Koiralla on tapana tehdä kummallisia pupuhyppyjä etenkin pakkaskelillä. Niistä on selvästi luettavissa, että joku siellä narun toisessa päässä on nyt vähän hidas. Ja sekin, että nyt on hauskaa. Sydänhän siinä sulaa.
Niitä hyppyjä katsellessa olen usein miettinyt koiran omistamista. Ei sillä, että luopuisin pupuhyppivästä pörrieristämme mistään hinnasta. Mutta ottaisimmeko toisen koiran, kun Lokista joskus aika jättää (olkoon siihen hetkeen vielä hyvä tovi)?
Hyviä puolia koiran kanssa elämisessä kyllä on: nukkuvan koiran katselu tekee hyvää sielulle, ja hereillä olevan koiran lenkittäminen tekee hyvää ruumiille. Huonoja puolia on vähemmän kuin luulisi, sillä koira on integroitunut ainakin meidän arkeemme mainiosti. Välillä lapsi ja koira jopa leikkivät keskenään ja elämä tuntuu elokuvalliselta.
Kun koiranpentu aikanaan meille tuli, vaikeinta ei minusta suinkaan ollut lattialle pissiminen eikä edes pentuhampailla suoritettu (aika maltilliseksi jäänyt) tuho. Vaikeinta, yllätyksekseni, oli koiran täydellinen riippuvuus ihmisistä. (Niin, tiedän, joku muu olisi ehkä hahmottanut koko tilanteen jo etukäteen. Ei mennä siihen nyt - minun on selvästi ymmärrettävä joitakin asioita kokemalla ne.) Ja se riippuvuus tuntuu vieläkin aika kauhealta: koira ei oikeastaan päätä juuri mitään olennaista elämästään itse. Ei edes sitä, milloin mennään kakalle.
En ole aivan varma siitä, oikeuttavatko mitkään koiran kanssa elämisen mainiot puolet tätä minulle kaikkein vaikeinta asiaa. Onko ok ottaa kotiinsa täysin alisteisessa asemassa oleva elävä olento - vain, jotta pysyisin liikkeessä tai voisin rapsutella nukkuvaa hurttaa?
Selitin tämän kaiken miehelle kun talsimme lauantaina kohti ravintolaa. Sanoin, ettemme ehkä ota toista koiraa.
"Vai niin", sanoi vanhempi tieteenharjoittaja. "Voin jo nähdä, kuinka selität tämän tyttärelle 12 v., joka suree rakkaan karvakasan poismenoa. Ja sitten isi heltyy ja tuo kotiin pennun."
Niitä hyppyjä katsellessa olen usein miettinyt koiran omistamista. Ei sillä, että luopuisin pupuhyppivästä pörrieristämme mistään hinnasta. Mutta ottaisimmeko toisen koiran, kun Lokista joskus aika jättää (olkoon siihen hetkeen vielä hyvä tovi)?
Hyviä puolia koiran kanssa elämisessä kyllä on: nukkuvan koiran katselu tekee hyvää sielulle, ja hereillä olevan koiran lenkittäminen tekee hyvää ruumiille. Huonoja puolia on vähemmän kuin luulisi, sillä koira on integroitunut ainakin meidän arkeemme mainiosti. Välillä lapsi ja koira jopa leikkivät keskenään ja elämä tuntuu elokuvalliselta.
Kun koiranpentu aikanaan meille tuli, vaikeinta ei minusta suinkaan ollut lattialle pissiminen eikä edes pentuhampailla suoritettu (aika maltilliseksi jäänyt) tuho. Vaikeinta, yllätyksekseni, oli koiran täydellinen riippuvuus ihmisistä. (Niin, tiedän, joku muu olisi ehkä hahmottanut koko tilanteen jo etukäteen. Ei mennä siihen nyt - minun on selvästi ymmärrettävä joitakin asioita kokemalla ne.) Ja se riippuvuus tuntuu vieläkin aika kauhealta: koira ei oikeastaan päätä juuri mitään olennaista elämästään itse. Ei edes sitä, milloin mennään kakalle.
