Rannetta särkee. Taas. Suututtaa. Suunnittelen neulontataukoa - jonnekin ensi vuodelle, esimerkiksi toukokuulle.
Okei, ei ajatella sitä nyt. Sen sijaan löysin itseni eilen pohtimasta ... *drumroll* ... munasolun luovutusta. Mitäs sanotte?
Periaatteessa olen asiaa vastaan, itseni kohdalla siis - homma kun etenee käytännössä IVF-hoitojen tyyppisesti siihen asti, että munasolut kerätään parempaan talteen. IVF-hoidoista olen ymmärtänyt, että ne ovat epähauskoja, enkä itse olisi sellaisiin turvautunut, vaikka lasta ei olisikaan alkanut kuulua. (Edellämainittu ei ole sitten mikään paheksunta: oma rajani nyt sattui menemään siinä, mutta IVF-hoitoihin turvautuville toivon vain onnea ja menestystä ja toivottua lapsilukua.)
Toisaalta taas: ehkä jollekulle tulisi luovutetusta munasolusta iloinen olo? Voisiko sitä olla valmis kestämään henkilökohtaista epämukavuutta saadakseen toiselle ihmiselle iloisen olon? (Ja tuleehan siitä sitten iloinen olo? Munasolun lahjoituksesta saa vähän rahaakin, mutta ei se summa kyllä itsessään oikein motivoi. Kyllä pitää jonkun ilahtua.)
Ja entäs sitten, jos tuntematon jälkikasvu tulee 20 vuoden päästä vaatimaan hyvitystä lyhytkasvuisuudesta ja kärsimättömästä luonteesta?
Okei, ei ajatella sitä nyt. Sen sijaan löysin itseni eilen pohtimasta ... *drumroll* ... munasolun luovutusta. Mitäs sanotte?
Periaatteessa olen asiaa vastaan, itseni kohdalla siis - homma kun etenee käytännössä IVF-hoitojen tyyppisesti siihen asti, että munasolut kerätään parempaan talteen. IVF-hoidoista olen ymmärtänyt, että ne ovat epähauskoja, enkä itse olisi sellaisiin turvautunut, vaikka lasta ei olisikaan alkanut kuulua. (Edellämainittu ei ole sitten mikään paheksunta: oma rajani nyt sattui menemään siinä, mutta IVF-hoitoihin turvautuville toivon vain onnea ja menestystä ja toivottua lapsilukua.)
Toisaalta taas: ehkä jollekulle tulisi luovutetusta munasolusta iloinen olo? Voisiko sitä olla valmis kestämään henkilökohtaista epämukavuutta saadakseen toiselle ihmiselle iloisen olon? (Ja tuleehan siitä sitten iloinen olo? Munasolun lahjoituksesta saa vähän rahaakin, mutta ei se summa kyllä itsessään oikein motivoi. Kyllä pitää jonkun ilahtua.)
Ja entäs sitten, jos tuntematon jälkikasvu tulee 20 vuoden päästä vaatimaan hyvitystä lyhytkasvuisuudesta ja kärsimättömästä luonteesta?
HEI! Oon tiiätkö miettinyt tota kanssa! Mietin jopa postausta aiheesta, mutta se aina jäi. Tuntuu siltä, että koska mä olen niin onnekas, että mulla on ollut mahdollista saada lapsi, niin enkö voisi vähän jakaa tätä onnea auttamalla jotakuta muuta. Entä jos en olis voinut saada lasta, kuinka kiitollinen olisinkaan jollekin tuntemattomalle, joka hyvää hyvyyttään lahjottaisi munasolun.
ReplyDeleteJa ne hoidot on kalliita ja epämukavia. Niitä ei ihmiset tee kevyin perustein, joten voisi olettaa että ken sellaiset hoidot menee läpi, todella TODELLA haluaa sen lapsen ja on valmis näkemään paljon vaivaa sen eteen - ja luultavasti myös lapsen syntymän jälkeen.
