mutta sitä ei toiveista huolimatta koskaan joulupukki tuonut, tai myöhemmin olisi kaivannut muuttoapua, mutta sitä ei koskaan saanut kun oli saanut reippaan nuoren naisen roolin. <br /><br />Kiitos!<br /><br />-Nuppu<br /><br /><br /><br /><br />Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-38031184435372326792013-03-20T20:55:55.135+02:002013-03-20T20:55:55.135+02:00Terve S, kiitos hurjasti ihanasta kommentista! Täm...Terve S, kiitos hurjasti ihanasta kommentista! Tämä sai minutkin taas ajattelemaan lisää, ja päivä meni ehkä sen ansiosta paremmin kuin olisi muuten mennyt. Minustakin on ihanaa, miten hyvää tämä keskustelu täällä oli, ja oli tosi huippua, että tulit kirjoittamaan omia ajatuksiasi - ei tässä onneksi ole mitään parasta ennen -päivää! :D<br /><br />On tosi kurjaa, että oma vanhempi on psyykkisesti sairas (vaikka se, että asian tiedostaa, on kyllä varmasti hyvä). Silloin ehkä erityisesti on tärkeää saada apua ja tukea sekä ystäviltä että asiantuntijoilta, koska eritoten turhan syyllisyyden alle musertuu ihan liian helposti - ja silloin on hirveän vaikeaa olla millään saralla hyvä.<br /><br />Ehdottomasti muista olla armollinen itsellesi. Ainakin tämän kommentin perusteella olet sekä ajatteleva että tunteva yksilö, enkä usko, että vanhemmuuden peruspakettiin hirveästi muuta tarvitaan. (Olen muuten itsekin vähän huono lukemaan kriittisesti, luotan asiantuntijoihin melko lailla ja näen ihan hyviä pointteja melkein joka suunnalla. Voiskohan tässä vielä aikuisiällä kehittyä?)<br /><br />Tuo lelujuttu oli taas hyvä. Innostuin tämän sun kommentin myötä tänään leikkimään lapsen kanssa toviksi - yleensä luemme, ja hän toki mielellään kuunteleekin, mutta nyt tuntui hyvältä ja hauskalta muistaa, että muutakin voidaan yhdessä tehdä kuin sitä minulle helpointa juttua.<br /><br />Noi kehumisjutut on samoin olleet mullakin muuten mielessä paljon. Että missä määrin on ok ohjata toisen toimintaa haluttuun suuntaan kehumalla. Hirveän hankalaa on löytää muita sanoja!Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-61700606108035462212013-03-20T04:15:07.099+02:002013-03-20T04:15:07.099+02:00Voi vitsi, en ole koskaan lukenut näin rakentavaa ...Voi vitsi, en ole koskaan lukenut näin rakentavaa keskustelua kasvatuksesta missään blogissa. Kiitos jokaiselle, joka on jotain kommentoinut. Olen aika myöhässä, mutta silti vielä tekee mieli lisätä omia ajatuksia.<br /><br />1. Oppaista.<br /><br />Itselläni on psyykkisesti sairas vanhempi, joten minulla on paljon opittuja malleja, joista en ole kovin ylpeä. Hermostun nopeammin kuin haluaisin. Minulle on valtava helpotus lukea jostain, että on ihan ok, että myös äiti menettää itsehillintänsä ja ylireagoida, ei vain lapsi.<br /><br />Ja kuten monesti mainittiin, oppaat saattavat (, samoin kuin keskustelu ystävän kanssa - tai mahtavan blogin ja kommentointi-ketjun lukeminen) tarjota uusia ajatuksia ja suuntia. Se on rikkautta.<br /><br />Tyhmää oppaissa on se, että itse en välillä osaa lukea kriittisesti tai alan suorittamaan asioita. Mutta luulen, että minun pitää oppia olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja uskoa siihen, että minulla on kaikesta huolimatta tunne ja intuitio, joihin voin luottaa.