Eli
Ensinnäkin lapset saattavat leimautua joihinkin kirjoihin kuin ankanpojat Konrad Lorenziin. Tästä syystä meillä on usein kuultu viikon luontoäänenä "Eiiiiiii myyrä parantaa hiiren eiiiiii!" Kukaan ei ole koskaan sanonut, että viikon luontoäänet olisivat kieliopillisesti oikein.
"Lapselle lukemisesta Bleuen innostamana, mutta auttamatta myöhässä, kuten tavallista, ja liian pitkällä alaotsikolla, eikä sekään ketään yllätä"
Joskus ennen lapsen syntymää, tai mahdollisesti jopa ennen kuin olin ylittänyt suojaikärajaa, ajattelin aina, että lapsen saamisen yksi huippujuttuja on se, että sitten voin lukea hänelle ääneen kaikki lapsuuteni suosikkikirjat*.
Tavallaan olin ihan oikeassa. Tavallaan olin ihan väärässä.
Ensinnäkin lapset saattavat leimautua joihinkin kirjoihin kuin ankanpojat Konrad Lorenziin. Tästä syystä meillä on usein kuultu viikon luontoäänenä "Eiiiiiii myyrä parantaa hiiren eiiiiii!" Kukaan ei ole koskaan sanonut, että viikon luontoäänet olisivat kieliopillisesti oikein.
Toiseksi monet kuvakirjat eivät ole kovin inspiroivaa luettavaa, vaikka joissain tapauksissa ärsytyskynnys kyllä ylittyy laulaen.**
Kolmanneksi lapsi on, lukemisesta innostuttuaan, ruvennut kyltymättömäksi. Hänelle ei riitä mikään - ääni käheänä luen Maisan kirjastoreissuista ja kaupunkilomista ja osoitan (aikuisille varoittavana kuva-aineistona toimivasta) Tomppa ja mummolan yö -kirjasta, mitä tapahtuu, jos päästää yöksi taaperon sänkyynsä. Kun yksi kirja loppuu, lapsi kiipeää sohvalta kiireisen näköisenä. "Isää! Ui tää! Tätä ui eti!" Yhdeksännen kirjan jälkeen hän ehkä vaeltaa tiehensä ja minä voin yrittää tarttua omaan kirjaani, kunhan teen sen vaivihkaa.
Neljänneksi ... lukemisesta ei voi kieltäytyä. Ei VOI. Sillä äiti on säästänyt lapsuuteni Muru-kirjat, joista näin aikuisena löytää uuden tason. Se taso on takakansi, jossa syyttävään sävyyn ilmoitetaan, että jos lapsi pyytää lukutuokiota, se on hänelle suotava, sillä tiskit eivät karkaa mihinkään toisin kuin lapsi, joka täyttää aivan näillä sekunneilla 18 ja muuttaa pois kotoa ja siinäpä sitten kadutte kun vain tiskasitte koko lapsuuden hukkaan.
Kolmanneksi lapsi on, lukemisesta innostuttuaan, ruvennut kyltymättömäksi. Hänelle ei riitä mikään - ääni käheänä luen Maisan kirjastoreissuista ja kaupunkilomista ja osoitan (aikuisille varoittavana kuva-aineistona toimivasta) Tomppa ja mummolan yö -kirjasta, mitä tapahtuu, jos päästää yöksi taaperon sänkyynsä. Kun yksi kirja loppuu, lapsi kiipeää sohvalta kiireisen näköisenä. "Isää! Ui tää! Tätä ui eti!" Yhdeksännen kirjan jälkeen hän ehkä vaeltaa tiehensä ja minä voin yrittää tarttua omaan kirjaani, kunhan teen sen vaivihkaa.
Neljänneksi ... lukemisesta ei voi kieltäytyä. Ei VOI. Sillä äiti on säästänyt lapsuuteni Muru-kirjat, joista näin aikuisena löytää uuden tason. Se taso on takakansi, jossa syyttävään sävyyn ilmoitetaan, että jos lapsi pyytää lukutuokiota, se on hänelle suotava, sillä tiskit eivät karkaa mihinkään toisin kuin lapsi, joka täyttää aivan näillä sekunneilla 18 ja muuttaa pois kotoa ja siinäpä sitten kadutte kun vain tiskasitte koko lapsuuden hukkaan.
 |
| Tästä piti tulla lankakori, mutta rupesikin kirjakoriksi. Suloisessa sekamelskassa omat ja lainatut. |
Toisaalta - ja tämä on iso toisaalta - lapselle lukeminen on oikeasti ihanaa. Ihanaa. Hän on ihastunut (Vihdoin! laulaa sydämeni) Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjaan. Hän kuuntelee kirjaa ja keskeyttää luennan vain maltillisesti tiedustellakseen erilaisten objektien luonnetta. (Hemuli! Nyytin kengät! Rontti! ...rontin joku, eeeh, kalastusväline! Mörkö!) Ja voitte arvata, mitä käy kun lapsi roudaa sitä itselle yhtä rakkaimmista lastenkirjoista päättäväisesti kohti. Vastarinnan mureneminen, niin siinä käy.