Mutta sitten toisaalta - se on vähän niinkuin oma lapsi, osa minua, vaikkei sitä silleen saisi tai voisi enää ajatella. Mutta entä jos koti ei olekaan hyvä? Entä jos sitä ja entä jos tätä. Voisiko sen unohtaa kokonaan, että jossain mahdollisesti kulkee oma jälkeläinen, joka ei kuitenkaan ole oma kuin biologisesti?
Ääh, kuten ehkä huomaat, meen aikalailla ees taas tän kanssa. Toisaalta tunnen vahvaa sympatiaa lapsettomia kohtaan, mutta toisaalta vahvaa omistajuutta solujani kohtaan. Aluksi ei edes tuntunut siltä, että asia voisi myöhemmin häiritä, mutta pohdiskeltuani oon huomannut että taitaa se sittenkin. Vaikeeta.
Go for it, babe. Mä tekisin jos en olisi jo yli-ikäinen. Liisahan luovutti, joten ehkä voisitte vaihtaa ajatuksia aiheesta kahdenkeskemminkin?
ReplyDeleteMä oon kyllä valmis jättämään lapsen hyvinvoinnin niiden munasolun saaneiden huoleksi, koska jos tuolle tielle lähden, en nuku enää ikinä - sukusolu ei ole mulle kovin arvokas, mutta lapsi kyllä, ja loogisesti joutuisin sitten huolehtimaan jokaisen tuntemattoman mukelon kohtalosta :D
ReplyDeleteTodennäköisesti mut diskattais heti alkumetreillä allergiataipumuksen vuoksi, että eiköhän tää jää vähän akateemiseksi tämä pohdinta. Saatan kyllä soittaa ja kysäistä hommasta.
Wandis, tuota en tiennyt? Siis Pihalla kotona -Liisa? Mä kysäisen! Kiitos!
ReplyDeleteJa kiitos kannustuksesta - kuten sanottua, olen ajatellut ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja ainakin kysyä :)
No olin tulossa kirjoittaa ihan samaa kuin lydas. :D
ReplyDeletePitkään harkinnut asiaa itsekin - oon (jonkun muun mielestä) suht nuori, terve, ja omat raskaudet alkaneet helposti, sujuneet hyvin ja lapset terveitä. Lisääntymismielessä siis ihan laatuyksilö, ainakin noi munasolut.
Seurasin netissä pitkään yhden pariskunnan hoitoja, ja lahjamunasolujenkin hankintaa, kunnes heille tapahtui luomuihme. Se sai aikaiseksi tän ajatusprosessin, että voisin hyvinkin luovuttaa - kuukausi kaksi hormooneissa ei nyt olisi mikään suurin vaiva. Mutta sitten just se, että entä jos se koti ei olisikaan hyvä. Totta kai hoitoihin asti päätyneet sitä lasta haluavat, mutta olen eräällä samaisella nettipalstalla törmännyt todellisiin aivokääpiöihin, jotka nekin käy hoidoissa - enkä ihan ole varma, haluaisinko omista soluistani heille lasta kotiin kasvatettavaksi, vaikka kuinka toivottu olisi. Se ei vielä lupaa mitään hyvästä kasvatuksesta 18 vuoden ajan.
Jollekin läheiselle ehkä voisi luovuttaa, jollekin jonka tietää ja tuntee niin hyvin, että voi luottaa siihen että rakkautta ja järkeä riittää lastenkasvatukseen. Enkä sano että tää mitään rakettitiedettä on, mutta en haluaisi olla osallinen yhteenkään kurjaan lapsuuteen (kuin nyt korkeintaan omien lasten, eh heh). Tietty tutulle luovutettaessa olisi taas paljon muita eettisiä ja käytännön kysymyksiä.
Vaikee aihe, eikä mulla oo mitään kauheen älykästä, tyhjentävää vastausta tähän - kuten ehkä huomasit jos jaksoit lukea jaarittelut.