<br /><br />2. Roolimalleista<br /><br />Kerran kerroin yhdelle äidille, että lapseni ei ollenkaan innostu leluista, vaan enemmän jokapäiväisistä kodin tavaroista. Siihen toinen äiti vastasi, että tietenkin, me aikuiset emme leiki leluilla (ainakaan kovin pitkään, esim helistimellä), joten se ei ole lapsestakaan mielenkiintoista. Hitsin hyvä pointti oli tuo, että pojalle ostettiin nukke, mutta sillä ei leikitty niin kuin junaradalla. Totta. <br /><br />3. Kehuminen<br /><br />Yritän olla liioittelematta, minäkään en pidä ääripäistä. Silti olen miettinyt, että onko ok sanoa, ole kiltti ja tuo tämä, tai ole kiltti ja pue, koska sehän tarkoittaa, että et ole kiltti, jos et tee niin kuin sanon. Minusta on oikeasti hyvä reflektoida sanomisiaan ja silti toivon, että annan itselleni myös luvan olla ihminen, en pääse eroon kaikista asioista, jotka olen oppinut.<br /><br />Olen todella kiitollinen Anonymokselle tuosta kehumisen tarkennuksesta. Olen lukenut Jean Liedloffin kirjan, myös hän puhuu kehumisesta enkä ihan ymmärtänyt, miksi ei saa kehua. Nyt ymmärsin eron aidon ilahtumisen ja kehumisen (kärjistetysti: jonka tarkoitus on ohjata käytöstä) välillä.<br /><br />4. Oma persoona<br /><br />Myös vanhemmat ovat erilaisia, eri vahvuuksia, eri heikkouksia, samalla tavalla, kun lapsia ei voi laittaa yhteen muottiin, ei voi myöskään vanhempia. Jokaisen täytyy löytää itselleen sopiva tie. Tällainen keskustelu on mahtava apu siihen.<br /><br />Kiitos erityisesti sinulle Liina, jotenkin sinulla on niin kunnioittava asenne kaikkia kohtaan ja tuntuu, että kaikilla, jotka kommentoivat. Jotenkin sellainen yritän-ensin-ymmärtää-ennen-kuin-tuomitsen -asenne, ja sitten vielä en-teilaa-vaan-esitän-kysymksiä... mahtavaa. <br /><br />SAnonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-69852476873141443692013-02-19T20:14:36.510+02:002013-02-19T20:14:36.510+02:00Sikuriina, niin siinä voi käydä!
Ehkä sekin on jo...Sikuriina, niin siinä voi käydä!<br /><br />Ehkä sekin on jotain kaikkivoipuuskuvitelmaa, että luulee voivansa korjata kaiken omassa käytöksessään pielessä olevan noin vain asiaa ajattelemalla. Tai ylipäätään. Että ehkä tosiaan terveintä on antaa lapsen kasvaa ja välillä tuuletella niitä omia ennakkoluulojaan. Kai tämä vanhemmuus sinänsä on aika kasvattavaa jo, ja ehkä lapsikin vielä kohtaa sen koulun :DLiinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-67987522118448254122013-02-19T13:23:09.256+02:002013-02-19T13:23:09.256+02:00Tätä se työssäkäyminen teettää. Ei ehdi edes osall...Tätä se työssäkäyminen teettää. Ei ehdi edes osallistua tämänkaltaisiin hyviin keskusteluihin!<br /><br />Olen ajatellut, että antaa lapsen vain kasvaa rauhassa. Enhän kuitenkaan osaa johdonmukaisesti olla näyttämättä "vääriä" asenteitani, joten lapsi kasvaa meidän jälkeläiseksi hyvässä ja pahassa. <br /><br />Tähän kuitenkin sisältyy vahva tarve tehdä pojasta sovinistin vastakohta (en tiedä miksi hänestä tulisi sovinisti, kun ympärillä ei yhtään sellaista ole). Sukulaiseni käyttää sukumme ressukkamiehistä termiä "heikkojen isien pojat" ja välillä mietin, onko siinä perää, että machoja kasvaa silloin, kun isä on vastuuntunnoton rehvastelija.<br /><br />Toistaseksi meidän poika paijaa nukkeaan, joka on nähtävästi poikanukke. En aio tehdä tästä mitään johtopäätöksiä mihinkään liittyen, koska tajusin juuri, ettei häntä ole koskaan kehuttu mistään leikkimisestä. Täytyypä korjata tilanne!Sikuriinahttps://www.blogger.com/profile/06729102265464630639noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-32605856903253621472013-02-14T22:31:08.756+02:002013-02-14T22:31:08.756+02:00Tuskin mikään yksi tapa toimii ikinä kaikkiin. Tyk...Tuskin mikään yksi tapa toimii ikinä kaikkiin. Tykkään kyllä tuosta vanhempien kasvatusopasasiasta, koska siltähän tää puuha lähinnä tuntuu.<br /><br />Voisi ajatella, että kyse on kuitenkin siitä, miten kehutaan ja mistä. Tuossa ylempänähän käsittääkseni alkuperäinen Kohnista kirjoittanut anonyymi kommentoi kehumisesta vielä lisää (oli mennyt tutkimaan asiaa! Miten vaikuttunut voin olla? Hyvin vaikuttunut.), kannattaa etsiä ne tekstit - ovat hyvää kamaa, ja tuovat tähän kehumisasiaan uusia näkökulmia.Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-52074072083748007952013-02-14T22:22:36.501+02:002013-02-14T22:22:36.501+02:00Mä en ole ehtinyt noroissani ja muissa nyt yhtään ...Mä en ole ehtinyt noroissani ja muissa nyt yhtään kommentoimaan ja tää on varmaan jo ihan loppuun pureksittu aihe :D<br /><br />Kuten muutama muukin totesi niin muksuista löytyy yksilötasolla ihan hitsisti eroja. Muakin mietityttää se että kun niitä yksilöitä on aivan laidasta laitaan, niin voiko yksi tapa toimia kaikkiin? Ja samaten kun muksut on vähän isompia, kun tulee niitä ikävaiheita joihin kuuluu sitä identiteetin kehittymistä sitä kautta että itsetunto on hakusessa, kun lapsi hakemalla hakee sitä että kehutaan ja on hyväksytty. _Miten_ sitten pitäisi toimia, jos ei kehua? Kun on niitä vaiheita milloin lapsi kysyy että rakastatko, välitätkö, olenko tärkeä? Siitäkin huolimatta että päivittäin niin sanot. Ehkä nämä mitä nyt on kirjoiteltu, on koskenut enempi sitten niitä pienten lasten vaiheita :) mutta ne pienet kasvaa ;) ja kun esim. koulujärjestelmä vielä on sellainen kuin on niin senkin puolelta mua vähän mietityttää se kehumattomuus. Että kuinka pitkälle se kantaa? Toki se autopilotti-homma on se miltä pitäisi välttyä vaan aidosti olla siinä hetkessä mukana, oli kyse kehuista tai muusta toiminnasta.<br /><br />Tuossa mietiskelin että ehkä juuri siksi ne lastenkasvatusoppaat on niin "punainen vaate", kun lapset on kuitenkin yksilöitä ja aikuisillehan siinä tarjotaan malleja toimia. Ehkä oikea termi olisikin vanhempien kasvatusopas? Tiedän, saivartelua tietyllä tapaa mutta ainakin omalle mielelle osuvampi ilmaisu.Helihttps://www.blogger.com/profile/00186179199885136684noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-22154160336356545332013-02-14T21:28:06.264+02:002013-02-14T21:28:06.264+02:00Saara, olen ollut koko viikon ihan täpinöissä näis...Saara, olen ollut koko viikon ihan täpinöissä näistä kaikista eri näkökulmista :)<br /><br />En ole muuten ihan varma, miksi niihin geeneihin pitää vedota niin hirveän monessa asiassa. En minä sillä, etteikö niillä olisi iso rooli - varmasti on - mutta kun ajatellaan, miten älyttömän hieno ja iso asia kulttuuri ylipäänsä on, ja mitä sen kehittyminen on koko lajille antanut (sori vaan, kaikki muut pallon asukkaat) ... eikö olisi parempi pistää energiaa sen eteenpäinviemiseksi? Eikä geeneillä selittelyyn :D<br /><br />Autopilotointiin sorrun itsekin yhä, vaikka käytännössä lapsi on paljon tyytyväisempi vartin aitoon läsnäoloon kuin puolen tunnin puolivillaiseen. Siksi yritän siinä vähän tsempata.Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-81496003029550420242013-02-14T21:11:08.856+02:002013-02-14T21:11:08.856+02:00Aivan mielettömän hienoa keskustelua :) En pysty n...Aivan mielettömän hienoa keskustelua :) En pysty nyt kommentoimaan mitään järkevää, toteanpahan vain, että herätti hurjan paljon ajatuksia, ja heti huomenna keskityn välttämään laiskaa "hyvä"-huudahdusta (joka minulla on juuri sitä, mistä Kohn kritisoi, jos oikein ymmärsin: aidon kiinnostuksen puutetta ja autopilotilla toimimista silloin, kun haluaisin oikeasti keskittyä johonkin muuhun. Toki kehun myös aidosti, mutta tähän ei ole tullut aiemmin kiinnitettyä huomiota).