Ovela pentu aloittaakin usein kirjarallinsa Nyytistä.
Tein aluksi luullakseni sen virheen, että lainasin tyypille liian vaikeita kuvakirjoja. Alle kaksivuotiaalla ei ole välttämättä kykyä keskittyä Viiruun ja Pesoseen, tiedän sen nyt. Toisaalta koukkaus Maisojen kautta kannatti - tulin haudanneeksi omat ennakkoluuloni, lapsi löysi (äidin ohella) lukemisesta aivan uutta riemua ja yhtäkkiä tapahtui hyppäys, jossa Mimmi-lehmäkin jaksetaan kuunnella innolla loppuun.
Mutta joo, tavallaan odotan kovasti sitäkin, että hän oppii itse lukemaan, ja voin ostaa hänelle kaikki lapsuuteni suosikkikirjat. (Lapsen huone on muuten ainoa huone taloudessa, johon mahtuu lisää kirjoja. Vessan ohella.)
Vielä mainos, ei-maksettu: Liisa Kallion Pikku Papu ja aarre on ihan mahtava. Tilasin sen innoissani lähes heti kun sen kaupasta sai ja yli-inhimillisten ponnistelujen turvin sain sen Postistakin ajoissa noudettua - ja pidän siitä valtavasti. On todella iso onni, että myös lapsi pitää siitä valtavasti.
* Tosin Tiina Tonttutyttö pitää haetuttaa kirjaston varastosta, se on pettymys.
** Myyrä parantaa hiiren.
** Myyrä parantaa hiiren.
Tähän kyllä samastuin! Mä teoriassa rakastan lapsille lukemista, käytännössä en niin paljon. Kaamea pettymys itselleni itsestäni äitinä...
ReplyDeleteMä tykkään lukea lapselle, koska se on lähes ainoa hetki kun saan istua hänen kanssaan rauhassa sylikkäin. Muun ajan möyrimme, konttaamme ja hillumme. Jos yritän hetken istua, on puolessa sekunnissa pieni henkilö roikkumassa minussa koko painollaan ja huutamassa "Äiti tonne mennee! Äiti! Tonne mennee!" Että siksi meillä luetaan paljon, usein ja mielellään, ihan sama mitä.
ReplyDeleteTäti-ihminen, niinpä! Oli ikään kuin jonkinlainen yllätys, että lukeminenkin käy tavallaan työstä.
ReplyDeleteMutta on se silti aika ihanaa - ehkä siinä on sellainen paatuneen lukutoukan juttu, että on ihanaa kun oma jälkikasvu nauttii kirjoista.
Siina, tuossakin on pointtia :D Ja on se ihanaa kun joku istuu sylissä ja kuuntelee - mutta siitä en niin välitä, että joskus tyyppi lähtee riehumaan toiseen huoneeseen ja odottaa silti, että minä luen :D
Tuo liian vaikeiden lukeminen on varmaan aika tyypillistä, se on niin yksilöllistä, miten kukin jaksaa ja myös päivästä kiinni. Meillä on ollut "säästöhyllyssä" nuo Janssonin kuvakirjat, pitääkin ottaa ne syksyn mittan lukuun. Olen vaan niin innoissani, kun esikoinen kuuntelee niin mielissään lorukirjoja nyt ( joka myös on toisille lapsille vaikea laji löytää omanlaisensa kirja, pahviset runokirjat ovat aika vähissä jne.). Mulla on ollut nyt päikkäkirjoissa vähän "luenpa nopeasti olo" mutta onneksi aina löytyy niitä tosi mielenkiintoisia kirjoja, joihin huomaa uppoutuvansa vaikkei alunperin huvittaisikaan. Joten haastan tädin ylläkin löytämään vaan sen yhteisen sävelen joka innostaa yhteiseen lukuhetkeen :). Miten olisi lasten tietokirjat?
ReplyDeleteTykkäättekö Liina muuten Tammen kultaisista kirjoista? Niissä on kyllä tosi mukavia kirjoja hyvin paljon, niin paljon etten yleensä ehdi niitä edes blogata.
Kiva kun Papu oli teistä kiva myös. Oletko kokeillut sitä Pikku Papun laulut? Siinä on runokirja Pikku Papu kuvituksineen ja oikeasti tosi symppis cd mukana :).
Kiva kun kirjoitit tästä aiheesta :).
Totta muuten, että myös päivästä on kiinni se, mitä jaksetaan ja mitä ei. Molempien päivästä :) Mun on pakko tunnustaa, että runojen ja lorujen lukeminen on mulle vähän vaikeaa - luen kyllä, ja Janssonithan on runomuotoisia (mikä ei haittaa) - mutta jostain syystä lorut ei ole ikinä tuntuneet mulle ihan omilta. Epäilen, että tää ehkä periytyy...