Mutta pääasiassa sitä mieltä että se luovuttaminen on hieno teko, oli se verta, munasoluja tai muuta eritteitä (jos niitä tarjotaan siis pyyteettömästi tarvitseville).
Tästä olisi kyllä mielenkiintoista keskustella muiden kanssa lisääkin :)
ReplyDeleteMutta hei aiheesta toiseen, Liina ootko katsonut 'life after people' -sarjaa (history channel)? Katsoin (puolikkaan) jakson ja tuli meidän post-apocalypse-keskustelut mieleen. Ihan mielenkiintoiselta vaikutti - vaikkakin tietty melko jenkki (kun kerran jenkkien tekemä).
PeNa, ilman muuta olet laatuyksilö!
ReplyDeleteMä rinnastan tän itse aika voimakkaasti verenluovutukseen, enkä oikeasti jotenkin osaa ottaa paineita siitä, miten lasta hoidetaan. Okei, toki jos tapaisimme 20 vuoden päästä ja tyypistä olisi kasvatettu lurjus, masentuisin :D Mutta tutulle en voisi luovuttaa, en luottaisi siihen, ettenkö olisi sitten puuttumassa lapsenkasvatukseen. "Siis minäkään en pidä puurosta, oletteko miettineet, että antaisitte muruselle jugurttia?" ja "Kyllä ette voi vaatia häntä siivoamaan huonettaan, kukapa siitä pitäisi" tai "Ei ei ei kissaa, me olemme geneettisesti koiraihmisiä."
Noloa kyllä, tuo kuukausi tai kaksi hormoneissa tuntuu tarkemmin ajateltuna hankalalta. Kun siis mites öö tuo ehkäisy? En halua tällä hetkellä tuottaa uusia veronmaksajia maahan suoraan vain siitä syystä, että osallistun puuhaan välillisesti :D Okei, se ehkä selvinnee soittamalla ja kysymällä.
En myöskään kokenut sun kommenttia lainkaan jaaritteluksi, keskustelu on ihanaa!
Lydas, en ... kerran meinasin, mutta sitten herra Kaukosäätimen Ylivaltias vaihtoi kanavaa. Pitääpä tutkia Netflixia! Koska vaikutti kiinnostavalta, ja nyt on suosituskin.
Minäpä laitan kahvikutsua jos passaa, kunhan saan soitettua sinne klinikalle. Sitten voin kertoa alkuselvitykseni tulokset ja voidaan alkaa suunnitella apokalypsista selviytymistä :)
Sanon samaa kuin Wandis eli Go for it! Tai tsekkaa ainakin olisko sun juttu! Jos vähänkin kiinnostaa.
ReplyDeleteMäkin olen toivottoman vanha noihin hommiin ja en muutenkaan tässä mielessä valioyksilö. Ja vaikka olisinkin, en uskaltautuisi tuohon. Pelottaisi liikaa se solujen keräilyvaihe.
Leopardikuningatar, muakin vähän pelottaa. Tai ei ehkä se, mutta kun olen seurannut muuten sitä hormonihoitoa - aika etäältä vieläpä.
ReplyDeleteMutta tiedustelu ei maksa kuin paikallispuhelumaksun, ja senkin maksaa työnantaja :D
Tämä liippaa nyt taas pelottavan läheltä mun omia ajatuksia. Tavallaan tuntuu tyhmältä lapsettomana ajatella munasolujen luovuttamista, mutta toisaalta jos niitä ei itse tarvitse niin voisihan sitä auttaa jotakuta muuta joka niitä lapsia haluaa.
