Osa ehkä tietääkin, että minulla oli joskus ruokablogi. Nyt se tietenkin naurattaa, vaikka ajat olivat tuolloin toiset. Ruokabloggaajankin sopi tuolloin kirjoitella broilerista itse hengiltä otettujen luomuviiriäisten sijaan.
- Enää kaksi viikkoa, ja pääsen lepäämään töihin, huokaisin lenkillelähtöä tekevälle miehelle.
- Eipäs liioitella, vastasi mies iloisesti.
- Okei, enää puolitoista viikkoa, korjasin.
En tiennyt, miten oikeassa olin.
Ruoanlaittoni koko kuva on nykyään se, että vääntäessäni makaronilaatikkoa (jonka gourmet-osio koostuu sivumennen sanoen siitä, että ostin aurajuustoa palana valmiiksi murustellun sijaan) mies soittaa juoksulenkiltä ja ilmoittaa potkupyörän meille myyneen tyypin olevan alaovella NYT. Juoksen niiltä sijoiltani - kaksi kattilaa hellalla poristen - hakemaan fillaria; itse sentään säällisesti puettuna, mutta lapsi kainalossa housuja vailla.
Sitten käristän ruokaa samalla kun yritän opettaa lasta potkupyöräilyn saloihin. Jossain vaiheessa syön puolet aurajuustosta ihan vain hermojani lepuuttaakseni ja muistelen sitä, miten Nainen puntarissa -kirjan kirjoittaja* osui oikeaan yhdessä asiassa: syöminen on niiden pahe, joilla ei ole mahdollisuutta keventää fiiliksiään muilla tajusteilla. Vastuullinen vanhempi kun ei nauti kiinteitä sierainten kautta, noin esimerkiksi.
Huolimatta siitä, että tämä mitä tänään syötäisiin -vaihe** on todella tylsä, en silti kadu mitään. Ei minusta oikeasti olisi sellaiseksi ruokahipsteriksi, jonka mielestä "riittävän hyvä" on yhtä kuin "tahallisesti paska".
Mutta einesmutseja en kyllä halveksu.
* Luullakseni tämä viisaus löytyi Nainen puntarissa -opuksesta, mutten tietenkään ole enää varma siitäkään.
** Kiitos termistä ihanalle Booksylle.
- Enää kaksi viikkoa, ja pääsen lepäämään töihin, huokaisin lenkillelähtöä tekevälle miehelle.
- Eipäs liioitella, vastasi mies iloisesti.
- Okei, enää puolitoista viikkoa, korjasin.
En tiennyt, miten oikeassa olin.
Ruoanlaittoni koko kuva on nykyään se, että vääntäessäni makaronilaatikkoa (jonka gourmet-osio koostuu sivumennen sanoen siitä, että ostin aurajuustoa palana valmiiksi murustellun sijaan) mies soittaa juoksulenkiltä ja ilmoittaa potkupyörän meille myyneen tyypin olevan alaovella NYT. Juoksen niiltä sijoiltani - kaksi kattilaa hellalla poristen - hakemaan fillaria; itse sentään säällisesti puettuna, mutta lapsi kainalossa housuja vailla.
Sitten käristän ruokaa samalla kun yritän opettaa lasta potkupyöräilyn saloihin. Jossain vaiheessa syön puolet aurajuustosta ihan vain hermojani lepuuttaakseni ja muistelen sitä, miten Nainen puntarissa -kirjan kirjoittaja* osui oikeaan yhdessä asiassa: syöminen on niiden pahe, joilla ei ole mahdollisuutta keventää fiiliksiään muilla tajusteilla. Vastuullinen vanhempi kun ei nauti kiinteitä sierainten kautta, noin esimerkiksi.
 |
| Vanha ja uusi menopeli. Ruoasta ei parane ottaa kuvaa. |
Huolimatta siitä, että tämä mitä tänään syötäisiin -vaihe** on todella tylsä, en silti kadu mitään. Ei minusta oikeasti olisi sellaiseksi ruokahipsteriksi, jonka mielestä "riittävän hyvä" on yhtä kuin "tahallisesti paska".
Mutta einesmutseja en kyllä halveksu.
* Luullakseni tämä viisaus löytyi Nainen puntarissa -opuksesta, mutten tietenkään ole enää varma siitäkään.
** Kiitos termistä ihanalle Booksylle.
Olipa mainiota että otit esille tuon lohtu(?)syömisen.
ReplyDeleteMietin taannoin miksi niin moni äiti kertoo blogeissa syövänsä suklaata illalla kun on vihdoin omaa aikaa, tai napsivansa sitä jossain välissä kun taapero uhmaa. Kun onhan se kuitenkin turvallisimmasta päästä olevaa lohtulajia. Alkoholi on usein poissuljettu, tietokonepelien maailmaan ei ehkä pääse syventymään eikä aina ole mahdollista poistua asunnosta tuulettumaan. Mitähän muita turvallisia ja käteviä vaihtoehtoja olisi?