En ole aivan varma siitä, oikeuttavatko mitkään koiran kanssa elämisen mainiot puolet tätä minulle kaikkein vaikeinta asiaa. Onko ok ottaa kotiinsa täysin alisteisessa asemassa oleva elävä olento - vain, jotta pysyisin liikkeessä tai voisin rapsutella nukkuvaa hurttaa?
 |
| Tässä Jakke Jäyhä lukee Mantelin Wolf Hallia. |
"Vai niin", sanoi vanhempi tieteenharjoittaja. "Voin jo nähdä, kuinka selität tämän tyttärelle 12 v., joka suree rakkaan karvakasan poismenoa. Ja sitten isi heltyy ja tuo kotiin pennun."
Käyttääkö koiranne jonkinlaista kirjatelinettä? Jos näin, niin onko vähän nerokas kapine. Semminkin kun hänellä ei ole käsiä.
ReplyDeleteMulla ei ole ollut koiraa viikkoa kauempaa, mutta jo lapsena päätin, että en voi sellaista hankkiakaan koska se kuolee ja sitten tulee paha mieli. Samalla päätin myös, etten voi alkaa ihmissuhteeseen tai lisääntyä samoista syistä. Ilmeisesti kuvittelin olevani kuolematon, toisin kuin läheiseni. Olen pyörtänyt päätökseni paitsi koiran osalta, enimmäkseen varmaan koska olen nykyisin vähän allerginen.
Olinkohan hieman epäselvä. En ole pyörtänyt päätöstäni koska olen allerginen, vaan olisin varmaan pyörtänyt sen myös koiran osalta jo ajat sitten ellen olisi allerginen. Öhöm. Olipa hankala asia ilmaista. Onkohan tuo edes suomea? Onneksi ei ole kovin tärkeä asia, jos nyt jää hieman mysteeriksi mitä yritin sanoa. Siis tämä minun allergiakoiraperhepäätösasiani, sinun asiasi oli toki tärkeä. Nyt lopetan ja menen häpeämään ja katsomaan Downton Abbeyta.
ReplyDeleteMeillä on aina puhuttu että otamme toki uuden koiran kun nykyisestä aika jättää - oikeastaan että meillä tulisi aina olemaan koira. Nyt en tosin olisi ollenkaan varma että seuraava koira tulisi kovinkaan pian jos hurtta (jolla alkaa siis jo olla ikää) tuosta lähitulevaisuudessa siirtyisi vehreämmille niityille - varsinkaan tällaisina lumijumipäivinä kun on yksin kotona ja pitäisi ulkoiluttaa koiraa vaunujen kanssa (koira+pulkka ei vielä ainakaan luonnistu multa)... Koiran positiivisista puolista olen toki aivan samaa mieltä, mutta meillä ei (ainakaan vielä) yhdistelmä koira ja lapsi pelaa täysin yhteen (lapsi toki haluaisi leikkiä koiran kanssa, mutta koiran mielestä kuonoon läpsiminen ja hännästä vetäminen ei ole hupia)... Mutta sitä olen miettinyt että kun lapsi on tarpeeksi vanha kinutakseen koiraa (ja meillä ei sellaista sillä hetkellä ole) niin siihen voi suostua kerrankin ilolla :)
ReplyDeleteSiina, eikös vain! Saan välillä lainatakin sitä, on eri kätevä jos haluaa neuloa ja lukea yhtäaikaa. (Niitä saa Akateemisesta.)
ReplyDeleteJa itse asiassa et ollut sitten lainkaan epäselvä! Ymmärsin vaivatta. Saat katsoa Downton Abbeyta, mutta älä turhaan häpeä. Minäkin olen vähän allerginen koirille, mutta omalle olen onneksi jo siedättynyt.
Päivi, koira ja pulkka on ihan helppoa! Koira vetää toiseen suuntaan, pulkka toiseen. Easy as pie. Ha.