ReplyDeleteMutta sitten siinä on tietysti nuo kaikki edeltävissä kommenteissa mainitut "miinuspuolet", eli ensinnäkin tuo hormonihoito ja se munasolujen keräys kuulostaa epämiellyttävältä. Ja käytännön epämiellyttävyyksien lisäksi on sitten tietty noi biologiset ja geneettiset jutut. Olen jotenkin hassusti vielä ajatellut tätä niin, että yleensä omia lapsiahan hankitaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa se ajatus yhteistä lapsista tuntuu hyvälle. Mutta entäpä sitten kun ei voi yhtään tietää että kuka se on se lapsen biologinen isä, että jos ne omat sukusolut ja ne miehen ei sitten "luonnonvalinnan" mukaan olisikaan yhtään sopiva pari. Hassu ajatus, myönnetään :)
Mutta vaikea asia kaikenkaikkiaan.
Liina kahvittelu mielellään! :)
ReplyDeleteJa myöskin siis tuosta luovuttamisesta vielä, että samaa sanon minäkin, go for it, jos se tuntuu susta oikealta. Mun mielestä tosi kunnioitettavaa ja toivoisin että oisin itekin niin rohkea.
RainDrop, mä en keksi miksi se olisi lapsettomalle jotenkin tyhmempää kuin lapselliselle, mutta myönnän, etten todellakaan tätä edes harkinnut ennen lapsen syntymää :D
ReplyDeleteSe hormonihoito pelottaa kyllä ihan juuttaasti. Ja itse asiassa tuo sun pointti on aika mainio: muistelen itsekin lukeneeni, että naiset usein valitsevat kumppanin osin hajun perusteella (feromonit FTW!) elleivät syö hormoniehkäisyä, joka sekoittaa prosessin. Tällöin tuoksun perusteella usein valikoituisi kumppani, jonka kanssa on geneettisesti hyvä idea tehdä lapsia. Tai ainakin tilastollisesti. Mutta tämä etu menetetään tietenkin luovutuksessa täysin. (Ei, en millään muista, minkä Tiede-lehden pikku-uutisesta tämän opin :D)
Lydas, check! Ja mä kerron sitten, miten homma toimii, jos siihen asti pääsen. Tänään tapahtunut alustava tiedustelu paljasti, että ennen joulua pääsen korkeintaan avautumaan terapeutille, ajatus joka minua suuresti miellyttää - pääsen puhumaan itsestäni.
Tämä oli mulla ajatuksena joskus kauan ennen kuin oli omia lapsia. Niin isona ajatuksena, että ryhdyin tuumasta toimeen. Homma kuitenkin stoppasi, kun klinikalla ultrassa kävi ilmi, ettei mulla ollutkaan mitään luovutettavaa. Systeemi oli unessa, kun olin alipainoinen.
ReplyDeleteNyt olen jo yli-ikäinen, ja omien lasten myötä ajatukset ovat menneet siihen suuntaan, etten ehkä olisi enää 100% sujut asian kanssa. Siinähän on ne keskustelut psykologin kanssa kyllä, oli ainakin silloin aikoinaan.
Kannustan käymään klinikalla keskustelemassa! Ajatus kirkastunee siellä.
Terapeutti for teh win :)
ReplyDeleteBtw, katsottiin lisää Life after peoplea. Ei nyt mikään huippusiisti sarja (tuntuu yrittävän liikaa), mutta tavallaan ihan jännä. Se eka jakso, pilotti, oli parempi kun tää eka oikea jakso.
Mulla yksi kaveri kävi tuon läpi siksi, ettei uskonut itse koskaan päätyvänsä tilanteeseen, jossa lapsia hankkisi, mutta halusi kuitenkin auttamisen lisäksi geeniensä jatkavan matkaa. Musta kuulosti tosi hienolta, mutta oma kiinnostus aiheeseen loppui lyhyeen kun kuulin niistä hormonihoidoista. Viikon sairausloma ei kuulosta asialta, johon juuri nyt haluaisin ryhtyä, ja olen käytännön kautta todennut, että en kestä pistää itseeni mitään.