<br /><br />Tytöistä ja pojista tekisi mieli kirjoittaa romaani, mutta väsyttää ja yllä on jo sanottu paljon viisaita. Sen sanon, että autot ja geenit -kommentti saa minutkin hermostumaan. Se on muuten ihan yhtä typerä väite, kuin että koristautuminen (kasvomaalein, koruin tai höyhenin) olisi jotenkin geeneissä. Vähänkin historiaan tutustunut tietää, että se on kulttuurissa.Saaranoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-14969734780768638252013-02-14T16:30:09.313+02:002013-02-14T16:30:09.313+02:00Hippiäinen, tottahan se tuokin on. Muutenkin ehkä ...Hippiäinen, tottahan se tuokin on. Muutenkin ehkä sellainen kauhean suunnitelmallinen harrastaminen kuulostaa vähän oudolta. Että nyt kun satubaletin aloitat niin tanssit perkele hautaan asti sitten tai ylioppilaaksi asti vähintään.<br /><br />Annukka, ei oo vielä koko maailma käynyt. Onneksi :D<br /><br />Noinhan se juuri on. Saattaisi se pieni tyttökin juosta miekka kädessä, jos hänelle sellainen olisi annettu. Vaan pienestä on tämäkin erottelu aloitettava. Ystävä hieman ihmetteli, kun heille oli 10 kk vanhasta pojasta todettu, että kyllä huomaa kyseessä olevan pojan kun on niin kiinnostunut kaukosäätimestä. Tämä siis siinä iässä, jossa muksu kuin muksu on VARMASTI kiinnostunut siitä mokkulasta, jossa on hassuja nappuloita ja joka on vanhempien erityissuojelun kohde :D<br /><br />Pilami, tiedätkö, mä varmaan tuolta Bleuen blogista luin jossain vaiheessa huomion siitä, että esikoislasta pitää ihan OPETTAA leikkimään - ja järkytyin. Mekin vaan kasattiin vauvan eteen leluja, ja oletettiin, että tuosta noin se kohta alkaa leikkiä. Onneksi lapsiparka pääsi päivähoitoon, eihän se vieläkään varmaan tietäisi, miten autoilla ajetaan ja miten nukkea ... heitetään seinään ja retuutetaan päästä. (Ja välillä yritetään pukea.)<br /><br />Siis kyllä: voisin kuvitella, että esimerkistä on apua. Mutta minustakin legot on paljon mielekkäämpiä :DLiinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-65236519128655232242013-02-14T16:14:19.309+02:002013-02-14T16:14:19.309+02:00" Ja sitten tietysti kiinnostaisi muiden koke..." Ja sitten tietysti kiinnostaisi muiden kokemukset: ovatko muiden lapset ihan "luonnostaan" alkaneet hoivailla pehmoleluja ja nukkeja ym. vai onko siinä leikin synnyssä ollut vanhemmillakin jotain tekemistä?"<br /><br />Hyvä pointti! Lapsillahan kai on vahva hoivavietti, mutta nehän tekevät liki kaiken mallista oppimalla, joten voisi kuvitella, että tuohonkin juuri vanhemman osallistuminen vaikuttaa eniten.Annukkahttps://www.blogger.com/profile/04082617253110314831noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-7501267341054266152013-02-14T12:27:17.815+02:002013-02-14T12:27:17.815+02:00Mä tajusin tän keskustelun tuloksena myös seuraava...Mä tajusin tän keskustelun tuloksena myös seuraavan asian (näitä omia mokia on hirmu kiva näköjään jakaa täällä sun blogissa ;): me ostettiin pojalle 2-vuotislahjaksi nukke ja on tullut sen jälkeen todettua, että eipä näytä lasta kovin paljon nukella leikkiminen kiinnostaa. No, öh, vertailun vuoksi kerrottakoon, että kun lapsi on saanut junarataa, on sitä junarataa koottu yhdessä ja puksutettu vetureilla ympäri rataa, pikkuautoille on rakennettu levystä laskurata ja legoista rakennettu ties mitä. Mutta sille nuken kanssa leikkimiselle emme antaneetkaan oikein mitään mallia: emme laittaneet sitä yhdessä nukkumaan emmekä keitelleet sille ruokaa leikkiastioilla. No ei vissiin ihme, että nukke on jäänyt leikeissä paitsioon. Voitaishan me vanhemmatkin kehittää siihen jotain leikkiä ympärille. <br /><br />Tietysti tähän vaikuttaa omat mielenkiinnon kohteetkin: mun mielestä on mielekkäämpää rakentaa legoilla kuin leikkiä mielikuvitushoivaleikkejä. Ja sitten tietysti kiinnostaisi muiden kokemukset: ovatko muiden lapset ihan "luonnostaan" alkaneet hoivailla pehmoleluja ja nukkeja ym. vai onko siinä leikin synnyssä ollut vanhemmillakin jotain