Oma napa lähinnä

Voi EI piipöl. Pitihän se arvata: kiitos karppauksen, lihankulutus on loikannut kasvuun.

EI NÄIN.

Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopii takuulla monelle, myös itselleni. Mutta karppauksen ei ole pakko tarkoittaa sitä, että leivän ja perunan korvaa lihalla. Leipä ja peruna kannattaa korvata sillä yhdellä ruokaympyrän osalla, jota pitäisi syödä puoli kiloa päivässä. Kasviksilla. Tämähän olisi hieno mahdollisuus päästä kilon päivätahtiin heviosastolla - takaan, ettei kukaan tule narisemaan kuitujen tai vitskujen puutetilasta sillä dieetillä.

Eläinproteiinin ylensyönti ei ole muuttunut terveellisemmäksi tai - etenkään - eettisemmäksi sillä välin kun silmä vältti, ja rasvaa saa muualtakin kuin lihasta.

Ruokailun vaikeudesta

Asia, joka tuppaa nykyisin vituttamaan siinä määrin, että muutun ihmisestä ärsytetyksi valkohaiksi sekunneissa, on ruokailu. Ruokailu raskaana ollessa.

Ensin tämä vitutti vain yleisellä periaatteellisella tasolla. Verenpaine nousee väistämättä, kun MLL:n ja Sydänliiton yhteistuumin toimittama lässytin Raskausajan ravitsemus ja liikunta sormi koholla selittää, että raskausaikana päivittäinen viineri vaihtuu kotipullaan, kotipulla terveellisiin hedelmiin - ja sitä rataa. Päivittäinen viineri, mikä se sellainen oikein on? Täysin vieras konsepti. En tunne ketään, joka söisi viinerin joka päivä. Ja jos nyt kerran vuodessa haluan viinerin, syön viinerin, en kotipullaa.

(Sitäpaitsi läpykän kuvat "terveellisestä ruokavaliosta" ovat niin aneemisia, että heti alkaa tehdä mieli pitsaa. Voiko salaateista enää ankeamman näköisiä saada (paitsi mädäntyneitä vihanneksia käyttämällä)? Mitä vikaa on kuvissa hekumallisista salaateista? Kai raskaana olevakin saa salaateistaan nauttia?)

Rakkaat MLL ja Suomen Sydänliitto ry. Koen, että pidätte minua ehkä hieman yksinkertaisena.

Tämä alkuraskauden vitutus nyt ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä koettiin tuossa kuukausi takaperin kun a. jouduin sokerirasituskokeeseen (kuulunhan riskiryhmään "yli 25-vuotiaat ensisynnyttäjät") ja b. sokerirasituskokeessa löytyi lievä raskausdiabetes.

Raskausdiabeteksen lievään muotoon hoito-ohjeena tarjoillaan ruokavaliohoitoa, mikä sinänsä on ok. En ole kovin makeanhimoinen. Valitettavasti vain maitotuotteetkin pitäisi vaihtaa vähärasvaisiin. Tulkoon nyt ihan heti alkuun sanottua, etten oman kokemukseni perusteella usko vähärasvaisiin maitotuotteisiin. Empiirisen kokemukseni perusteella satunnainen koehenkilö (ie. minä) syö kevyttuotteita normaalirasvaisia enemmän. Lopputulos: rasvan määrä on vakio, lisäaineiden kohdalla koetaan innostava piikki.

Paksuna ollessaan ruoasta voi stressata mm. seuraavilla tavoilla:

• Mitä saa syödä? Yleinen stressitekijä, joka iskee kuitenkin, vaikka mitä olisi itselleen luvannut. Bonus: alkuraskauden aikana kaveri on helppo käräyttää kun se tilaa pihvinsä kypsänä. (Itse olen lopettanut pihvien syömisen. Inhottaa kohdella hyvää lihaa niin.)
• Mitä kuitenkin meni syömään, vaikkei olisi saanut? Ai kaikkien mielestä parmesan ei oo hyväksi? Ai tossa sämpylässä oli tuorejuustoa? Ai kanan kastikkeessa oli korvasientä? Hyviä aiheita kaikki unettomien öiden varalle.
• Mistä ainesosaa X? Erityisen vahvana kasvissyöjien ja vegaanien mielissä, mutta muutkin voivat toki miettiä, saavatko tarpeeksi rautaa / kalsiumia / D-vitskua / foolihappoa (mitä sekin on?) / muita B-vitskun alalajeja jne. (Jos joku keksii, mistä saa oikeasti ainesosan X joka tekee minusta Ryhmä X:n jäsenen, saa ilmoittautua.)
• Miten paljon on paljon? Kalaa pitää syödä, mutta ei liikaa. Rautaa pitäisi saada, mutta maksaruoalle rypistetään kulmia - voiko sitä syödä ja kuinka paljon? Raskausdiabeetikon bonustehtävät: paljonko hiilareita / hyviä rasvoja / protskuja on paljon? Ovatko kaikki hedelmät keskenään verrannollisia (entäs jos on persikkakausi)?
• Miten valmistaa näistä kaikista palapelin osasista ruokavalio, joka sopii lounasravintoloiden realiteettien kanssa niin hyvin yhteen, että joka päivä saa jotain syödäkseen?
• Miten valmentaa maistamaan jo kykenevää sikiötä kohdunjälkeisen elämän varalle, jos puolet niistä mauista, joihin haluaisi lapsen totuttaa, on ehdottomalla kieltolistalla?