ReplyDeleteSandy, höh mikä tilanne! Oon hirveän iloinen siitä, että systeemi kuitenkin heräsi Ruususen unestaan - vaikuttaa siltä, että olet lapsistasi ihan kauhean onnellinen. Sitä on ihana seurata!
ReplyDeleteTerapia-aika varattu :)
Lydas, oliko sellainen pilotti, joka spoilasi jokaisen tulevan jakson kiinnostavimman kohdan vai?
Jenni, mä oon tulkinnut, että jos mitään komplikaatioita ei satu, saikku on korkeintaan päivän mittainen. Tyypillisesti. Tai sellaisella mua puhelimessa uhkailtiin. Tietysti tuntuu työmoraalin venyttämiseltä, että kävisi työaikana ja ilman mitään varsinaista vaivaa sairaslomalla - mutta toisaalta tuntuu typäreeltä tulla töihinkään sankaroimaan, jos olo on sitten huono. (Pomo sanoi alustavasti, että on niin jalo ajatus, että jos homma aktualisoituu niin se on ihan ok.)
Mua ei piikit haittaa. Vielä.
Mä en varmaan pääsis siitä ajatuksesta eroon, että mun oma lapsi ja sit tää mun geenejä kantava lapsi kuitenkin törmäisi elämässään ja rakastuisi ja sit siitä tulis kunnon elokuvasotku. Ajatus, jota olen pallotellut adoptoitujen lastenkin kohdalla. Liikaa Hollywood-draamaa vissiin katsottuna... ;)
ReplyDeleteJumaliste! Tota en ollut ajatellut YHTÄÄN! Unohtakaa koko juttu, nää "mutta en tiennyt hänen olevan sisareni" -tarinat ei IKINÄ pääty hyvin.
ReplyDeleteIhan mielenkiinnosta kysyn, että mistä moinen ajatus on syntynyt? Tai mikä on motiivi, halu auttaa (kannatan toki!), vai joku muu?
ReplyDeleteMulta on viety verenluovutusoikeus (syy ei edes johdu musta, heh, ajatelkaa), joten voi olla, ettei munasolutkaan kelpais. Oon joskus miettiny, että jos joku tuttu anelemalla anelisi, niin ehkä juu, mutta millasta ois tiedostaa, että tuossa on meidän pojan sisko/veli?
No Facebookissa oli sellainen mainos.
ReplyDeleteNOLOA. Mutta totta. Facebookissa oli sellainen mainos, ja kun sen ensimmäisen kerran näin, heräsin ajatukseen siitä, että miksei noinkin voisi tehdä. Hieman on vaadittu kypsyttelyä, että olen päässyt tähän pisteeseen - hormonihoidot ei kuulosta yhtään hauskoilta.
Motiivi on kai lähinnä se, että jos jotakuta voisi auttaa. Saahan siitä sen korvauksenkin, mutta luultavasti sillä ei päästä edes tuntiliksoille, että se on aika peanuts. (Ei kuitenkaan niin peanuts, että jättäisin ottamatta.) Mähän siis luovutan vertakin aika innokkaasti (liian) ja tämä tuntuu luontevalta jatkeelta.
Vähän kyllä näen riskinä sen, että seuraavalle avuntarvitsijalle lupaan munuaiseni.
(Ja tutulle en kyllä luovuttais. Joku roti :D)
Oi, kylläpä kuulostaa hienolta! Mun yksi kaveri luovutti taannoin munasoluja. Ei kuulemma ollut mitenkään hirveetä, paitsi superovulaation aikaan iski instant-vauvakuume, libido kohosi korkeuksiin ja tuoksut ällötti. Mutta ei mitään suurta kipua tai kauheeta myllerrystä.