ReplyDeleteMun vanhemmat aikanaan vihasi Tammen kultaisia, ja mullakin on niihin vähän ennakkoasenne sitä myötä, mutta sitten isäpuoleni varastoista löytyi ihana (ja valitettavasti uudelleenjulkaisematon) Rumpalipoika, joka lievensi kaikkia ennakkoasenteitani :D Silti niissä on monessa vähän vaikea arvomaailma - esimerkiksi lapsuuteni Kani Kuriton ei vaikuttanut kauhean kurittomalta nykymittapuulla. Osin toki, mutta vain osin - minusta ei ole tuhmaa se, ettei syö, jos ei ole nälkä, enkä halua lapselle sellaista sitten lukeakaan.
Pikku Papun laulut voitais tosiaan ottaa seuraavaksi testiin!
Kiitos ihanasta kommentista :)
Jee, uusi Papu! Äkkiä varaamaan! Pikku Papun lauluja on kuunneltu meillä niin paljon, että 1,5-vuotiaan sanavarastoon kuuluu jo "papu", joka yhdistyy Pikku Papu puutarhuri -lauluun. :)
ReplyDeleteKultaisesta kirjastosta meillä on monta kirjaa, mutta munkin mielestä monet on tosi ärsyttäviä. Täydellisiä perheitä, joissa isä käy töissä ja äiti siivoaa kotona ja laittaa illaksi paahtopaistia. Ja tuo Kani Kuriton ei mene mulle jakeluun ollenkaan. Miksi se sai palkinnon vaikka piirteli seiniin ja tönäisi kaverin kuralätäkköön vai miten se meni?
Minä rakastan muumeja, mutta en koskaan tykännyt old school kuvakirjoista, koska niissä oli synkkä ja pelottava värimaailma. Sekin selvästi periytyy, niitä ei ole todellakaan täällä luettavana näkynyt.
Tällä viikolla on luettu ihanaa kirjaa "Eelis mökillä". Kun luin sitä noin 6. kertaa tällä viikolla, niin ihmettelen miten koomassa yleensä luenkaan, koska mulle tuli monta virkettä täysin yllätyksenä tänään. Ehkä olin ne aiemmin lukenut, ehkä en, mutta en aina jaksa täysin keskittyä tarinaan.
Ihana postaus! Mä oli osan raskausaikaa kirjakaupassa töissä, arvaa tuliko rohmuttua etukäteiskirjastoa lapselle? 2-vuotiaana oli jo keskikokoinen kirjahylly täynnä, satoja kirjoja! Onneksi ei sentään kaikki samalle iälle, eli vieläkin sama sisältö on pitkälti käytössä, vauvakirjat ovat tietty lähteneet kiertoon.
ReplyDeleteSamaistun hyvinkin lukuralliin :) Mutta niin nopeasti kasvavat lapset, että nyt tyyppi lukee jo paljon itse (mikä on toisaalta helpotus, eli on enemmän aikaa omille kirjoille) ;-) Iltasatu on kuitenkin vielä sellainen, että sen lukee jompi kumpi vanhemmista, tai luetaan vuorotellen sivut lapsen kanssa. Ihana hetki.
Olin kyllä aika raaka joskus aikaisemmin, eli jos suosikkikirjat olivat jotain aivottomia lahjaksi saatuja Barbie-kirjoja, niin sadannen lukemisen jälkeen ne kirjat 'hävisivät' kirpputorille...
Nyt lähden googlailemaan Pikku Papua!
Siinä vaiheessa kun minä ja kaksi isoveljeäni oltiin sen ikäisiä että pelkkä iltasadun kuuntelu onnistui, niin mutsi luki meille Marsin sankaria. Olen aina välillä miettinyt että pitäisköhän se lukaista uudestaan koska vaikka muistikuvat itse kirjan sisällöstä ovat hataria niin pidin kirjaa parhaana iltasatukirjana ikinä. :)
ReplyDeleteToi on niin totta, että kirjaa tarjoavaa lasta ei vain voi torjua. Olen toisaalta hyvin ylpeäkin itsestäni, että joka kerran olen esim. lopettanut internetissä pyörimisen ja ottanut lapsen syliin. Mutta tällä hetkellä kurjinta on se, että pikkuveli keskeyttää kaikki lukutuokiomme ja tälle numero kakkoselle tulee ylipäätään luettua huomattavasti vähemmän kuin esikoiselle.