tekemistä?pilaminoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-54663442743666252472013-02-14T10:08:27.773+02:002013-02-14T10:08:27.773+02:00Ajattelinpa tulla tänne huutelemaan jotain huomata...Ajattelinpa tulla tänne huutelemaan jotain huomatakseni, että koko maailma ehti mua ennen, enkä voi hampaita tekevän huutajan kanssa keskittyä lukemaan kaikkea ajatuksella. Eli täräytän tänne näkemykseni näin (pahoitteluni, jos joku jo sanoi tismalleen saman, mutta se meni multa ohi):<br />Mua on riipinyt suunnattomasti, kuinka lähipiirin lapsista puhuttaessa yhdestä korostetaan koko ajan, sitä, kuin POIKA hän on. Hän on toki poika, mutta että kun siskonsa hoivaili tuossa iässä nukkeja, niin hän juoksee keppi kädessä miekkailemaan. Tuota,öö, olisko tässä nyt just kyse siitä, että toiselle on osoitettu se nukke ja toiselle miekka ja ritarit. Lisäksi pikkulasten hoivaamisvietti sivuutetaan usein poikien kohdalla, koska he eivät ehkää saa juuri sitä nukkea hoivattavakseen vaan vaikkapa muovisen dinosauruksen, josta pidetään vuoroin maailman hellintä huolta ja toisinaan se joutuu keinutuolin jalan mestaamaksi. Ihan kuin ne nuket tyttöjen leikeissä.<br />Tuo Ylen uutinen kummastutti mua muotoilultaan, vaikutti jotenkin ohimennen raapaistulta eikä sisältö selittänyt otsikkoa niin perusteellisesti kuin olisin odottanut. Nytpä sille selvisi syykin. Olin lukenut tuon englanninkielisen aiemmin, mutta en enää osannut yhdistää näitä. Kiitos valaisusta!<br /><br />Annukkahttps://www.blogger.com/profile/04082617253110314831noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-82488558755470003182013-02-13T19:16:08.373+02:002013-02-13T19:16:08.373+02:00Äh! Vielä piti sanoa yksi juttu, mutta katkesi aja...Äh! Vielä piti sanoa yksi juttu, mutta katkesi ajatus... Liinalta tuli uudestaan mieleen, kun kirjoitit tuosta liikunnan löytämisestä myöhemmin: Pieni lapsihan ei välttämättä yhdestä kokeilukerrasta edes asiasta innostu ja voi "puhjeta kukkaan" myöhemmin. Eli ei jokaiseen "äiti haluun pelata lätkää äiti haluun pelata jalista äiti alotan viulunsoiton" -intoiluun ehkä kannata lähteä heti mukaan, ja niitä muitakin harrastuksia/tekemisiä kannattaa aina välillä ehdotella.<br /><br />Nyt hiljenen. :)Hippiäinenhttps://www.blogger.com/profile/17181058572575226029noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-57542397800756651332013-02-13T19:12:04.217+02:002013-02-13T19:12:04.217+02:00Ihan hirveän hyviä pointteja molemmat, pilami! Sel...Ihan hirveän hyviä pointteja molemmat, pilami! Sellaisia, joita kohti itsekin olen tässä keskustelun kuluessa vähän haparoinut (mutta aika epäonnistuneesti.) Ihanaa, kun tulit, ja puit nämä sanoiksi!<br /><br />Ehdottoman totta varmasti juuri tuo, ettei lasta ohjaa vain niihin luontaisen kasvun suuntiin, koska kaikki tarvitsevat tasapainoa - ja sellaisista ei-niin-ilmeisistä jutuista voi löytää vaikka mitä uutta ja lohdullista. (Minä esim. en ole koskaan ollut kovin liikunnallinen, mutta onnistuin itsekin löytämään liikunnasta iloa. Valitettavasti vasta aikuisena. Siitä en kyllä vanhempiani syytä vaan pikemminkin erilaisia kilpailua korostavia liikuntaharrastuksia :D)<br /><br />Ja sitten juuri tuo reippaaksi kehuminen. Sitäkin olen vähän etäisesti miettinyt. Kyllä minusta kellä tahansa pitäisi olla oikeus olla epäreipas välillä. <br /><br />Ystäväni juuri sanoi, että hänen poikansa halusi lopettaa jalkapalloharrastuksen, muttei oikein osannut sanoa sitä - lapsi vain keksi tekosyitä, miksei voi mennä. Ystävästäni tämä tuntui tietenkin kauhealta, ja vaikka näin etäältä on helppo sanoa, että turha jäädä asiaan kiinni, ymmärrän noita kauheustunteita.