ReplyDeleteTosi hienoa jos päätät luovuttaa. Mäkin voisin ellen olis epäkelpo vanha haahka :)
Minä luovutin tuossa vapun tienoilla ja en ainakaan minä kokenut sitä piikkihoitoa mitenkään kovin epämiellyttävänä. En ole lääkäri, mutta ehkä ne hormoniannokset on isompia silloin, jos on lapsettomuushoidossa? Piikkejä otettiin muistaakseni pari viikkoa, joten se on aika lyhyt aika. Ilmeisesti jos luovuttajalla on kierukka, on myös pistosjakso pidempi. Oli ehkä keskimääräistä tunteellisempi olo ja vatsaa vähän kivisti.
ReplyDeleteJos jotakuta aihe kiinnostaa, kirjoitin siitä Pihalla kotona blogiinikin tunnisteen munasolun luovuttaminen alle.
Lupiini, apua vauvakuume :D Libidon kohoaminen sen sijaan on ihan hauska ajatus :D
ReplyDeleteLiisa, mä kävinkin lukemassa sun postaukset asiaan liittyen. Rohkaistuin niistä kovasti. Mun kohdalla pistosjakso tulee siis vissiin olemaan pidempi, koska aion ottaa hormonikierukan ennen h-hetkeä (en aio jättää ehkäisyä tahdonvoiman ja tuurin varaan :D)
Ihana kuulla ihan käytännön kulmia asiaan.
Kiitos, Liina! Olen tosiaan äärettömän onnellinen siitä, että systeemi sittemmin havahtui unestaan.
ReplyDeleteMullakin ajatus lähti itämään klinikan mainoksesta. Lehtimainoksesta kylläkin, liekö siihen aikaan ollut koko Facebookia olemassakaan.
Mä kanssa näin sen mainoksen Facebookissa ja aloin sen takia alunperin miettiä asiaa. Edelleen vähän pohdiskelen, vaikka ehkä näiden tänhetkisten hormoonihöyryjen takia munasolun antaminen pois tuntuisi oman lapsen pois antamiselta (naurettavaa, mutta kyllä). Mahdollisesti nämä tuntemukset jossain vaiheessa tasaantuu :)
ReplyDeleteJa se Life after people vaikutti just siltä, että pilotissa käytiin läpi mielenkiintosimmat jutut. Tosin ei nyt sen enempää sitä sitten enää katottukaan. Mut lähdetäänkö käymään joskus Pripyatissa? :-)
Tämä tuli uutisena! Itse olen harkinnut samaa. Ajatus ehkä lähti siitä, kun olemme saaneet itse apua hedelmöityshoidoilta, niin voisin vastapalveluksena auttaa muita. Tosin en tiedä kelpaanko, kun en ole itse synnyttänyt (tosin eräs tuttu on kyllä luovuttanut, vaikkei ole synnyttänyt, joten se ei voi olla varsinainen este). Ja sen prosessin olen päässyt hyvinkin läheltä seuraamaan, joten sen osalta tiedän aika hyvin, mitä siitä seuraa.
ReplyDeleteMutta itse en ole vielä tehnyt asian eteen mitään lähinnä sen takia, että katsomme ensin tarvitaanko minua vielä oman lapsilukumme kasvattamiseen. Toisaalta montaa vuotta asiaa ei enää ehdi pohtia.
Sitä puolta en ole vielä miettinyt, että miten suhtautuisin siihen, että jossain olisi puoliksi minun geeneillä varustettu ihminen. Ja toisaalta mikäänhän ei velvoita lapsen vanhempia kertomaan lapselle, että hän on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta (tämä jotenkin vaivaa minua kyllä). En tiedä, pohditaan asiaa yhdessä joku kerta, olis ihan mahtavaa nähdä pian :)
Minäkin ehdin tuossa joku aika sitten vakavissani harkita asiaa, mutta sitten tajusin olevani liian vanha. Minulla innostus lähti siitä, kun en omia lapsia halua, niin olisi ollut kiva, jos niistä munasoluista olisi edes jollekulle ollut hyötyä. Lähipiirissäkin on jonkun verran lapsttomuudesta kärsiviä ihmisiä, ja olisi ollut hienoa jos siinä asiassa voisi jotenkin olla avuksi. (Siis ei niin, että olisin lähipiirille ollut luovuttamassa, vaan yleisellä tasolla.)