ReplyDeleteOlen kyllä toisaalta ajatellut, että näissä kirjahommissa kärsivällisyys palkitaan. Muuten vilkas ja touhuava lapseni on jaksanut 1,5-vuotiaasta lähtien keskittyä puolisenkin tuntia kirjoihin ja nyt 3-vuotiaana luettaisiin vaikka miten pitkiä tarinoita niihin todella hyvin keskityen. Piti vain jaksaa sitä parin minuutin sivujen selailua varsin pitkään.
Mutta kyllä se on niin, että aina ei jaksaisi. Ainakaan sitä Koiramäkeä taas ja taas ja taas. Mut on se kyllä kivempi kuin sitä edeltänyt Richard Scarryn Iloinen autokirja. Viirut ja Pesoset ovat meillä olleet lukulistalla kesästä lähtien. Eli kyllä säkin kohta pääset niihin käsiksi. :)
Ovelin lapsemme on kyllä suhteessa vieraisiimme: se laittaa nekin lukemaan, jotta eivät juttelisi muiden kanssa. Lapsemme siis haluaa aina omia kaikki vieraat itselleen ja häätää äidin pois leikkejä häiritsemästä. Vieraat saavat aina myös kunnian pissattaa ja pestä tarvittaessa pepun. :D
Kani Kuriton oli minunkin mielestäni outo. Palautui kirjastoon kovin nopeasti. Mutta on siellä kivojakin: Luiseva puiseva leijona, Jere jarruvaunu, Viisi pientä palosotilasta, Nikke nokkaeläin, Nille nallen kalaretki, Samettipupu. Toki kirjojen maailma on vanhahtava, ovathan ne yli puolen vuosisadan takaisia. Minusta on kiva lapselle näyttää sitäkin maailmaa.
ReplyDeleteBeskowit on ihania, luetteko te niitä?
Meillä on muuten tuo sama, että lapsi haluaa lähteä touhuamaan, mutta lukemista ei saisi silti lopettaa. Jos yritän, kuuluu hätäinen "ukee, ukee, kiijja, kiijja!"
Jennijee, mun siskopuolista vanhin on myös kokenut noiden muumikuvakirjojen värimaailman aikanaan pelottavaksi. Teitä siis on! Mä en itse muista, että näin olisi ollut omalla kohdallani, eikä niitä selvästi pelkää lapsikaan. Etenkin Nyytin kanssa nautin aina siitä viivasta, jolla Jansson parhaimmillaan piirtää :)
ReplyDeleteJoo joo, uusi Pikku Papu varaukseen vaan, tai vaikka kaupasta kotiin - tämä on suosikkini tähänastisista Papu-kirjoista!
Hauska huomata, että moniajoa voi harrastaa siis myös lukiessaan :D
Sannabanana, kiitos :) Kirjakauppa työpaikkana kuulostaa kaikin puolin turmiolliselta :) Mä vältin jotenkin kirjahankinnat raskausaikana, ja nytkin käytän reippaasti lähinnä kirjastoa (olen siitä aika ylpeä) - mutta ostoslistalla on silti hirveä kasa sellaisia lapsuuden klassikoita, jotka oman lapsuuteni jäljiltä eivät ole aivan priimakunnossa enää.
Iltasatu on tosiaan ihana hetki, sellainen, jota haluaisi itsekin pitkittää.
Ja tuon raakuudenkin tunnistan, heitin tänään kylmästi roskiin erään kurkistuskirjan, joka (sen lisäksi, että oli risa ja ansaitsi siis paikkansa jätteenä) oli äärettömän tylsä. Sitä ei tarvinnut ikinä edes lukea, sillä lapsestakin ne tekstit olivat pöljiä, mutta en kestänyt sitä kurkisteluakaan enää.
Zaia, mieti nyt tarkkaan :D Voi olla, että parhaan iltasatukirjan ihanat muistot menevät tyystin pilalle :D Sen kyllä uskon, että kirja toimi kuin häkä iltasatukirjana, eivätkös ne aika meneviä seikkailuita ole?
Pilami, en ole siis yksin siinä ryhmässä, jolle on iskostettu lukutuokion tärkeys päähän. Välillä on kyllä hankalaa, kun tilanteesta johtuen ei vain VOIDA lukea, ja lapsi tunkee kirjaa käteen ja kiljuu jos sitä ei ota. Mutta aika usein onneksi voidaan.
Meillä kun eletään kiitoksella, niin lukuhommiin on motivoinut myös päiväkodin kiitokset siitä, miten hyvin muksu jaksoin keskittyä kuuntelemaan jo vuoden iässä. Kärsivällisyyttähän se vaatii - mutta ehkä myös sitä, että sen lisäksi, ettei yliarvioi lapsen ymmärrystä, ei myöskään aliarvioi sitä.
Ovela muksu :D Mä tunnistan tuota käyttäytymistä myös lähipiirin lapsista. Pitää aina kutsua niin paljon vieraita, että lukutuokion suhteen voivat vuorotella!
