Haikala

Kolme kuukautta ja joitakin päiviä tyttäreni syntymän jälkeen koin tarpeelliseksi - näin lauantai-illan ratoksi - selvittää tyttäreni horoskooppimerkin.

"WOOO! Tyttökin on leijona! Kaikki parhaat tässä perheessä on leijonia."
"Mitkä parhaat. Ootko säkin leijona?" kysyi mieheni joka ymmärtää horoskoopeista vielä minuakin vähemmän.
Vastasin - melko omahyväisesti, jos rehelliseksi heittäydyn - että näin tietenkin on asian laita.
"Pyh", sanoi mieheni. "Minäpä olen haikala."

Sydän tähän.

Moda

Tykkään uudistuneesta Moda-lehdestä ihan sikana: ensinnäkin lehti näyttää niin hyvältä, että se on joka kuussa pakko ostaa jo siksi, ja kaiken lisäksi - tämä on vähintäänkin keskikokoinen ihme - lähes joka numerosta löytyy jopa useita kivoja ohjeita, jotka mielellään tekisi (eikä pelkästään paksuimmasta Novitan langasta toteutettuja huiveja ja rannekkeita, joiden valmistumiseen vaaditaan 6 silmukkaa ja yksi synapsi.)

Itse asiassa Moda on jopa niin kiva lehti, että harkitsin sen tilaamista. Valitettavasti...

...lehden tilaajat saavat rangaistuksena ikäviä kodintekstiilejä. Löysin myös toisen tarjouksen, jossa on jopa vaihtoehtoja: fleecetuotteiden sijaan saa valita pashminan tai lehtikorin väliltä. Mahdotonta sen sijaan on: tilata pelkkä lehti ilman oheisroskaa.

Moda, miksi vihaatte lukijoitanne näin?

Ps. Myös webisivunne haisevat.

Päivän jupina: paska diili

Satuin lukemaan uusinta Nytiä vasta nyt (pun not intended). Siellä oli juttu Citydealista kavereineen - ilmiö, jota olen kerran kokeiltuani pitänyt epäilyttävänä jo hyvän aikaa.

Satuin kerran ostamaan Citydealista tanssitunteja. Diili oli kyllä sinänsä hyvä, ja koska kyseinen tanssifirma varmaan piti tunnit joka tapauksessa, aletuntien kauppaaminen siinä toivossa, että jotakuta puraisisi tanssikärpänen, ei ollut varmaan idioottimaisinta ikinä. Toivon. Oli nimittäin kiusallista hakea niitä suunnilleen kahden euron tanssituntilipukkeita.

Ennen pitkää homma alkoi tuntua hieman epäilyttävältä sekä myyjän että ostajan kannalta. En muutenkaan juokse tarjousten perässä, mutta nyt siis tilasin niitä ihan omaan sähköpostiini. Kerran harkitsin ostavani illallisen ravintola Mange Sudiin. Sitten tajusin, että kiusaantuisin tarjouslipukkeen esittelystä niin, että koko ravintolailta luultavasti menisi pilalle kuitenkin - luulen olevani jotenkin puutteellinen ihminen tässä suhteessa.

(Ja eikös tästä sitäpaitsi tule mieleen hieman eräs vanhan kunnon Mad-lehden sarjakuvastrippi, jossa mies toteaa tv:tä katsovalle vaimolleen, että "Minä luulin, että inhoat mainostaukoja". "Niin", vastaa vaimo. "Mutta löysin vihdoinkin kanavan, jolla ei ole lainkaan mainostaukoja. Ostoskanavan!")

Niin tai näin, en vieläkään pysty ostamaan Citydealin tarjouksia - en, vaikka hiljattain tuli vastaan oikeasti houkutteleva tarjous lastentarvikeliikkeeseen. En voinut olla ajattelematta ketjuun kuulumattoman lastentarvikeliikkeen todennäköisesti korkeaa tilavuokraa, henkilöstökuluja tai sitä, että Öko-Tex -sertifioitujen imetys- ja äitiysvaatteiden (jotka Malesian sijaan on tehty Portugalissa, tukekaamme horjuvaa euroa) ehkä kuuluukin maksaa enemmän kuin Halvan ja Mauttoman Malesiavalmisteisten vastaavien.

Vielä pahemmalta tuntuu palvelutarjousten osalta. Viime kädessä nimittäin arvostan kovasti muiden tekemää työtä - jos joku käyttää jonkin palvelun tuottamiseen aikaansa ja luultavasti kohtuullisella vaivalla hankittua ammattitaitoaan, tuntuu vähintäänkin reilulta maksaa siitä käypä hinta. Jos en voi maksaa, en käytä palveluita, mutta en mitenkään kykene paikalle vaatimaan, että palveluntarjoaja tekee työnsä käytännössä tappiolla. En, vaikka uusien vakioasiakkaiden toivossa palveluaan polkumyyvä yrittäjä olisi itse ansaan astunutkin.