Meidän karvahanurihan on vähän nuorempi, se vielä sietää sitä, että lapsi paukuttaa sitä kaksin käsin :D Mutta toista ei kyllä tule, ellei lapsi sitä itkemällä itke ja täten vakuuta isäänsä.
Miten sattuikin. Käytiin just miehen kanssa eilen keskustelua, että kun tästä nykyisestä nelijalkaisesta aika jättää, niin koiraelämä oli kyllä sitten siinä hyvin pitkäksi aikaa. Johtuen erityisesti seuraavista seikoista:
ReplyDelete- meillä on isokokoinen, paljon liikuntaa ja aktiviteettia vaativa koira. Se ja kaksi pientä lasta, joista toinen vauva, ei nyt vain aina ole ajankäytöllisesti se toimivin yhdistelmä.
- sanoinko jo, että meillä on tosiaan isokokoinen koira, mikä aiheuttaa sen, että sitä ei voi tuupata ihan jokaiselle tutulle hoitoon. Itse asiassa, sitä ei voi oikein viedä koirahoitolaankaan, kun oli ollut hoitolan historian ensimmäinen koira joka karkasi (söi itsensä verkkoaidasta lävitse). Öh, meidän koira ei siis noin niinkuin muuten ole luonteeltaan mikä karkaaja (ei ole koskaan karannut kotipihastakaan, vaikka pääsisi kyllä aidasta lävitse jos haluaisi) eikä se sieltä hoitolastakaan ollut muualle karannut kuin aitauksesta pois siihen ulkopuolelle tepastelemaan.
- koira, joka tarvitsee tunteja liikuntaa päivässä aiheuttaa sen, että lapsiperheessä ei vanhemmilla sitten oikein muuhun olekaan enää aikaa. Joskus on vähän sellainen fiilis, että olisi kiva harrastaa muutakin kuin ulkoilua, mutta jos käyt jossain urheilemassa, pitää se "ostaa" sillä, että lenkkeilyttää ensin koiran. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meillä muutakin harrastettaisi, mutta hyvin paljon vähemmän kyllä
- kun sitä koiraa ei voi ihan kelle tahansa tuupata, on kaikkien lomien ja vierailuiden järkkääminen pari astetta hankalampaa. Pitkän ajan hoitopaikka sijaitsee meiltä 100 km:n päässä.
- no joo, vaikka en olekaan mikään siivousihme eikä sotku hirveän herkästi rasita, niin kyllä olisi vaan kiva, jos sitä karvaa ja kuraa ei aina olisi ihan niin paljon joka paikassa
Tuo kaikki yllä kirjoitettu ei tietenkään poista sitä kaikkea iloa ja hauskuutta mikä koirasta aiheutuu. On mahtavaa seurata lapsen ja koiran yhteisiä touhuja (2,5-vuotias tykkää erityisesti leikkiä pihalla itsekseen koiran kanssa. Kätevää, kun voi sitten itse laittaa sapuskat sillä välin rauhassa keittiössä.), koiran ansiosta tulee ulkoiltua ja liikuttua, lapsikin on selkeästi saanut liikunnallisen mallin elämäänsä, ehkä noi kaikki karvat ja kura on pelastanut lapsemme allergioilta jne.jne.
Mut tosiaan, on se koira aina yksi muuttuja lisää tässä perheellisen elämässä. Kaiken lisäksi sille pololle ei yksinkertaisesti ole yhtään samaan malliin aikaa kuin ennen lapsia. Siis sellaiselle rapsuttelulle ja paijaamiselle. On se tipahtanut arvoasteikossa useammankin portaan alaspäin. Mut on se silti tosi ihana. :D Surettaa jo etukäteen erityisesti lasten puolesta kun aika siitä jättää. Olettaisin sen tapahtuvan seuraavan 2-3 vuoden kuluessa.