<br /><br />Niin, miten löytää tasapaino siinä, että kannustaa lasta kävelemään itse, mutta välillä myös olemaan pieni pulkassa?Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-74015602029778219652013-02-13T19:05:27.933+02:002013-02-13T19:05:27.933+02:00@ RainDrop: En tiedä, millainen sävy tuosta omasta...@ RainDrop: En tiedä, millainen sävy tuosta omasta suolloksestani jäi; ärsyttää, kun kiireessä yrittää höseltää mahdollisimman paljon eikä saa mitään järkevää sanottua. Ainakin itsellä on yritys tarjota lapselle mahdollisimman paljon vaihtoehtoja, myös niitä perinteisiä, jotta hän pääsee toteuttamaan itseään ja itselleen luontaista käytöstä tuntematta joutuvansa pakotetuksi mihinkään väkinäiseen kaavaan. Eli jos tyttö on luonnostaan kovin tyttömäinen, niin saa olla. Ei ole mitään väärää siinä, että haluaa naimisiin ja kotiäidiksi, joka tykkää siivota ja leipoa pullaa. Mutta kaikkien ei pitäisi olla pakko tähdätä siihen. Olenhan itsekin kotiäitinä omasta halustani, vaikka kannatan naisten työllistymistä ja tasa-arvoa jne. jne. :)<br /><br />@ Pilami: Loistava pointti! Varmasti itsekin toimin samalla tavalla, kunhan lapsi tuosta kasvaa. Ehdottomasti pitää tukea sitä, mikä on lapsesta parasta, mutta kai vanhemman velvollisuus on myös tarjota yleissivistävästi / monipuolisesti taitoja kehittävästi / terveellisesti muutakin - eihän lapselle voi syöttää pelkkää suklaatakaan, vaikka se luontaisesti maistuisi. Ei siis niin, että väkisin raahataan itkevää epäliikunnallista lasta hiihtämään, että vauhtia nyt, kun et muuten elämässä pärjää, mutta voihan sitä käydä vaikka eväsretkellä leppoisaan tahtiin, tms. mukavaa yhdessätekemistä. Eli samoilla linjoilla olen itsekin. :)<br /><br />Tuo kävelykuvaus oli todella valaiseva esimerkki. Itsekin olen näin etukäteen ajatellut tekeväni vaikka sun mitä, mutta eipä tuossa arjen tohinassa aina tajua yhtään, mitä sieltä suusta tulee. Tässä minusta esimerkiksi kasvatusoppaat voivat olla avuksi (palatakseni tuonne jonnekin keskelle keskustelua; miten niin ajatus hyppii?) - vaikka koko ideologiaa ei pureksimatta nielisi, niin muutama hyvä esimerkki saattaa valottaa omaa toimintaa todella hyvin. Hippiäinenhttps://www.blogger.com/profile/17181058572575226029noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-63158827137689772722013-02-13T18:46:47.342+02:002013-02-13T18:46:47.342+02:00Mahtavaa keskustelua! Minä itse puntaroin melko pa...Mahtavaa keskustelua! Minä itse puntaroin melko paljon sen asian kanssa, että miten paljon ohjaa lastani niihin harrastuksiin ja tekemisiin, joihin hänellä näyttäisi olevan luontaista taipumusta ja miten paljon sitten pyrin tuomaan hänen elämäänsä muutakin tekemistä ja touhua, mikä ei häntä ehkä lähtökohtaisesti niin paljon innosta. Taustalla tässä siis se, että lapseni kehittyisi tasapainoisesti ja eri osa-alueet olisivat tasapainossa keskenään. Esimerkkinä nyt vaikkapa se, että lapseni selkeästi pitää liikunnallisesta ja vauhdikkaastakin tekemisestä. Pyrin kuitenkin askartelemaan ja piirtelemäänkin hänen kanssaan, vaikka nuo tuokiot jäävät yleensä melko lyhyiksi kun lasta ei vain jaksa kovin kauaa kiinnostaa. Ollaan myös muskarissa vähän senkin takia, että tulisi sitä musikaalisuuspuolta ym. "harjoitettua", vaikkei näillä geeneillä ole kyllä varsinaisesta musikaalisuudesta pelkoa. En teidä kuinka hyvin saan tätä ajatustani nyt tässä kirjoittaessani tuotua esille, mutta idea on se, että vaikka tietysti on mielestäni hyvä ohjata ja rohkaista lasta siihen suuntaan, johon hänellä on luontaisia taipumuksia, niin pidän tärkeänä, että elämässä on myös muuta, esim. juuri kuvataiteita ja musiikkia tai sitten kovin kaikesta näpräämisestä pitävällä myös sitä liikunnallista puolta. Ja kirjoja, mutta niitähän meillä kyllä luetaan ja niistä lapsikin varmaan juuri sen vuoksi pitääkin.