Kun isä tietää paremmin

Käväisimme vauvan kanssa Cambridgessa ja Lontoossa. Kirjoittelen vauvan kanssa matkustamisesta - ja matkustamisesta - varmaan vielä lisääkin, mutta nyt sen verran, että paluu kotiin oli shokki.

Olimme kaikki rättiväsyneitä ja toukkamme kieltäytyi kovaäänisesti syömästä seuraavana päivänä - mielestäni, ja minun näkemyksenihän toki tulisi olla absoluuttisen totuuden pulppuava lähde - turhan monen tunnin ajan. Kokeilin parkuvan lapsen kanssa kaikkea: imetystä normaalisti, imetystä rintakumilla, korviketta pullosta, rintapumpulla pumpattua äidinmaitoa pullosta, korviketta hörpyttäen ja, niin, sitä rintapumpun käytön seurauksena syntynyttä maitoa hörpyttäen.

Turhaan. Lapsi karjui pää punaisena eikä syönyt. Paitsi hörpyttäessä vahingossa nielaisi ja karjui sitten vielä kiukkuisemmin.

Lopulta lapsen isä aika tiukasti huomautti, että ehkäpä lapsi ei syö koska ei halua syödä (sen sijaan, että ei söisi, koska kierosti on niin väsynyt, ettei muka jaksa.) Tämä kävi kuulkaa luonnolle. Koska haluan säilyttää uskottavuuteni ja ylpeyteni rippeistä viimeisetkin, en nyt kerro, kuinka kauan olin yrittänyt syöttää lasta, joka ei halua syödä, mutta sanottakoon, että kaikkien osapuolten mielestä aivan turhan kauan.

Tytär laitettiin sitteriin, jossa hän vallan tyytyväisenä tutki ympäristöään vaikuttamatta lainkaan nälkäiseltä. Vajosin syvään masennukseen - millainen äiti sitä oikein on, jos ei edes tiedä, milloin lapsella on nälkä? Ei varmaan kummoinenkaan. Sitäpaitsi: millainen äiti sitä oikein on, jos lapsen isä kokee, ettei hänellä oikein ole sanomista hoitoteknisiin kysymyksiin? Takuulla huono.

Hyvä. Tarinalla on onnellinen loppu. Tunnin päästä lapsi söi reippaasti (rinnasta) ja ilta ja yö menivät ihan mainiosti. Itsekin opin pari asiaa: ensinnäkin tyttäreni isä on oikeasti aika fiksu ja suhtautuu asioihin oikeastaan vielä luontevammin kuin minä - tyyppiä kannattaa siis kuunnella. Niin, ja jos lapsi ei syö, hänellä ei ehkä ole nälkä.

Uusia tapoja säästää

Vogue Knitting, tuo kohtuullisen rumien neuleohjeiden ehtymätön lähde, lähestyy minua nykyään lähinnä erilaisilla kurssitarjouksilla.

Nytkin oli joku kurssipaketti huimassa 25% alennuksessa.

Vain $384.

Väkisinkin tulee mieleen, että tiedän vieläkin helpomman tavan säästää.

Toinen lapsi

Okei, okei, en ihan tosissani vielä mieti mitään toisia lapsia. Ensimmäinen ei ole puoltakaan vuotta. Sain kuitenkin tänään pikku lahjana Kaksplus-lehden näytenumeron, jossa pohdittiin sitä, miten toimia kun toinen ei halua toista lasta.

Meillä tilanne on ollut vähän kuvatunkaltainen. Minä olen aina ajatellut, että haluan >1 lasta, koska sisarussuhde on hieno juttu. Mies on ollut tiukasti sitä mieltä, että yksi lapsi riittää - siitäkin huolimatta, että sisar on yksi miehen elämän ehdottomasti tärkeimmistä ja parhaista tyypeistä. Nyt neidin myötä rintamalinjat molemmin puolin ovat vähän lientyneet, mutta asiasta ei keskustella, koska se tuntuu yhtä epäajankohtaiselta kuin aurinkomme muuttuminen punaiseksi jättiläiseksi. Tilanne on minusta ihan hyvä.

Vaan ihan hyvä tilanne ei ole Kaksplussaan haastatelluilla äideillä, joiden miehet eivät halua toista lasta. Artikkelin luettuani kurkkua melkein kuristi. Siinä neuvottiin keskustelemaan kumppanin kanssa, miettimään, mikä toisen lapsen hankkimisessa pelottaa tai arveluttaa. Vaihtoehto, jossa toista lasta ei hankita, otettiin sekin huomioon - mutta aika kursorisesti. Ilmeisesti se ei sitten kuitenkaan ole mikään vaihtoehto - tai sellainen fiilis artikkelista ainakin jäi.