ReplyDeleteEn tiedä johtuuko siitä, etten tosiaan omia lapsia ole halunnut, etten tullut ajatelleeksikaan sitä, että luovutetusta munasolusta mahdollisesti syntyvä lapsi olisi jotenkin "minun". Muutenkin olen aina ollut sitä mieltä, että lapsi on sen, joka sen kasvattaa. Totta kai uskon myös, että perimällä on merkitystä siihen, millainen ihmisestä kasvaa, mutta en osaa ajatella että se perimä tai geenit tekisivät ihmisestä vanhemman. Mutta tosiaan, voi olla että suhtautuisin eri tavalla, jos olisin äiti.
Hienoa kuitenkin, että harkitset luovuttamista ihan tosissasi. Ihan herkistyin tätä keskustelua lukiessani.
Sandy, mä luulen, että moni tarvitsee tähän jonkinlaisen kimmokkeen, koska ei asia olisi ilman mainosta tullut mulle mieleenkään.
ReplyDeleteLydas, kyllä mä melkein uskallan luvata, että olo tasaantuu, mutta sitä en lupaa, että mieli muuttuu :D Ja ilman muuta mennään, nyt pitäisi enää tietää, mikä se on :D
Kaisa, en mäkään usko, että se on mikään este. Kai munasolut kuitenkin enimmäkseen on ihan toimivia. Ja kai ne ne jotenkin tsekkaa?
Muakin vähän vaivaa toi, ettei lapselle ole asiasta pakko kertoa, vaikka en osaa ihan eritellä sitä, miksi se vaivaa. Kun toisaalta en usko sukusolun merkityksellisyyteen, niin mitä väliä sillä on? Ja toisaalta, jos sillä ei ole mitään väliä, miksi siitä ei voisi puhua?
Ehdottomasti pitää nähdä, mitä pikemmin sen parempi!
Liisa, sä oot ihana! Mulla on hirveän vahvasti sama fiilis siitä, että lapsi joka mun sukusolusta syntyy ei ole mitenkään erityisesti minun. Perimällä on varmasti merkitystä, mutta mä uskon kuitenkin ympäristön ohjaavan sitä, mihin suuntaan esimerkiksi temperamentti kehittyy.
Ja juuri noin minäkin ajattelen, että yleisellä tasolla olisi kiva auttaa.
Täällä yksi hedelmöityshoidossa oleva… Ihanaa kuulla että jotkut harkitsevat munasolujen luovuttamista. Omalla kohdallani yritetään pärjätä omien munasolujen avulla, vaikka eipä ne nyt maailman parhaita ole. Piikittämiset ym. ovat menneet omalta osaltani mainiosti, operaatiot sujuneet hyvin eli ainakin voin niiden osalta näyttää vihreää valoa. Eikä ole tullut mistään mitään vaihdevuosioireita vaikka mm. ne voivat olla yleisiä. Eli helpolla olen päässyt.
ReplyDeleteItse munasolujen poisottamisesta eli punkteerauksesta sanoisin sen verran, että ajatuksena se on aika hirvittävä, mutta tosiasiassa suurimman osan kohdalla helppo (ainakin mitä olen lukenut meidän käyttämän yksityisen vieraskirjaa, moni sanoo että ei kyllä tuntunut melkein missään, lähes kivuton). Paikkojen lävistäminen ei pahemmin tunnu, kiitos särkylääkkeiden ja rauhoittavien jota siinä saa :) Nyt tämän tokan hoidon kohdalla jopa odotin sitä kohtaa hoidossa eniten :D
Maisku, kiitos kovasti kommentista! Se nimittäin tarjosi juuri sen lopullisen motivaationpuuskan: jee, tästä voisi olla jollekulle apua :)
ReplyDelete(Sitten tuli paha mieli sun puolesta: että nainen, sun munasolut on maailman parhaat äläkä anna kenenkään väittää mitään muuta! Vaikka se oli luultavasti vähän absurdi fiilis (etenkin sun näkökulmasta) - silti, toivoisin kauheasti ettei sun tarvitsisi tuolla tavalla ajatella. Saan luullakseni kuitenkin tunteesta kiinni. Mutta minä uskon sun munasoluihin!)