<br /><br />Kehuista. Jostain olen lukenut, että lapsi itsekin tajuaa, jos häntä kehutaan ja kiitetään jostain mikä ei ole oikeasti kovin onnistunutta. Esim. urheilusuorituksesta tai piirustuksesta. Parempi tietysti olisi kehua siitä, että "hienosti jaksoit juosta maaliin asti", tai miksei vaikkapa: "olipa hienoa, kun kävit onnittelemassa voittajaa". Mutta sitten itse olen tunnistanut kehumisissa sellaisen huonon puolen, että niillä helposti asetetaan lapselle tietty rooli, josta hänen voikin olla sitten vaikea päästä pois. Esim. jos aina kehutaan, kuinka reipas lapsi on, niin annetaanko hänelle silloin edes mahdollisuutta olla joskus vähemmän reipas? Tajusin tämän omakohtaisesti silloin, kun oma 2-vuotiaamme kerran kävelylenkillä oli vähän väsähtäneen oloinen, mutta kävellä laahusti vain. Koska lapsemme jaksaa ja haluaa kävellä hämmästyttävän pitkiä matkoja ikäisekseen, on siitä tullut häntä kehuttua ja positiiviseen sävyyn ihmeteltyä. Sitten tulikin sellainen tilanne, että tuntui ettei hän voinutkaan istahtaa pulkkaan vedettäväksi. Pisto sydämeen itselle - varsinkin, kun olen ihan lapsen syntymästä asti pyrkinyt siihen, ettemme puheillamme ja kehuillamme lokeroisi häntä tiettyyn lokeroon ja "päättäisi" hänen puolestaan millainen hän on. Varmaan tietysti aina perheissä tulee helposti jäsenilleen tiettyjä rooleja joita sitten vahvistetaan just perheen sisäisellä puheella ja sillä mitä tarinoita kunkin lapsuudesta ja jo eletystä elämästä kerrotaan ja toistetaan. Tyyliin: "sinä, Pia-Petteri, olet kyllä aina ollut niin rohkea ja pärjääväinen, jo 5-vuotiaana jäit yksiksesi kotiin jne. jne." Tätä pyrin itse tosi paljon välttämään.pilaminoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-71401416082026024442013-02-13T11:09:36.764+02:002013-02-13T11:09:36.764+02:00Venni, ihan mahtava kommentti, kiitos!
Jep, juuri...Venni, ihan mahtava kommentti, kiitos!<br /><br />Jep, juuri noinhan asia pitkälti on: ihminen on kuitenkin yksilö. Ei vain rooliodotustensa summa. Ja sehän on oikeastaan aika hienoa ja rikasta - ja siksipä ajattelen melko lailla samalla tavalla kuin sinä, että tiukoista rooliodotuksista luopuminen tarjoaa paremmat mahdollisuudet olla persoona eikä vain tyttö tai poika. <br /><br />Olen myös ajatellut, että muksut saattavat olla hieman konservatiivisiakin näissä rooliasioissa itse, koska he vielä etsivät paikkaansa ja rooliaan. Mitä vähemmän niitä raja-aitoja kuitenkin ympärilläolevien toimesta rakennellaan, sitä paremmat mahdollisuudet on lapsella itsekin niitä (tarpeen tullen) kaataa.<br /><br />Ja, kyllä, varmastikaan kasvatuksella ei saa persoonaa muokattua - eikä siihen mitään syytäkään tietenkään ole. Kyllä saa ihminen olla ujo, rämäpää, intro- tai ekstrovertti tai vaikka Mortti ja Vertti, kaikille on tilaa. Mutta juurikin noin, ettei täysin vahingossa ole estämässä sitä. Pyrkii katsomaan sitä lasta ja miettimään, kuka hän on ja mitä hän ehkä haluaisi tehdä - eikä sitä, mitä hänen olisi sopivaa haluta tehdä :)<br /><br />Wandis ja Onna, ollaan niin massiivisesti ajan hermolla, että liekö sieltä mitkään hermoimpulssit mene enää läpikään :D<br /><br />Hippiäinen, voi teidän anoppeja :( Itse saattaisin riehaantua tuollaisessa tilanteessa. Onneksi ovat kuitenkin "vain" isovanhemmat.<br /><br />RainDrop, vaikea on ajatella, että kaikki erilaiset roolimallit ja odotukset sinänsä olisivat pahasta. Kapeasti sovellettuna ne voivat kuitenkin olla juuri niitä juttuja, jotka tekevät sukupuolesta määrittävän asian - vaikka olisi hauskempaa, että tyttöys tai poikuus olisi mahtava kasvualusta pienelle ihmiselle. Ei vankila. Siksi ehkä erilaisia tapoja olla mies ja nainen olisi hyvä olla paljon esillä: vaihtoehtoja on.