Pihi mutsi

Koin äsken mielenhäiriön ja ihan vakavissani harkitsin ostavani lapselle kevättakin uutena: 79€. Ennen kuin ryntäsin vinguttamaan käteiskorttia kassalle, päätin pitää harkintatauon. Kotona ymmärsin, että kärsin kauppakeskuksessa ilmeisesti akuutista psykoosista. Takki oli kyllä sievä kuin sika pienenä, mutta että kahdeksankymppiä?

Matka kulutusyhteiskunnan mallioppilaasta* vuoden piheimmäksi mutsiksi on ollut pitkä, kivinen ja siihen on mahtunut useita isoja visalaskuja, mutta tässä nyt olen. Itarana.

Vaikka silloin tällöin investoinkin itseeni ostamalla kirjoja tai lankaa, lapsi parka ei ole saanut juuri mitään, etenkään uutena. Tämä alkoi jo raskausaikana: miehen kollegat kauhistelivat, kuinka olimme jo odotuksen viidennellä kuulla eikä meillä vielä edes ollut lastensänkyä. Ei ollut kyllä mitään muutakaan. En osannut orientoitua asiaan ja sitä paitsi olin synkeän vakuuttunut siitä, että jotain menee vielä pieleen.

Joskus kesällä alkoi tuntua siltä, että - sikäli kun kaikki ei menekään huonosti - tarvitaan joitakin tarvikkeita. Äitiyspakkauksessa tuli vaikka mitä, mutta esimerkiksi amme tarvittiin silti. Vaipoista puhumattakaan. Ostin uutena yhden bodyn Beibamboolta ja kassillisen käytettyjä vaatteita kirpputorilta. Beibamboon body oli kalliimpi kuin em. kassillinen vaatteita ja vesipullo, vaikka sinänsä kyllä aika suloinen. (Bambukuidusta en enää ole niin vakuuttunut, mutta Beibamboon vauvanvaatteiden vuokraustoiminta on epäilemättä briljanttia.)

Pinnis ja syöttötuoli olivat äitini huolella säästämät. Hyvä niin. Syöttötuoli on Artekin - mutsi oli minut saadessaan köyhä arkkitehtiopiskelija, ja tyylistä oli toki pidettävä kiinni.

Käytettynä hankittiin myös vaunut. Rumathan ne ovat, mutta olivatpa halvatkin. Käytännöllisiksikin ovat osoittautuneet - umpihangessa nekään eivät ole hyvät, mutta silti ilmeisesti paremmat kuin useat nätimmistä malleista. Lämmin ja turvallinen tunne on tullut siitäkin, että kankaiden palonestoaineet ovat jo enimmäkseen imeytyneet jonkun toisen lapseen, hohoho. (Kemikaalikuormituksen puute otettiin takaisin hankkimalla matkarattaat uutena - alennuksella totta kai. "Tämä kappale 99€".) Turvakaukalo sen sijaan lainattiin ystäviltä - mitäs sellaista ostamaan, jos ei ole autoakaan.

Sitteri, kantoliina ja lisäsäkillinen käytettyjä vaatteita ostettiin naapurista. Sittemmin olen kerjännyt vaatteita siskoltani, jonka tytär on kätevästi yhden vaatekoon edellä.

Uutena on ostettu:

• Leikkimatto. Sekin on ruma, mutta tykkäsin kovasti siitä, että lapsi viihtyi sen kanssa itsekseen pitkiäkin aikoja. Tämän kyllä olisi saanut käytettynä myös serkulta, mutta emme ole vieläkään saaneet sovittua tapaamisaikaa.
• Pulkka. Välttämättömyystuote.
• Rintapumppu ja yksi tuttipullo. Tuhlaukselta tuntuu sekin tuttis, kun ei tuo ole juuri pullosta juonut, mutta siihen voi nyt sovittaa nokkamukiosan. Tuttipullossa (lasia) on kyllä tilaa vain noin sormustimelliselle juotavaa, mutta se on toisaalta myös niin pieni, ettei lapsen tarvitse aloittaa salitreeniä jaksaakseen nostaa pullon.
• Yksi juhlavaatesetti.

Jyrsintäkirahvia, yhtä (epäkiinnostavaksi osoittautunutta) puulelua ja leikkimattoa lukuunottamatta lapselle ei ole ostettu ainoatakaan lelua (lahjaksi on kyllä saatu vaikka mitä. Kannatti olla pihi!) Kirjoja sen sijaan on hankittu, ja tällä saralla joudun hieman pidättelemäänkin itseäni: onko välttämätöntä ostaa Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karhumäestä nyt heti vain siksi, että siitä on ilmeisesti otettu uusi painos - vaikka lapsi ei tule ymmärtämään siitä mitään vielä useaan vuoteen? Äh, olipa tyhmä kysymys. Huomenna Akateemiseen.

Kirjaan tämän nyt ylös siltä varalta, että tytär saa tästä jonkin trauman, ja tarvitsee seikkaperäisen selvityksen vauvaikänsä puutteenalaisuuksista terapeutilleen. Sori, lapsi.

* Tiedättehän. Yksilö, joka piristää itseään ostamalla tavaroita, joita ei oikeastaan tarvitse - rahalla, jota ei ole vielä ansainnut.