Mun on nyt pakko todeta tähän (suurta ironiaa/sarkasmia/sukkeluutta) äänessäni, että entäs jos samalla tavalla alkaisi miettimään lapsen hankkimista. Ei ne äidin ja isin pienet punaposketkaan juuri itse asioista päätä useampaan vuoteen, vastaavia haasteellisia tilanteita löytyy kun laki sallii jne. Mutta ei siitä sen enempää :)
ReplyDeleteLuulen, että meille tulee koira sitten, kun olen unohtanut ipanoiden pikkulapsivuosien aiheuttaman stressin ja neiti alkaa kinuta isältään karvaista lemmikkiä ja isä heltyy tietysti ostamaan vaikka poni. Minä luulen siinä vaiheessa, että koiran kanssa lenkkeily on pelkästään kivaa ja omaa aikaa iltaisin myös äidille. Eikö se menekään niin?
Pilami, okei, iso koira kuulostaa jo siltä, että on Haaste (TM). Isossa koirassa on kyllä juuri tuo hankaluus, että se vaatii lenkitystä ihan kauheasti. Mulla on meidän piskin puolesta myös jatkuva huono omatunto kun ei sitä kukaan jaksa sillä tavalla enää aktivoida, vaikka liikuntatarve enimmäkseen tuleekin täytettyä. Kai.
ReplyDeleteJa joo, vaikka koira on enimmäkseen ihan hauska muuttuja, välillä tuntuu siltä, ettei todella kaipaisi enää lisähaastetta. Esimerkiksi tällä hetkellä meidän muuttujalla on tassutulehdus ja vaihtaisin sen tosi mielelläni vaikka täytettyyn strutsiin. Mutta hei, eläinlääkärireissu on vähän niinku lenkki, eiks nii? Sinnehän mennäänkin kävellen. Ja jännääkin se on.
Mutta kyllä mun tuota karvakasaa silti tulee kauhea ikävä, jos se siis kuolee ennen kuin minä. Eihän sekään ole varmaa.
Rouva, olen ihan tuota samaa miettinyt :D Mutta lasten puolustukseksi on sanottava, että niiden odotetaan sentään jossain vaiheessa level-uppaavan niin, että rupeavat itsenäisiksi ja tekemään omia (vääriä) valintoja ja sen sellaista. Koira ei tule missään vaiheessa elämäänsä päättämään niistä vessareissuista itse, ellei sitten vanhemmalla iällä kärsi inkontinenssista ja nosta koipea kirjahyllylle, mikä olisi sen maallisen vaelluksen pää sitten.
Enimmäkseen itse asiassa mulle se lenkkeily on kivaa ja omaa aikaa iltaisin, mutta siihen vaikuttaa isosti se, että tykkään kuunnella äänikirjoja. Lisäksi se pätee vain arkeen, ja lomareissut ja iltariennot sun muut monimutkaistuu heti hieman. Jos siis diggaa arkirutiineista ja on valmis sumplimaan erikoistilanteissa, koira on kiva. Niin, ja jos kestää sen, että kodissa asuu joku, joka on sinuun nähden täysin alisteisessa asemassa (muttei ehkä itse tiedä sitä vielä, reppana.)
Vuosi ja kuukausi sitten "elämäni kissan" kuolemaan saattaneena voisin sanoa, että se sattuu. Ja pitkään. Itku tulee vieläkin jos liikaa miettii. Kyllä noihin eläimiin vaan kiintyy niin kamalasti...
ReplyDeleteToivotaan teille vielä paljon yhteisiä vuosia :)!
Ja vai niin, nyt minä tiedän mitä pyydän joulupukilta! Joku on siis keksinyt lukemisen ja neulomisen yhtensovituksen! Nerokasta!
Joo, on se varmasti ihan hirveää. Kiintyyhän sitä. Yritän olla ajattelematta asiaa kovasti vielä.
ReplyDeleteLukemisen ja neulomisen yhteensovittamisen työkalut on suurimpia keksintöjä sitten kirjan ja puikkojen! Suosittelen!
Ja Bleue, piti sanomani vielä, että olen tosi pahoillani kissasi puolesta!