<br /><br />Ei minua niin haittaa, jos tyttärestäni tulee kovin tyttömäinen tyttö - se, mitä yritin tuossa alkuperäisessä postauksessani sanoa oli kuitenkin se, ettei sellaisessa tilanteessa voi minusta täysin perustellusti sanoa, että mitenkään en itse asiaan vaikuttanut, siitä vain tuli sellainen. Luultavasti vaikutin. Ja siinäpä jotain, mikä kannattaa tiedostaa. (Niin, ja haluaisin myös, että jos hänestä tulee kovin tyttömäinen tyttö, hänestä tulee sitä vaihtoehdoista huolimatta, ei niiden puutteen vuoksi. Sama pätee, mikäli hänestä tulee kovin poikamainen tyttö.)<br /><br />(Meillä muksu leikkii nykyään ennen kaikkea eläin-Duploilla ja Myyrällä. Arvatkaa, onko sillä äiti, joka innoissaan osoittelee telkkarista esim. norsuja? On.)<br /><br />Anonyymi, aika jännä tuo Ylen kulma. Sääli, että raflaavan otsikoinnin perässä on aina juostava. No, tutustun etenkin alkuperäisjuttuun mielenkiinnolla! <br /><br />Sen verran olen tätä miettinyt, että eilen seurasin tiukemmin, miten lapselle juttelin ja mistä kehuin. Pyrin keskustelemaan enemmän toiminnasta kuin lipsauttelemaan "hyvä" siellä täällä. Observointi tosin muuttanee käytöstä tässäkin.Liinahttps://www.blogger.com/profile/04038062090546541015noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-21071261293115917622013-02-13T08:43:22.705+02:002013-02-13T08:43:22.705+02:00.. ja tuo tutkimus liitettiin (ehkä tulosten valos..... ja tuo tutkimus liitettiin (ehkä tulosten valossa hieman liian raflaavasti) Suomessa sukupuoleen: <br /><br />http://yle.fi/uutiset/tutkimus_vanhemmat_tekevat_tietamattaan_tytoista_alisuoriutujia/6492295Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-61419412267454878322013-02-13T07:14:22.299+02:002013-02-13T07:14:22.299+02:00Tässä vielä uunituore aika laaja tutkimus, miten t...Tässä vielä uunituore aika laaja tutkimus, miten tekemisen kehuminen johtaa selvästi parempiin tuloksiin kuin persoonan kehuminen 1-3 vuotiailla:<br /><br />http://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130212075109.htmAnonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-2222251644533857505.post-77153902354221963762013-02-13T00:28:25.983+02:002013-02-13T00:28:25.983+02:00Hirveän mielenkiintoinen keskustelu, joka herätti ...Hirveän mielenkiintoinen keskustelu, joka herätti paljonkin ajatuksia, mutta en nyt saa niitä järkevästi jäsenneltyä tähän, joten muutama huomio vain. Tuo Vennin toteamus oli mielestäni hyvä, että lapset ovat omia yksilöitään omanlaisellaan temperamentilla, ilman että siihen voisi välttämättä kasvatuksella juurikaan vaikuttaa. Toki ympäristötekijöillä on paljon vaikutusta, mutta myös noi geneettiset jutut on mielenkiintoisia.<br /><br />Luin nämä kaikki kommentit läpi ja valtaosassa nähtiin positiivisena asiana se, että yritetään kasvattaa tytöistä ja pojista perinteisten sukupuoliroolien ulkopuolella olevia yksilöitä. Näin lapsettomana tuli mieleen kysyä lapsellisilta, että onko ne perinteiset sukupuoliroolit kaikki pahasta? Siis jos tyttö tykkää kovasti perinteisistä tyttöjen jutuista tai poika oikeasti leikkii mielummin autoilla kuin nukeilla, pitäisikö siitä jotenkin yrittää päästä eroon? Ja kuten joku tuossa aiemmin mainitsi, niin ympäröivässä yhteiskunnassa näkyy kuitenkin paljolti nuo "perinteiset" roolit, joten eihän niistä kokonaan eroon pääse. Jostainhan se muutos tietysti on alettava ja on hienoa, jos edes pysähtyy ajattelemaan omia mallejaan ja minkälaisia asenteita lapsilleen siirtää.RainDropnoreply@blogger.com