Työleiri on se, mikä vanhempiani odottaa aina, kun menemme käymään.
En oikein tiedä, miten tästä kiusallisesta kierteestä pääsisi irti - ja uskokaa pois, olemme yrittäneet. Viimeisen viisivuotiskauden ärsyttävin kasvusuuntani on nimittäin ollut se, jossa ahdistun, mikäli en voi olla avuksi muiden puurtaessa. Eihän siitä tunnu olevan aikaakaan, kun pääasiallisin tapani auttaa oli se, että pysyttelin poissa tieltä. Esimerkiksi riippumatossa.
Vaan ei enää. Joka talvi mietimme, miten ensi kesänä toimitaan paremmin, ja joka kesä toistamme samaa kaavaa.
Käyn usein äitini kanssa keskustelua ruoanlaitosta:
- Mä voisin tehdä jotain ruokaa joku päivä. Vaikka korianteri-inkivääripestopastaa.
- Hieno idea. Tuolla on paljon keittokirjoja.
- No mutta entäs se korianteri...
- No tee vaan sitä. Vaikka keskiviikkona. Me muuten käydään Helsingissä keskiviikkona.
- Hieno idea. Tuolla on paljon keittokirjoja.
- No mutta entäs se korianteri...
- No tee vaan sitä. Vaikka keskiviikkona. Me muuten käydään Helsingissä keskiviikkona.
En tiedä, onko kyse siitä, että äitini todellakaan ei halua syödä asioita, joita ei halua syödä; siitä, ettei hän kestä katsella minua keittiössä (siitä nyt ei voi ketään syyttääkään); vai siitä, että häntä ärsyttää laiska tapani rojauttaa pöytään pääruoka parhaimmillaan ilman lisukesalaattiakin. Jälkiruoka on minun kirjoissani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, joten sitä nyt ainakaan ei ole tarjolla, jos minä pääsen keittiöön.
 |
| Joku kuskaa puita kottikärryillä ja koreilla, mutta toisilla meistä on raskas vastuu ylimmäisenä vauhdinantajana ja keinuvoutina. |
No, he sitten lähtivät sinne Helsinkiin. Me miehen kanssa päätimme täyteen ohjelmoidusta päivästä huolimatta olla hyödyksi. Jossain siinä kahvin hieman liiallisuuksiin menneen nautinnan* ja päiväunien (omiemme) välissä saimme kuin saimmekin imuroitua. Sitten mies meni roudaamaan puita ja minä keittämään pastaa (unohdan aina, miten hidasta puuhaa se on sähköhellalla - olenkin alkanut epäillä, että niillä kapineilla pääenergiana ei ole sähkö vaan kokin verenpaineen nousun aiheuttama muutos lämpötilassa.)
Varsinainen kysymys on yhä auki. Alan epäillä, että minun on vain ilmoittauduttava tekemään kaikki ikävimmät hommat (kuten huussin tyhjennys), jos haluan oikeasti olla hyödyksi.
Valitettavasti haluan oikeasti olla hyödyksi.
* Kirjoitusvirheet johtuvat tärisevistä käsistäni.
Tirsk! Ovela äiti sulla :)
ReplyDeleteMulla on samankaltainen muutos tapahtunut asenteessa. Kotona asuessa todellakin mieluiten nyhväsin omassa huoneessa tekemässä ei-mitään, mutta nykyisin autan erittäin mielelläni jopa kasvimaan kitkemisessä. Ehkä se johtuu siitä, ettei mulla ole kotona enää sitä omaa huonetta?
Mun täytyy tunnustaa, että olen tosi huono tekemään kylässä käydessäni yhtään mitään. Kun olemme vanhempieni luona, äitini tekee ruoat ja kaitsee lapset, kun minä ja mieheni nukutaan kerrankin pitkään ja päiväunet ja lenkkeilytetään yhdessä koiraa ym. Toisaalta, tiedän (ainakin luulen näin, hahah), että äitini nauttii vierailuistamme, lasten kanssa touhuamisesta ja siitä, että saa tarjota meille hengähdystaukoa perusarjesta. Kyllä mä välillä pahoittelen, että sillä on varmaan rankkaa jo pelkkä se lasten kanssa leikkiminen, mutta kuulemma nauttii siitä, kun sitä saa niin harvoin kuitenkin tehdä.
