Hulk smash

Tiedättekö sellaiset tietynlaiset päivät? Kun vaan kiukuttaa, väsyttää ja olo on karmea? Universumi lakkaa yhtäkkiä olemasta stabiili, maailmassa on virhe eikä edes raitis ilma ja kävelylenkki saa oloa paremmaksi, korkeintaan ylläpitää status quon nipinnapin.

Eilen mies lupasi halata minusta pahan olon pois,* johon ilmoitin vastauksena melko nuljuun sävyyn, etten minäkään aina jaksa olla halattavana. (Tämän lausunnon jälkeen mösjöö käsittääkseni pohti, olenko a) tosi vihainen (ja mistä) vai b) ambulanssikyydin tarpeessa; minun halauksentarpeeni on vakio vähän samaan tapaan kuin Neperin luku on.)

Tänään ei ollut kovin paljon parempi. Tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta käydä esimerkiksi ärhentelemässä erilaisissa Facebook-ryhmissä, joiden jäsen olen. (Hauskaa huomata, että kaikki hyvät aikomukseni olla vähemmän ääliö lensivät romukoppaan heti, kun sattui kiukuttamaan.)

Asia, jota ei mielellään itselleen myöntäisi, mutta jonka kanssa joutuu nokatusten kerta toisensa jälkeen: fyysinen vaikuttaa psyykkiseen ihan hirveästi. On todella vaikea tunnustaa, miten paljon esimerkiksi hormonit vaikuttavat persoonaan, eikä tämä riemu todellakaan rajoitu pelkkään hormonitoimintaan.**

Kerran, vuonna viiksi ja takatukka (ja kauan ennen kuin tapasin hänet, josta oli sittemmin tuleva puolisoni), että tapailin erästä poikaa. Homma ei vain oikein toiminut. Pelkkä ajatuskin suhteesta kuvotti. Pussailun pohdiskelu etoi. Hoidin homman omaan tapaani tyylikkäästi ja katosin kulisseihin tiettyä helpotusta tuntien. En voi sanoa, että jälkikäteenkään olisi suuremmin kaduttanut ... mutta kun joitakin viikkoja myöhemmin lakkasin nauttimasta antibiootteja ja allergialääkkeitä pääasiallisena ravintonani, tajusin, että kuvotus ei ehkä sittenkään johtunut treffailemastani henkilöstä.

Tänä vuonna perheelle määrätyistä antibioottikuureista siis toinen lankesi osakseni - heti noroviruksen jälkeen. (Tytär sai ensimmäisen, niin ikään heti noroviruksen jälkeen, mutta hän on hanskannut mielialansa paljon paremmin.) Voin sanoa, että keho ei ole kiitellyt.

Kai se on selviö, ettei mieliala ole parhaimmillaan jos kroppa haluaisi ryömiä johonkin koloon ja katsoa, vievätkö hengen tauti vai antibiootit. Mutta se oli kyllä ylläri, miten laajalla skaalalla mieliala voi olla "ei-parhaimmillaan".

Millä helvetillä tästä kärttyisyyden suosta nyt nousisi? Vai pitäisikö vain tyytyä siihen, että hyvin harvoja poikkeuksia*** lukuunottamatta ei ole sopivaa seuraa kellekään, ja yksinkertaisesti välttää ihmiskontakteja kunnes ... tuota ... en edes tiedä, mikä olisi yhteiskuntakelpoisuudelle sopiva testi? Ideoita?


* Yleensä mies lupaa halata vihan pois, mutta hän on selvästi tarpeeksi pätevä diplomaatti ymmärtämään, että vaikken eilen ollut yhtään vihainen, potentiaalia siihen kyllä oli. (Se potentiaali onkin tänään hauskasti realisoitunut.)
** En siis ole paksuna.
*** Lapsi, mies, omat vanhemmat. Joista mies ja omat vanhemmat on vain tuomittu kestämään.