Saara, kiitos vinkeistä, vilkaisen nuo läpi. Ei se maailman vanhahtavuus minua sinänsä häiritse, mutta tiettyjä asenteita en välittäisi välittää eteenpäin.
Joku Beskow taitaa olla omassakin hyllyssä, voitais taas kokeilla. Minustakin ovat hurmaavia, mutta niissä kävi vähän kuin Viiruissa ja Pesosissa - taidettiin kokeilla liian aikaisin.
Mä jatkan karkulaiselle lukemista yleensä vasta sitten, kun hän palaa lukuvastaanotolle :D Yleensähän se touhuaminen on kuitenkin merkki siitä, että tältä erää on jo luettu tarpeeksi.
Kokeneemman kehäketun kommentti: pitää vähän varoa, mihin lapsensa kasvattaa.
ReplyDeleteEn tiedä, kumpi on pahempi kokemus, sekö että lapsi vaivautuneena teilaa suosittelemasi kirjan : "tää on vähän tylsä" (miten voi olla, ettei joku tykkää Uudenkuun Emiliasta, miten voi?), vaiko se, että lapsukainen tulee hyvää tuulta hehkuen ja kysyy, että mitäs muuten tykkäsit Sinuhesta / Tuntemattomasta / jostain muusta klassikosta joka on ollut työn alla viimeiset viisitoista vuotta (eli koko lapsen eliniän)?
Toisaalta, useampaa kokemusta ei olekaan, kuin jakaa yhteinen kirja-nautinto kasvavan lapsukaisensa kanssa.
Typo: tietenkin upeampaa!
ReplyDeleteMullakin on vähän nihkeilyä tuntemattomia kultaisen kirjaston kirjoja kohtaan. Lapsella on kirja nimeltä Laastari-Lassi, joka on kyllä niin 50-lukulainen, että huh. Mutta kyllä sitäkin on luettu. Luiseva puiseva leijona on tietenkin asia erikseen, koska sehän on oma lapsuuden suosikkini ja siksi toki aivan eri asia :) Eikä siinä kyllä ole mitään epäilyttävääkään.
ReplyDeleteMä luen aika mielellään kaiken, mitä lapsi tuo, koska olen enimmäkseen itse valinnut ne kirjat tähän talouteen ja pidän niistä. Monimutkaisempia yritän lukea vähän kursorisesti, kuten nyt Taro maan ytimessä ja Taro ja taivaan vallat, koska lapsi ei niitä vielä tajua ja itse en halua kyllästyä niihin ennen kuin niiden kunnollinen lukeminen edes alkaa.
Mäkin muuten pelkäsin Muumeja pienenä. Hattivatteja, mörköä, sitä vähän kummaa tunnelmaa, jota nyt aikuisena rakastan. Yritän silti ujuttaa lapsen aitoon muumimaailmaan, koska minä puolestani ällöän sitä uutta pehmomuumimeininkiä. Se on niin väärin! Inhoan myös muumipiirrettyjä, ne viimeiset jaksot ovat ihan hirveää kuraa. Tykkäsin pienenä, mutta nyt kun katsoin uudestaan niin ei. Ei.
Samastun! Mä niin kuvittelin vain lukevani lapsille päivät pääksytysten - ja kuinkas sitten kävikään.
ReplyDeleteJa Konrad Lorenz, oih, se oli yksi mun isoäidin vakiolukemisia mulle, ja nyt esikoinen rupeaa olemaan siinä iässä, että se voidaan kaivaa esiin.
Nyytiä mä pelkäsin, ja sitten kun en enää pelännyt niin pelottelin sillä pikkuveljeä. Mun jumpparyhmä teki siitä lausuntaesityksen (no oli siinä pari tanssiakin, että sopi jumpparyhmälle), mutta kaikkia kunniakirjoja parempi palkinto oli kyllä se, kun sain veljen kirkumaan kauhusta vain aloittamalla hyytävällä äänellä "on tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta". Lapsille mä en ole vielä sitä lukenut.
Bleuelle: taisin ilmaista itseäni vähän kapeasti lyhyessä kommentissani. Kyse ei ole siitä, etteikö lapsille lukeminen olisi mukavaa, vaan että minut on yllättänyt, että lukeminen voi olla myös työlästä. Tavallaan nyt on vähän helpompaa kun kuuntelijoiden ikä sallii pidemmät tarinat, mutta saman Puppen veivaaminen viidettäsadattakuudettakymmenettä kertaa sen sijaan toisinaan puuduttaa. Saati se kun kuulijakunta ei viitsi kuunnella.
ReplyDeleteTässä on ehkä vähän sama kuin leikkimisessä. Kuvittelin olevani äiti, joka leikkii lasten kanssa paljon (koska pidän leikkimisestä), mutta kummasti aina löytyy siivoamistaruoanlaittoapyykkiäsähköpostia ja huomaan olevani helpottunut kun leikkiin ei tarvita minua.