Ne rauhoittavat on vissiin hyvää kamaa? :D Mä en jaksa kauheasti stressata etukäteen siitä punkteerauksesta etenkään. Ajattelin kuunnella äänikirjaa ja olla muissa maailmoissa, mikäli mitenkään mahdollista. (Olen tosin kuvitellut äänikirjan ja muissa maailmoissa olemisen onnistuvan myös suuhygieenikolla, mutta olen ollut väärässä.) Enemmän ehkä mietityttää hormonipistosten vaikutukset, mutten ole niistäkään niin huolissani enää. On mitä on :)
Toivon hirveästi onnea niihin hoitoihin! Olkoot ne lyhyet ja tehokkaat!
Kivaa jos kirjoituksesta oli apua!
ReplyDeleteItse kyllä menisin luovuttajaksi nyt prosessin nähtyäni, mutta harmi vaan mua ei taideta ottaa :) Hyvä kun saadaan niitä edes omiin tarpeisiin.
Rauhoittavat ovat kivoja, varsinkin kun ne laitetaan suoraan suoneen. Onneksi mieheni on ollut molemmilla kerroilla mukana, että osaa sanoa mistä siellä on operaation aikana keskusteltu. Mulla on muistissa aina vähän aukkoja sen jälkeen, niin hyvin ne lääkkeet tehoavat :) (En osaa sanoa onko rauhoittavat 100% juttu kaikissa paikoissa. Me ollaan käyty Väestöliitossa ja ainakin siellä niitä annetaan. On mahdollista tehdä jopa nukutuksessa!)
Äänikirjan kuunteleminen punkteerauksen aikana... Mielenkiintoinen ajatus, ei paha :) Mutta se on niin lyhyt operaatio (riippuen munasolujen määrästä yms, esim. 20min), että ei siinä kyllä ehdi paljon mitään tehdä. Tuntuu että se on ohi ennen kuin ehti alkaakaan. Ja sen verran mitä olen "älyissäni" ollut, munasolujen poimimista on tosi kivaa seurata siitä ultralaitteen näytöltä. "Plumps" ja se neula on imaissut ne syövereihinsä :)
Toki hormonipistoksista voi tulla väsymystä, pientä turvotusta yms. Mutta minä en ole oikein laskenut niitä sivuvaikutuksiksi, sillä ne on niin mitättömiä. Enemmänkin ajattelen, että jos olisin hikoileva ja mielialaltani ailahteleva "kuuma-kylmä-kuuma-kylmä" potilas niiden jälkeen, niin sitten voisi olla hankalampaa. Mutta onneksi ei ole tullut mitään, vaikka mulle jouduttiin nyt antamaan jopa maksimin ylittävää hormonimäärää. Toivotaan parasta tulevaisuudelta, että joku näistä hoidoista nappaisi. Vaikka kroppa kestäisi, niin lompakko hieman huonommin ;)
Ahaa ... kuulostaa siis siltä, että äänikirja on huono idea, jos jälkikäteen haluaa muistaa, mitä kuuli :D Mä en usko, että kiskon puolisoa paikalle mukaan, kun ... se tuntuisi hieman absurdilta tässä tilanteessa.
ReplyDeleteJa nyt mua siis alkoi kiinnostaa tämä homma ihan puhtaasti siksi, että tuo munasolujen punkteeraus kuulostaa MAHTAVALTA! Kyllä on päästävä näkemään homma :D