Ei, se ei auta, että iloinen neljän lapsen isä kertoo vaimonsa syöneen "ihan kaikkea" jokaisen raskautensa ainana. Minä en tiedä, mikä vaimon mielestä on ollut "ihan kaikkea".

On tässä kaikessa jotain hyvääkin. Chiliä ei ole kukaan vielä tajunnut minulta viedä. Aion nauttia siitä niin kauan kuin vain voin.

Onnenpäivä

Onnenpäivä on nimipäivä nimelle, josta opin tykkäämään myöhään, mutta sitäkin enemmän.

Onnenpäivä on sekin päivä kun tajuaa, ettei ole vanhan työnantajansa kesäjuhlilla.

Mutta ei ehkä se päivä kun äkillisessä makeanhimossa syö pakastimesta jätskiä, joka olisi ehkä pitänyt mieluummin laskea haudan lepoon, ja sitten voi huonosti. (Ja mikä hitto siinä on, ettei sitä jätskinloppua voinut laittaa roskiin vaan pakastimeen?)

Hämmentävä päivä on se, kun tajuaa, että aiemmista asenteistaan huolimatta voisi sittenkin tulevaisuudessa harkita olevansa synnytystapahtuman toinen osapuoli. Jopa niin, ettei haittaisi, vaikkei mentäisikään yliajalle. Tietävätkö ne siellä neuvolassa sittenkin, mistä puhuvat? Who knew.

Tai ehkä kaikki johtuu siitä, että päätin palkita itseni jos synnytystapahtumasta hengissä selviän. Mies saa vaieta talouteen saapuvan laukun edessä, jos haluaa varpajaisensa.

Ajatusteni pudonneet omenat

Olen niin ylpeä* toisaalle postaamastani kommentista, että laitan sen nyt vielä tähän:

omenapuiden ongelma on se, että niistä tulee omenoita.
tämä saattaa kuulostaa romanttiselta ja ihanaiselta omavaraistalouden ajalta. joku saattaa ehkä nähdä silmissään omenanpoimintatalkoot, joissa nuoriso tikkaiden varassa roikkuen poimii punaposkisia hedelmiä puista, iloisesti ystävien vitseille nauraen. kypsät hedelmät viedään ehkä mehuasemalle, ja pitkin talvea nautiskellaan takkatulen ääressä kotitekoista, lisäaineetonta omenamehua.

tämä mielikuva on vaarallinen ja väärä.  

oikeasti omenoita noukitaan maasta selkä hoosiannaa ulvoen ja kiroillen. puolet omenoista on mätiä, siitä kohdasta, johon on kätensä iskenyt. puolet lopuista on madonsyömiä tai linnun piloille hakkaamia. jäljelle jäävä neljännes ei yhtäkkiä enää tunnu läheskään vaivan arvoiselta - etenkin kun muistaa, ettei pidä omenamehusta. 

(puussa olevat omenat voi kyllä poimia tikkailla, mutta ne ovat raakoja.) 

suosittelen, että epäuskoiset muuttavat noin kymmeneksi vuodeksi asumaan taloon, jonka pihalla on 15 omenapuuta.

Korjasin tosin yhden typon.

Kommentti tiivistää luullakseni täydellisesti erään hedelmiin liittyvän traumani lisäksi myös sen, mistä blogissa on kyse. Otaksun kaikkien ystävieni arvostavan suuresti sitä, etteivät ajatusteni mädät ja madonsyömät omenat enää putoa heidän päähänsä - ainakaan ihan niin usein.

Blogin nimen voi tulkita myös toisin, mutta katsotaan, mitä siitä tulee. Sillä välin: huomasitteko taustan! Omenankukkia! HAH!

* Surullista mutta totta.