Kainuun kevät

Viikonloppuun kuului pikaisesti aikaistettu matka Kainuuseen.

Matka oli kauhean raskas: siihen liittyi iso suru. Ei kuitenkaan ensisijaisesti minun suruni, eikä tunnu oikealta kirjoittaa siitä enempää.

Muuta haluaisin kertoa: että lamaannuttavasta pelosta huolimatta ajoin autoa, että keuhkoni eivät viikkoihin ole olleet aivan sataprosenttisessa toimintakunnossa - asia, jota olen piilotellut muilta siinä, missä itseltänikin, etten edellämainitusta syystä päässyt juoksemaan, että viikonlopun ja oman kurjan olon yhdistetty paino sai minut hitaaksi ja vihaiseksi ja tässä illemmalla heittelemään sormuksia ja siitä vielä vartin päästä häpeämään kauheasti ja halaamaan lujaa. Ja että vaikka olisin kaivannut yksinoloa, sain yhdessäoloa, joka tuntui hyvältä. Siitäkin voisin kirjoittaa, miten pidän mieheni suvusta, ja miten surulliselta tuntuu se, etten anoppiani ikinä ehtinyt tavata.

Mutta ehkä kerron niistä lisää sitten, kun tuntuu omemmalta keulia uudelleenhaltuunotetuista autonkäsittelytaidoista tai iloita parantuneesta vitaalikapasiteetista. Nyt tyydyn hämmästelemään sitä, miten yhteen viikonloppuun mahtui tuhatkunta tuntia ja aikaa tuntea kaikenlaista.