ReplyDeleteKiitos.
DeleteToisaalta voi ajatella myös niin, että kun tulee lapsia, niin se koira palaa siihen asemaan, joka nyt koiralle / eläimelle kuuluukin. Ei tule liikaa inhimillistettyä sitä peruslänsimaiseen tapaan. Mä kun kuitenkin ajattelen, että "on se nyt kuitenkin vain eläin". Tämä ei mitenkään silti poista sitä, etteikö eläin olisi tärkeä ja rakas jäsen perheessä, josta huolehditaan myös muulla tavoin kuin ulkoiluttamalla ja ruokkimalla säännöllisesti ja riittävästi.
ReplyDeleteKoiran omistamisessa on muuten sekin kiva puoli, että lapsi ei pelkää eläimiä. Siinä tosin on sitten se huono puoli, että se luulee, että kaikkien koirien perään voi juosta ja niiden kanssa leikkiä. Tässä on vielä harjoiteltavaa meidän perheessä.
Totta joka sana. Mua on aina yritetty opettaa siihen, että eläintä ei saa inhimillistää - ja se on minusta ihan hyvä asia oppia. Väärin siinä tekee eläimellekin, jos sitä kohtelee ihmisenä. Ei se silti tarkoita, etteikö sitä rakastaisi. Meillekin kävi oikeastaan noin, että eläimestä tuli taas eläin kun perheeseen tuli vauva.
ReplyDeleteOlen miettinyt lemmikin suremista paljon. Mummo on aina sanonut, ettei lemmikkiä saa itkeä kun se ei ole ihminen. Mutta toisaalta, sitten kun menettää ensimmäisen oikeasti läheisen ihmisen, huomaa kyllä, että se on eri juttu kuin lemmikki - turha sitä eroa on keinotekoisesti tehdä. Ja kyllä rakasta luontokappalettakin saa minusta surra.
Meidän tenava oli kuulemma päivähoitoryhmän ollessa puistossa meinannut lähteä jonkun satunnaisen koiranulkoiluttajan perään. Silloin ajattelin, että ehkä terve kunnioitus vieraita hurttia kohtaan voisi olla hyväkin juttu :D
Meillä ei ollut koskaan koiraa tai kissaa, äiti pelkäsi koiria ja isä oli allerginen kissoille. Mua harmitti kovasti lapsena. En koskaan miettinyt, että jäin "paitsi" myös luopumisen tuskasta. Myöhemmin elämässä olen ollut niin laiska ja itsekäs, että en ole eläimiä ottanut, vaikka periaatteessa niistä tykkäänkin. Tunnollisena tyttönä varmaan ulkoiluttaisin hauvaa, mutta en usko että mulla olisi motivaatiota ja pitkäjänteisyyttä kouluttaa ja viihdyttää koiraa.
ReplyDeleteMä luulen, että meille ei tule koskaan koiraa. Ja mä luulen, että teille tulee kyllä aikanaan toinen koira. :)
Vai meneekö se niin? Että jos lapsuudenkodissa on ollut koira, niin sitten ottaa koiran myöhemmin itse?
Jennijee, ei meilläkään ollut muksuna koiraa tai kissaa, koska mä olen allerginen. Kissoille olen aika pahasti vieläkin, mutta koirille vain lievästi eikä omasta koirasta ole koskaan tullut mitään oireita.
ReplyDeleteKävin muksuna ulkoiluttamassa naapurin koiraa. Kerran sain kiitokseksi tosi iso lootan englanninlakuja ja olin ihan hölmistynyt. Hyvä, etten ollut tarjoutunut maksamaan niille riihikuivaa rahaa siitä hyvästä, että saan lenkittää koiraansa :D
Se viihdytyspuoli onkin ehkä se rankin juttu. Tai siis ei ole, jos sitä ei tee, mutta siitä tulee vähän syyllinen olo. Onneksi lapsi ja koira nykyisin saattavat viihdyttää toisiaan esim. kiskomalla samaa pahvirullaa.
Bleue :)