Eli lasten lukemaan oppimista odotellessa ;)
Mieheni kanssa olen muutaman kerran huomannut, kuinka yhtäläisesti koimme lapsina lastenkirjat. Kumpikin muistaa ihmetelleensä, miksi lastenkirjoissa "piirretään huonosti".
ReplyDeleteMikähän tästä olisi hyvä esimerkki? No ehkä Kristiina Louhen Tomppa -kirjat. Nyt aikuisena tuo taiteellinen tyyli vaikuttaa oikein kivalta, esimerkiksi kirjassa Toivon talvi (Katri Tapola, Karoliina Pertamo). Mutta mikä siinä on että lapsena se ihmetytti ("Eikö aikuiset osaa paremmin?") Voi olla että siinä on jotain samaa kuin miksi lapset pitävät vaaleasta suklaasta ja aikuiset tummasta.
Lapsen silmin muistan pitäneeni parhaana piirustusjälkenä (ettehän saa kahvia väärään kurkkuun) Disneytä. Esimerkiksi ihan perus Aku Ankan kansi oli aina silmää hivelevä. Iines Ankan pullean punainen rusetti tai Pluton selkeärajainen rantapallo edustivat edistystä ja osaamisen huippua. Tuntui lähes taianomaiselta kuinka ne oli väritetty niin täyteläisen hyvin. Onhan tuo loogista - lapsena suoran viivan piirtäminenkin lähtee haparoiden, taito kehittyy ja lopulta viivasta tulee suora ja jatkuva.
Disneyn tarinoista en kuitenkaan varsinaisesti nauttinut juonen puolesta - oli selvää että tarinan kannalta mikä tahansa muu kelpasi paremmin.
Olikin aika huvittavaa kun joku kotimainen kirjailija kertoi nettihaastattelussa tyttärensä ihmettelevän miksi "äiti piirtää epäselvästi" - palkittu kuvittaja siis :)
Onkohan tässä joku syy sille miksi Disneyn printtipaidat menevät niin hyvin kaupaksi mutta lapset(lapseni) eivät juurikaan haikaile Meidän Tomppa -T-paitojen perään?
Lapsena vastenmielisimmältä kuvitusjäljeltä minusta tuntui aina Camilla Mickwitzin työjälki, mm. Emilia-kirjoissa. Se osui silmään kirjastossa ja hämmensi. Tummaa, voimakasta ja liiallista.
Kiitos tästä aiheesta!
-Nuppu
Myöhässä mukaan. Minulle opettavaisinta lukemisessa ja lastenkirjoissa on ollut sen hyväksyminen, että meillä on erilainen maku :) Jos äidin mielestä joku on nostalginen, kauniisti kuvitettu tai täynnä hienoja lauseita, se ei todellakaan ole sitä edes kolme ja puolivuotiaan mielestä. Tatusta ja Patusta ja lapsuuteni Sanna hammaslääkärissä -kirjasta ollaan suunnilleen samaa mieltä.
ReplyDeleteNupun kommentti Camilla Mickwitzin kuvituksista osui! Yhtäkkiä tavoitin sen olon, jonka sain niistä lapsena - nimenomaan liiallista. Nyt aikuisena ne taas näyttävät hauskoilta ja tooosi retroilta.
ReplyDeleteLiina, oletteko lukeneet jo Kuinkas sitten kävikääntä (!)? Siinä on miinuspuolena ne hianot aukot, joista kaksivuotias kovin mielellään kääntelee sivuja, tuhoisin seurauksin. Se ei kuitenkaan ole (mun lapsen mielestä) ihan niin pelottava kuin Nyyti, ja bonuksena siitä on tehty hieno animaatio, jossa lukijana on Elina Salo (ruotsinkielisessä versiossa kuulemma itte Tove). Animaatio löytyy ylläribonuksena Muumi ja vaarallinen juhannus -dvd:ltä, jonka lapsi lainasi isänsä kanssa vastikään kirjastosta.
Mä kans riemuitsen, kun kuvakirjoista on vihdoin siirrytty vähän pidempiin tarinoihin. Viirut ja Pesoset uppoaa, Myyrät uppoaa, Muumi-kuvakirjat todellakin uppoaa. Meillä toimii jo semmoinen "haepas hyllystä pari kirjaa ja kömmi sohvalle, niin äiti hoitaa vielä asian X". Ipanalle lukeminen on pääsääntöisesti musta ihanaa, vaikka aina ei jaksaisi niitä kirjoja, joihin hurahdetaan pitkäksi aikaa.
Mulle luettiin lapsena paljon, ja kun opin itse lukemaan, aloin lukea ääneen äidille. Se tiskasi tai laittoi ruokaa, mä pidin sille seuraa istumalla keittiön jakkaralla ja lukemalla Pikku Vampyyrejä ja hevoskirjoja.
