Odotukseni äitienpäivän suhteen olivat tasan siinä, että pääsisin juoksemaan (koska se tekee hyvää psyykelle), mutta koko päivästä tuli älyttömän kiva.
Mies ja lapsi eivät tosin nousseet kaatamaan kahvia sänkyyni sianpierun aikaan, vaan aamutoimet suoritettiin melko lailla normaalisti*, mutta sitten - pääsin kuin pääsinkin juoksemaan, ja kyllä vain, mielenterveys koheni kohisten. Tai ehkä se oli verenpaine, joka kohisi. Lenkin jälkeen tuhosin kaikki harjoituksen hyvät vaikutukset kahdella palalla kerrassaan erinomaista juustokakkua, jonka monsieur oli valmistanut. Dekadenssin henki muutti meille.
Hämmentävintä oli, että erilaisista kielloista ja sopimuksista huolimatta sain myös lahjan. Tytär oli kuulemma käskenyt sen ostaa. Myönnän, tyttären isänsä kanssa käymien keskustelujen laajuus ja taso yllättivät. Meidän keskustelumme ovat tasoa "äitiäiteäiteäittiäittääitiäite" ja "nänänänenenenänänä", johon kuuluu sitten vastata esimerkiksi että "joo, siinä on Loki-koira" tai "ei, älä syö sähköjohtoa" tai "kyllä vain hienosti olet tyhjentänyt kirjahyllyn - syö kuitenkin mieluummin tämä kirja". Lahja, jonka olivat yhdessä valinneet (...) oli kirja, ja vielä erinomaisen kiinnostava kirja, missä vaiheessa tuli tietenkin kyynel silmään.
Omasta äitiydestäni huolimatta äitienpäivä herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Juhliminen sinänsä on kivaa, mutta juhlin mieluummin vaikka hääpäivää tai nimipäivää - nimeni perusteella kukaan ei oleta minun olevan tietynlainen, mutta äitienpäivä tuntuu jotenkin korostavan kummallista kuvaa äitiydestä. Selvää on, että lätkäottelun selostajat (tai se kummallinen vaihtoaitiokommentaattori) eivät suorassa lähetyksessä kiroile, mutta se, että he yhtäkkiä eivät kiroile siksi, että on äitienpäivä (ja äitien lasiset korvat särkyvät, jos joku sanoo vaikka "pylly"), vituttaa odottamattomasti. Facebook puolestaan pursuaa sydämillä läästittyä äitiyden ylistystä, joka vituttaa odotetusti. Ihan kuin tässä oman sukupolveni kohdalla voisi mistään kovin uhrautuvasta äitiydestä puhua - jos joku uhrautuu, kyseessä on luultavasti harrastus (ellei sitten perheellä ole oikeasti hankalaa, sehän on selvä).
Oikeasti äitienpäivä kyllä vituttaa minua siksi, että se on jälleen yksi esimerkki kielen rappiosta. Kovin moni tuntuu kuvittelevan, että "äitienpäivä" ja "äiti" ovat sanoja, jotka tulee kirjoittaa isolla kesken lauseen. Ehkä he haluavat isolla alkukirjaimella korostaa äitiyden myyttisiä konnotaatioita, mutta niin tai näin, yöunethan siinä kielioppipoliisilta menevät.
* Kiipesin tyttären kanssa vierassänkyyn aamuimetykselle ja viimeisille unenrippeille, jonka jälkeen hän herätti itsensä klo 7 kääntymällä ympäri ja minut, päivänsankarin, paukuttamalla naamaani molemmin käsin.
Mies ja lapsi eivät tosin nousseet kaatamaan kahvia sänkyyni sianpierun aikaan, vaan aamutoimet suoritettiin melko lailla normaalisti*, mutta sitten - pääsin kuin pääsinkin juoksemaan, ja kyllä vain, mielenterveys koheni kohisten. Tai ehkä se oli verenpaine, joka kohisi. Lenkin jälkeen tuhosin kaikki harjoituksen hyvät vaikutukset kahdella palalla kerrassaan erinomaista juustokakkua, jonka monsieur oli valmistanut. Dekadenssin henki muutti meille.
 |
| Dekadenssin hengen aineellinen ilmentymä |
Omasta äitiydestäni huolimatta äitienpäivä herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Juhliminen sinänsä on kivaa, mutta juhlin mieluummin vaikka hääpäivää tai nimipäivää - nimeni perusteella kukaan ei oleta minun olevan tietynlainen, mutta äitienpäivä tuntuu jotenkin korostavan kummallista kuvaa äitiydestä. Selvää on, että lätkäottelun selostajat (tai se kummallinen vaihtoaitiokommentaattori) eivät suorassa lähetyksessä kiroile, mutta se, että he yhtäkkiä eivät kiroile siksi, että on äitienpäivä (ja äitien lasiset korvat särkyvät, jos joku sanoo vaikka "pylly"), vituttaa odottamattomasti. Facebook puolestaan pursuaa sydämillä läästittyä äitiyden ylistystä, joka vituttaa odotetusti. Ihan kuin tässä oman sukupolveni kohdalla voisi mistään kovin uhrautuvasta äitiydestä puhua - jos joku uhrautuu, kyseessä on luultavasti harrastus (ellei sitten perheellä ole oikeasti hankalaa, sehän on selvä).