-Nuppu
Niin, sehän siinä juuri on, että mitään muuta tapaa ei oikein ole. Ne terveellisimmätkin, pelit tai kirjat tai lenkki vaativat sellaista aikaikkunaa, jota kovin monella pienen lapsen äidillä ei helposti järjesty. Paitsi tietenkin ihana koko perheen virkistävä kävelylenkki! huudahtaisivat MLL ja Kansanterveyslaitos, mikä se nykyisin nimeltään onkaan. Mutta siitä kävelylenkistä toipumiseen tarvitaan sitten jotain.
ReplyDeleteJa kai osasyy on, että nykyään kuitenkin lapsille halutaan tarjota huomiota ja läsnäoloa, mutta se sitten helposti tarkoittaa sitä, että itselleen ei ehdikään olla läsnä.
No, ehkä niitä muitakin tapoja olisi, mutta en tässä aamutokkurassa oikein keksi, mitä ne mahtavat olla :D
Einesmutseja en itsekään halveksu, taidan jopa olla sellainen. Tai ainakin pinaattilettujen ja valmiiksi pilkottujen pakastevihannesten suuri ystävä. Olen ajatellut niin, että palaan parempien ruokien ääreen sitten, kun ei enää tarvitse huolehtia lämmintä ruokaa pöytään 14 kertaa viikossa ja väli-, aamu- ja iltapalat päälle.
ReplyDeleteTuo lohtusyöminen menee juuri kuten kuvasit. Minäkin olen perheellistymisen myötä löytänyt suklaan - pahe, jonka viehätystä en aiemmin ymmärtänyt. No, suklaan syönti hiekkalaatikon reunalla lienee hyväksyttävämpää kuin lasi viiniä samassa paikassa.
Mä just tänään mietin valmiita lastenruokia (mallia Piltti) vs. "kotiruokaa" pääosin säilykkeistä tehtynä (mallia kypsennä liha ja heitä jotain säilyke- tai valmiskastikesörsseleitä sekaan). Kun mä en oikein hahmota, miksi tuollainen säilykeruoanlaitto olisi jotenkin enemmän kotiruokaa kuin valmiit Pilttisoseet tai ne "äitien tekemät" sapuskat ylipäätään.
ReplyDeleteMun mielestä on ainakin ihanaa, että kaupasta saa eineksiä. Olisi ollut monena päivänä kyllä suuri nälkä ilman niitä.
Saara, sekä pinaattiletut että valmiiksi pilkotut pakastevihannekset ovat parasta, mitä maa päällään kantaa. Ihan hyvin ajateltu, minusta. Minä olen ajatellut, että sitten palaan parempien ruokien pariin kun lapsi muuttaa omaan kotiinsa - ei tarvitse ihan toviin stressata.
ReplyDeleteEn itsekään ymmärtänyt ollenkaan suklaan päälle aiemmin, mutta nyt tajuan siitä jotain minäkin :D
Pilami, niinpä juuri. Voiko tässä muuten tunnustaa, että olen välillä haaveillut pussi-italianpadasta? :D
Me ollaan lomalla ulkoistettu iso osa syömisestä kaupalle - välillä kaupan valmisruokatiskille, välillä soseisiin. Aika paljon myös ravintoloille. Aika ja energia ei vain riitä siihen, että hoitaa pöytään ne Saaran mainitsemat 14 ateriaa viikossa jos samalla haluaa tehdä lomallaan muutakin kuin seistä hellan äärellä.
Ja nälkä nyt on aina kurja asia.
No, mutta aurajuusto palana on paremman makuistakin kuin muruina. Kiitos muuten blogistasi, tätä on ilo lukea.
ReplyDeleteNo se on tietenkin ihan totta! Se muru on vain tylsää, ja sitäpaitsi se on jotenkin pakko laittaa ruokaan kaikki - palasta voi säästää taktiikkaosuuksia jääkaapin perukoille yksin nautittavaksi :D
ReplyDeleteIso kiitos kommentista, piristi kovasti vähän tällaisessa suvantofiiliksessä :)
:D
ReplyDeleteOlen niiiiin iloinen, että pakkoruoanlaiton päivät ovat ohi... ja aurajuustoton jääkaappi on vähän kuin huone ilman kirjoja. Sieluton. Siksi auraa pitää ostaa kahden tai kolmen kimpaleen erissä. Kiitos kun muistutit siitä mikä suomalaisessa keittiössä rokkaa. Oli tänään vähän hukassa, parin intialaisviikon jälkeen :-)
Olen niiiiiiin kade :D Ja meidän jääkaappi on taas sieluton, niisk. Toisaalta menetän sen edessä kaiken itsehillintäni.
ReplyDeleteIntialaisen keittiön jäljiltä on vaikea tuntea muuta kuin kateutta, niin se on.