ReplyDeleteMutta sitten miehen vanhempien luona käydessämme minua on aina ahdistanut se, että siellä jotenkin pitäisi olla koko ajan tekemässä jotain. Esim. ruoanlaiton aikana jokaisen pitäisi vähintäänkin pyöriä keittiössä ympyrää, että olisi muka osallistumassa. Sitten jaellaan näitä metatöitä, kuten lautasliinojen taittelua. Mä en oikein hahmota tällaisen homman funktiota. Jos olisikin oikeasti hommaa, niin kyllä niitä voi tehdä, mutta miksi -oi miksi- jokaisen pitäisi olla tekevinään koko ajan jotain? Sittemmin olen ottanut laiskan miniän roolin ja piiloutunut lasten perässä juoksemisen taakse ja astun tyytyväisenä valmiiseen pöytään.
Mutta. En myöskään tarvitse ketään pyörimään omaan keittiööni, kun on minun vuoroni kestitä sukua. Laitan tosi mielelläni sapuskat ja sörsselit kaikille ihan itsekseni. Ei siellä tarvitse kenenkään olla salaattia pilkkomassa - nauttikoot passaamisestani ja seurustelkoot kahvikupposen ääressä kaikessa rauhassa. Eri asia on sitten sellaiset kaverikyläilyt, joissa jo lähtökohtaisesti tehdään ruokaa yhdessä. En myöskään ymmärrä miksi mieheni sisko aina kysyy mitä ne voisi tuoda tullessaan jos pyydämme niitä syömään. No hitto, ei mitään. Kutsukoot meidät sitten vuorollaan niille syömään. Tää on mun asenne tähän touhuun.
Ah hah :D
ReplyDeleteMä oon niin patalaiska, että tavallaan olen iloinen omasta hyödyttömyydestäni. Tosin viime reissulla olin aktiivinen miniä ja lämmitin saunan! Ruokapuolella en uskalla astua kenenkään varpaille, enkä noissa olosuhteissa osaisikaan. Syökö sun äiti sun kokkailuja kaupungissa? Vai pysyykö asetelma loppuun asti samana?
Tuntematta yhtään äitiäsi samaistuin dialogiin. Sillä erotuksella että tuon ehdotusten sivuutuksen koki mieheni. Hän laittaa ruokaa vaikka kylässäkin ja eräänä kesänä ehdotti äidilleni jotain raaka-ainetta, ja loppu meni kuten kirjoitit. Mieheni ihmetteli kovasti miksi äitini ei tarttunut ideaan vaan raaka-aineet jäivät jääkaapin pohjalle! Ei tyrmännyt, vaan juurikin "huomaamattomasti" sivuutti.
ReplyDeletePohdiskelin tuolloin sitä, äidiltä en tullut kysyneeksi, mutta arvelen varovaisesti että ehkä äiti ei osaa ottaa sitä sellaisena kivana juttuna. Kun arvovaltaiset :D ja odotetut ihmiset - siis minä perheineni - olemme pitkästä aikaa kylässä, hän haluaa että kaikki onnistuu. Ja jos vävy tulee ja ehdottaa jotain uutta raaka-ainetta, niin ehkä siitä tulee sellainen pieni stressi jopa. On ehkä helpompi pitää homma hanskassa tutuin turvallisin konstein. Tämä turvallisuushakuisuus on ainoa keksimäni selitys...
-Nuppu
Mulla on puhtaasti omista tarpeistani lähtöisin oleva linja, että jos joku vaatii meidät mökille, sen täytyy olla jollain tapaa siedettävää myös meille. Meidän tapauksessa kyse on lähinnä siitä, että jos kutsujat (vanhemmat siis) ymmärtävät vahtia lapsukaista, niin tyhjennän mielelläni sen huussin ja laitan siihen päälle vielä sapuskatkin. Mutta se on joko tai, en voi mitenkään ensin tuntikausia juosta mukulan perässä kallioilla ja rappusissa (olen ajatellut laittaa siihen trackerin kiinni, kun se ei ole hetkeäkään paikallaan) ja sitten jossain välissä ahertaa muissa askareissa, siihen ei vaan voimat riitä.
ReplyDeleteToistaiseksi on kaikki mennyt tosi kivasti. Olen mielessäni (ja miehelle) maalaillut tiukkoja ehtoja, joita ei ole tarvinnut esittää ääneen. Lasta on muut vahtineet ja safkakin on ilmestynyt pöytään. Ja itse olen lähinnä relannut. Hienosti noudatan siis omaa linjaani olemalla tekemättä mitään.