Toki toisen lapsen hankkiminen on varmaan samanlainen perustavanlaatuinen kysymys kuin ensimmäisenkin hankkiminen - jos linjat ovat aivan erilaiset, on vaikea elää yhdessä. Mutta miksi ei voisi yhtä hyvin miettiä keinoja siihen, miten itse tulla sinuiksi sen kanssa, että lapsiluku jää epätoivottuihin numeroihin?

Ainiin, yksilapsiset äidit tilaavat Kaksplussaa lyhyemmän aikaa.

Arjen huojentavaa rauhaa

Ystäväni tulee huomenna tutustumaan vauvaperheen arkeen, joten sanottakoon nyt sananen siitäkin. Yleisesti ottaen pidän kovasti arjesta. Pidän nytkin kovasti arjesta, mutta arkeen kuuluu mielestäni rutiineita, jotka tuovat ... no, huojentavaa rauhaa, kuten Laura Sippolan biisissä osuvasti lauletaan. Ja siinä mielessä tämä on vähän hakuammuntaa vielä.

Tyypillisin rutiini tuntuu olevan närkästynyt ajatukseni siitä, että päivä on taas ohi ja kohta on ilta. Aika kuluu niin kovin nopeasti. Toiseksi tyypillisin rutiini liittyy oikeastaan enemmän koiran kuin lapsen hoitoon - käymme kolmestaan aamulla lenkillä. Lenkin pituus riippuu vain ja ainoastaan omasta viitsimisestäni, mutta pyrin vähintään tuntiin. Hurjapäisinä päivinä saattaa mennä kaksikin.

Toisin kuin koiralla, joka hämmentyy kellojen siirrosta, tyttärellä ei sen sijaan ole vielä oikein minkäänlaista päivärytmiä - paitsi tietenkin iltatihinät, jossa kymmenen ja kahdentoista välillä on kiellettyä nukkua. Olennaisempaa on meuhkata ja viuhtoa. Joskus iltatihinöiden ohjelmassa on myös valtaisa rintaraivari, jotka ovat yllättäneet lyhytpinnaisen minäni lähinnä sillä, että - ensimmäisten raivareiden voimattomuuden jälkeen - niihin suhtautuu aika lunkisti. Toistaiseksi tytär on aina rauhoittunut.

Lisäksi päivään kuuluu kaikenlaisia askareita, kuten a) vauvan ruokkiminen b) koiran ruokkiminen c) vaipan vaihtaminen d) allekirjoittaneen ruokkiminen ja muut huoltotoimenpiteet. Nyt voisi sitten helposti kuvitella, että työn orja ei zorron yössä muuta ehdi tehdä kuin kotitöitä. Väärin. Kohta a) on niin aikaavievää, että olen ehtinyt mainiosti katsomaan kaiken katsomisen arvoisen, mitä tv tuottaa (erityismaininta Mercy Peakin lääkäriasemalle) ja osan siitäkin, mikä ei katsomisen arvoista ole (Unelmien poikamiestyttö, puhun sinulle), lukemaan, pelaamaan kännykällä typeriä pelejä, pelaamaan konsolilla vähemmän typeriä pelejä ja kuuntelemaan kuinka Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna puhuvat krapulasta (muistin ohjelman olemassaolon toisin sanoen vasta tänään.)

Seuraa käytännön havainto. Vauvaperheen arkea toistaiseksi eniten helpottava tuote on ollut kantoliina. Omamme on naapurilta hommattu Close Baby Carrier, joka on valmiiksi muotoonommeltu ja kohtuullisen näppärä käyttää. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kuinka muuta toivoisin.

Wurm

Sain vihdoin Wurmin valmiiksi, ja olen sanalla sanoen innoissani. Se näyttää hyvältä jopa minulla, jonka päässä ei ainutkaan pipo ole vielä näyttänyt siltä, että kanssani kehtaisi kaupungille lähteä (paitsi toki aviomieheltä pihistetyt yksilöt, ne jostain syystä toimivat aina.) Lisäksi Wurm onnistuu jollain ihmeen ilveellä olemaan ei-ihan-liian-kuuma - istuin hetken jos toisenkin se päässä yrittäen (turhaan) saada päähineestä edustavaa kuvaa (ei nyt mennä siihen, että täällä alkukodissani on tunnetusti lämmintä samaan tapaan kuin Etelänavalla on.)

Wurmiin käyttämäni lanka (SMC Select Extra Soft Merino Opera) oli taivaan ja helvetin liitto. Hienostuneesti kimalteleva lanka on kaltaiseni harakan unelma, ja neuloksesta tuli tosi nättiä, mutta lanka liestyi kauheasti. Neulominen vaati langan kierittelyä takaisin kokoon noin neljänneskerroksittain. Kiitti SMC.

Koska intiaaninimeni on Ei Opi Kerrasta, aion tehdä myös myssyyn sopivat lapaset. Samasta langasta totta kai.