Täytyy munkin hommata noi Paput.
Venni
Marika :D AUTS mitä tilanteita! Tosin nyt on myönnettävä valtaisa aukko sivistyksessä - ohitin aikanani Emiliat ihan tuosta noin vaan. Huh. Taisin mokata. Mietin silti kommenttiasi juuri tänään, kun mieleen tuli yksi koko ikäni rakkaimmista kirjailijoista: entä, jos lapseni ei pidä Diana Wynne Jonesista? Voinko palauttaa hänet johonkin?
ReplyDeleteSiina, meillä on yhtäläinen inho pastellimuumeja kohtaan. Ne ovat ihan yksinkertaisesti väärin. Monesti tekee myös mieli pitää pieni saarna ihmisille, jotka ylenkatsovat muumeja: ovatkohan he varmasti lukeneet niitä KIRJOJA?
Mutta mitkäs nämä Taro-kirjat oikein ovat?
Leluteekki, enpäs ole tullut ajatelleeksikaan, että Lorenzia voisi lukea lapselle! Minä taisin lukea Lorenzia lukiossa, biologianopettajan innostamana.
Nyt teitä alkaa olla jo yllättävän merkittävä joukko, siis teitä, jotka olette pelänneet Nyytiä. Huomaan olevani tästä jotenkin järjettömällä tavalla tolaltani :D Minun rakkauskirjani, ja te olette pelänneet :D No, jokaiselle löytyvät varmaan omat kirjansa, onneksi, ja Nyytistä voi nauttia sitten aikuisenakin.
Täti-ihminen, juuri tuota tarkoitin itsekin - että lukeminen on yllättävän työlästä, vaikka mukavaa. Mutta työlästä. Vähän kuin juokseminen, että kannattaa kyllä ja jälkeenpäin on hyvä mieli, mutta joskus olisi helpompi vain käpertyä sohvalle lukemaan omaa kirjaansa.
NUPPU! Arvaa mitä? Mulla ei ole aikomustakaan vetäistä kahvia väärään kurkkuun, sillä yhtäkkiä muista miettineeni aivan juurikin samaa. Ne kirjat, joissa oli minusta lapsena hieno piirrosjälki, olivat juuri sellaista Disney-tyylistä selkeää viivaa. Olin vain tyystin unohtanut sen tunteen.
Mickwitz onkin jännä juttu, koska muistijälkeni hänestä ovat ristiriitaiset. Äitini mukaan minä pidin ja hän inhosi. Minä taas pitkään muistin, etten niin välittänyt juuri piirrosjäljestä - ihmiset olivat vähän outoja ja ikävännäköisiä - mutta joissakin Mickwitzin tarinoissa oli kummallinen, outo ja maaginen tunnelma, joka veti puoleensa. Ei kuitenkaan kaikissa.
Tämän kaiken pohdinnan jälkeen en voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että muistaisin, mitä Mickwitzistä lapsena pidin.
Rouva Ruuhka, mitä vielä myöhässä, olen itsekin ollut kauheasti myöhässä kommentteihin vastailussa. Tosi on, etteivät vanhempien ja lasten maut käy välttämättä ollenkaan yksiin. Toistaiseksi on ollut aika helppoa, kun kirjat talouteen valitsen MINÄ ja minä yksin, mutta tilanne luultavasti muuttuu pikemmin kuin arvaankaan.
Venni, Kuinkas sitten kävikään on ihan mun rakkaimpia kirjoja, mutta nyt vähän jäähyllä. Minä pidän siitä ja lapsi pitää siitä - mutta mies ei jaksaisi enää kuunnella imurin kidasta hirmuisesta. Jossain välissä sitä luettiin niin, ettei mun tarvinnut katsoa tekstiä lukiessani kun osasin ulkoa :D
Mun täytyy nyt tutustua tähän muumi-dvd-asiaan, koska näkisin mielelläni tuon animaation. Ehkä lapsikin näkisi. Kiitos vinkistä!
Kai mä itsekin olen nostalgisoinut sitä lukemista siksi, että minullekin luettiin muksuna paljon - nyt vasta osaan arvostaa sitä duunia, jonka vanhemmat tekivät. Sitten kun opin lukemaan, vetäydyin kyllä ihan ylhäiseen ja itsekeskeiseen yksinäisyyteeni nenä kirjassa enkä lukenut kellekään muulle mitään :D
Täti-ihminen: Aah, tämä kuvauksesi kuulostaakin varsin tutulta. Siksi käymmekin varmasti paljon kirjastossa, koska kyllästyn kirjaan kun kirjaan jos sitä joutuu lukemaan päivät pääksytysten!
ReplyDeleteMickwitzin kirjoista meinasin yksi päivä kirjoitellakin, kun esikoinen on jo pitkän aikaa tykännyt yhdestä todella paljon.