Oikeasti äitienpäivä kyllä vituttaa minua siksi, että se on jälleen yksi esimerkki kielen rappiosta. Kovin moni tuntuu kuvittelevan, että "äitienpäivä" ja "äiti" ovat sanoja, jotka tulee kirjoittaa isolla kesken lauseen. Ehkä he haluavat isolla alkukirjaimella korostaa äitiyden myyttisiä konnotaatioita, mutta niin tai näin, yöunethan siinä kielioppipoliisilta menevät.
* Kiipesin tyttären kanssa vierassänkyyn aamuimetykselle ja viimeisille unenrippeille, jonka jälkeen hän herätti itsensä klo 7 kääntymällä ympäri ja minut, päivänsankarin, paukuttamalla naamaani molemmin käsin.
Sanoitpa osuvasti. Bingo ihan joka kohtaan. Ystävänpäivä ja äitienpäivä - siinäpä kaksi päivää, kun pitäisi muistaa pysyä poissa internetistä.
ReplyDeleteIhana tytär sulla! Keksii huikeita lahjoja.
Ihanaa, en olekaan yksin! Ystävänpäivän kauhut olin jo unohtanut. Brrrr.
DeleteKaikin puolin mainio tytär, kyllä :D
Siis jumalaut just toi että kirjoitetaan äitienpäivä tai esim. se ystävänpäivä isolla alkukirjaimella kesken lauseen! Jos sillä halutaan osoittaa kunnioitusta äideille tai äitienpäivälle jne., niin miksi kunnioitus niitä kohtaan on suurempaa kuin omaa äidinkieltä kohtaan?
ReplyDeleteKunhan englannin kielen vaikutukset suomen kielen osaamisessa alkavat näkyä vielä enemmän, äitienpäiväkin kirjoitetaan kuten joka jumalan joulukorttiin painettu Uusi Vuosi, erikseen ja kumpikin sana isolla.
Joskus kielipoliisin verenpaine huitelee pilvissä :D
Välillä ihmettelen, etten ole vielä saanut verenpainelääkitystä tilaani :D
DeleteHuvittelen muuten aika usein miettimällä, miltä nää toivotukset kuulostaisi ääneen lausuttuna :D "Suurin saavutukseni on olla ÄÄÄIti".
Tää kielen rapistuma on väistämätöntä, eräs tuntemani henkilö oli sitä mieltä, että helpointa olis kun siirryttäis kirjoittamaan juhlapyhät, kuukaudet ja viikonpäivät isolla. Kas kun ei kaikki substantiivit saman tien o_0 Eläkkeellä tulen istumaan jossain kielioppibunkkerissa ja ampumaan singolla ympäristöä.
Isojen kirjainten käyttöä enemmän minua risoo yhdyssanavirheet. Miksi sen täytyykin olla niin, että suomen kielen käyttämiseen tulee vaikutteita juuri englannista? Miksei saksasta, jossa miten pitkän sanan tahansa voi kirjoittaa reteästi yhteen!?
ReplyDeleteJa voi sitä spontaania pöyristymistä, joka aina pulpahtaa pintaan ja aiheuttaa kiivasta äänenmuodostusta, kun esim. Ylen iltauutisten otsikoissa on kielioppivirheitä :D Journalistiikan opinnoissa pitäisi olla pakollista suorittaa kielioppiopintoja vähintään 15op. Ja sitten säännöllisesti kertausharjoitukset jokaisessa valta- ja maakunnallisessa mediassa, lakisääteisesti. Ihan siksi että näissä medioissa toimivat toimittajat ovat suomen kielen kannalta erittäin merkittävässä asemassa.
Sinko mullekin, ja kielioppibunkkeriin suomen kielen sanakirjoja & Kotuksen blogi! :D
PS. Nousevana trendinä jo pidemmän aikaa ollut lauseenvastikkeen jälkeen käytettävä pilkku on asia, johon syyllistyvät tarvitsisivat ihan oman erikoisvalmisteisen singon.
ReplyDeleteJestas, se on kyllä mitä sietämättömin tapa. Jos ikinä siihen itse syyllistyn, asetun singon eteen istumaan vapaaehtoisesti.
DeleteMä luulen, että meillä tulee olemaan ihan rattoisaa siellä bunkkerissa :D