Mulla ei tainnu olla mitään pointtia, lähinnä vaan mietin, että huono omatunto tulee varmaan jossain välissä, vielä ei kylläkään ole näkynyt :)
Jotenkin tutulta kuulostaa tuo kertomasi.
ReplyDeleteMietin, että johtuuko nykyinen sivustaseuraamisahdistus siitä, että tajuaa itse, miten työlästä on hoitaa lapsi ja koti, eikä haluaisi omien vanhempien rasittuvan liiaksi. Itseä harmittaa, ettei voi hyvillä mielin enää loikoilla ja lueskella lehtiä (ne hetket on muutenkin hyvin vähissä), kun toiset hoitaa lapset ja ruuat ja siivoukset.
Siksi pidänkin siitä, kun isovanhemmat tulee meille: he voivat hoitaa lapsen ja minä/me ruuat ja muut kotiaskareet, jolloin jää aikaa myös oleiluun (sivuhuomautuksena tähän, että yleensä ei jää aikaa oleiluun, koska rakas puolisoni keksii meille sitten jotain ekstrakotiaskaretta, kun on kerta on lapsenvahti...) Mutta muualla oltaessa työnjaosta tulee kimurantimpaa, kun toisten kodeissa/mökeillä on vaikea itse olla töidenjakaja.
Jaan tuskasi, kerro jos keksitten jonkin oivan ratkaisun :)
Maija, ehkä se on sitä. Tai ehkä se on sitä, että tietää, miten paljon energiaa kaikki vaatii, eikä viitsi jättää sitä muiden harteille? Työnteon katselu vaatii kosolti itsekuria :D
ReplyDeletePilami, meillä on tuo muuten vähän samalla tavalla, mutta mä koen, että voisin periaatteessa auttaa edes ruokahuollossa. Meillä vaan on äidin kanssa hieman eri standardit - mutsi on siis huomattavasti parempi kokki.
Nää eri perheiden kulttuurit on jänniä. Mullakin on joku juttu, että kylään mennessä pitäisi tuoda mukanaan jotain, se on vähän vaikeaa kun siitä alkaa helposti kaamea kilpavarustelun ja turhan roinan kierre. Ymmärrän miehesi siskoa myös sikäli, että mä en ikinä saa aikaiseksi kutsua ketään kylään joten mieluummin osallistuisin edes näennäisesti ;) Mutta tuota miehesi vanhempien luona esiintyvää näennäistöiden kehittelyä minäkään en ihan tajua.
PeNa, ei ees mennä tähän äiti-tulee-kylään -juttuun. Tai mennään vaan. Hän nimittäin tuo kaiken muassaan. Hyvä, ettei kahvejakin termospullossa.
Kaikkien onneksi tosin.
Nuppu, ehkä siinä on jotain tuollaista stressinpoikasta. Osin tosin varmaan sitäkin, ainakin meillä, että mutsi ei viitsi katsella tunareita kyökissään :D Mä voisin jopa kuvitella, että mä olisin meistä se turvallisuushakuisempi, joten tavallaan symppaan sunkin äitiä tässä.
Mun äiti on kyllä aika kokeilunhaluinen, mutta aina jotenkin vähän eri suunnassa kuin minä. Jos mua kiinnostaa korianteri, sitä takuulla ei.
Sikuriina, toi kuulostaa mun mielestä ihan ymmärrettävältä ja hyväksyttävältä diililtä. En minäkään halua kaikkea tehdä, mutta samalla en oikein osaa olla senkään kanssa, että joku muu tekee.
Kuulostaa hyvältä tuo teidän linja kyllä :D Toivottavasti huono omatunto ei iske, ei se oikeastaan mitään auta, pilaa vaan kivat kesäpäivät.
Kaisa, no niin, juuri tuota minäkin ajattelin - että kun sen työläyden ymmärtää nyt aivan omakohtaisesti. Ja toisaalta kun näen, miten äitini nykyisin jotenkin väsyy ihan oikeasti.
Olisihan se jotenkin tosi ihanaa, että jos saa hetken itselleen, osaisi siitä myös nauttia eikä miettisi koko ajan, että pitäisi olla jotenkin toisten hommaa helpottamassa. Hukkaan menee hyvä vapaahetki.
Teidän ratkaisu kuulostaa vallan mainiolta. Pitää ehkä kokeilla sitä enemmän. Ja ilman muuta jaan kaikki mahdolliset ratkaisumallit, joita saamme kehitettyä. Jos saamme :D