Mukavaa Liina, että olet saanut täällä näin aktiivista jutustelua hyvästä aiheesta :).
http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/taro-maan-ytimessa/
ReplyDeleteTaro maan ytimessä oli musta superhyvä jo ennen kuin sain lapsen, luin sen töissä. Äskettäin ostin myös Taro ja taivaan vallat, joka ei ole niin hyvä, mutta ihan ok sekin. On ilmestynyt myös Taro hirmuliskojen ajassa, johon ajattelin perehtyä kun tulee töissä vastaan. Taro on poika, jonka paras ystävä on karhu, ja sitten ne rakentavat ja puuhaavat kaikkea, kuten koneen, jolla voi matkustaa maan keskipisteeseen. Timo Parvela on ihan huippu. Musta on kiva ostaa kotimaisia kuvakirjoja.
Ja vielä pakko kommentoida: minä rrrakastin Mickwitzin Jasoneita pienenä ja rrrakastan niitä edelleen. Varsinkin Jason ja vihainen Viivi oli suosikki. Nykyisin luetaan lähinnä ekaa Jasonia. Se on munsta niin liikuttava, kun Jasonin äiti on yksinhuoltaja ja tekee toista työtä alastonmallina, että saa Jasonille talvitakin. Pakko tykätä. Melkein yhtä ihana kuin Mikko Mallikkaan yksinhuoltajaiskä piippuineen.
Tosin ehkä Jasoneissa piirrosjälki on raikkaampaa kuin Emilioissa ja Mimosoissa? Ne taitavat tosiaan olla vähän tunkkaisia, ruskeanvioletteja.
ReplyDeleteBleue, tänks, ihanat kommentaattorit ovat avain onneen ja hyvään keskusteluun!
ReplyDeletePostaa ihmeessä Mickwitzeistä, niistä piisaa puhuttavaa. (Mistä kappaleesta esikoisesi pitää? Ja onko niissä sinusta välillä vähän saarnaava ote?)
Siina, selvän teki, Taroon pitää tutustumamme hetimiten.
Mä en muista ollenkaan Jasonia ja vihaista Viiviä. Ja joo, Jasonin äiti on melko mimmi, mutta kyllä mä silti koen, että niissä kirjoissa kerrostaloelämä kuvataan välillä tarpeettoman kurjana :D
Emilioissa oli musta helkkarin rasittava pohjavire, en digannut siitä edes lapsena. Mimosoissa oli ihana tunnelma, mutta siitä en saanut enää ihan kiinni kun nyt luin lapselle :(
Aa, mä en ole ikinä tajunnut ajatella, että Jasonin ja Kaarinan elämä olis kurjaa. Enemmänkin ehkä realistista. Nehän puuhaa kaikkea ja leipoo pullaa ja käy lomalla ja kampaajalla, kai niillä enimmäkseen on ihan kivaa. Tosin se vihainen Viivi on vähän rasittava, kun se on semmoinen mummo joka vaati, että kaikkien pitää olla aina hiljaa. Ja sitten kaikki istui ihan hipihiljaa asunnoissaan ja pelkäsi vihaista Viiviä. Kunnes kerran Viivi sairastui ja kaikkialla oli ihan kammottavan hiljaista. Sitten siitä tuli kiva ja sai taas metelöidä. Jos muistan oikein. Olen lukenut kirjan viimeksi aika kauan sitten :)
ReplyDeleteNo kyllä se Jasonin kesä -kirjan sivu, jossa Jasonilla on betonipihalla leikkivälineenään vain vanha heteka, joka sekin VIEDÄÄN POIS, on minusta vähän tarpeettoman ankea :D Ja sitten Jasonin äidillä on koko ajan kiire. Toisaalta, niinhän minullakin on, nyyh.
ReplyDeleteNo ok, hyväksyn, se kiistatta on ankeista ankein sivu! Rapakkokin kuivuu hällä. Voivoi. Mutta onneksi hän sitten pääsee maalle. Ainakin pariksi päiväksi.
ReplyDeleteEhkä se oli vain kirjallinen keino tarjota kontrasti sille, miten siistiä on olla maalla :D Mutta Mickwitz ei nyt ota huomioon, että kyllä kaupungissakin on ihan siistiä!
ReplyDeleteHei ja kiitos hyvistä kirjoituksista! Koska Nyyti on minunkin sydäntäni niin lähellä (ja onneksi nyt tytönkin, huh, se tuntuu hienolta) niin ajattelin vinkata sulle että posteissa myydään tälläistä https://verkkokauppa.posti.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=108050 mutta en tosin ihan muista lapsesi/lastesi ikää eli voi olla ettei kolahda, mutta tiedoksi kuitenkin!
ReplyDeleteKirsi
Hei, kiitos! Mahtava vinkki, nuo voisivat hyvinkin upota - jos eivät aivan vielä niin kuitenkin pian.
ReplyDelete