Eilen katselin leikkipuiston aidan sisäpuolelta toiselle puolelle. Siellä olivat nuori mies ja nuori nainen, ja nuori mies oli todella vihainen.
Nuori mies huusi "VOI VITTU!" minkä kurkusta lähti. Hän potki penkkiä, muttei saanut sitä nurin. Hän hyökkäsi naapuritalomme aidan kimppuun, ja saikin siitä palan irti. Hän iski päänsä lyhtypylvääseen, heitti repun selästään, heittäytyi makaamaan maahan, kävi risti-istuntaan ja painoi päänsä polviin.
Nuori nainen seurasi perässä, poimi repun, yritti ohjata ja rauhoittaa.
Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että mitähän toikin on vetänyt.
Toinen ajatukseni oli, että ehkä nuori nainen on juuri sanonut, ettei haluakaan enää jatkaa yhdessä. Kolmas ajatukseni oli armoton: "Hyvä." Riehuminen näytti nimittäin niin kamalalta, alkuun pelottavalta, vasta loppuvaiheessa tuskaiselta.
Sitten kauhistuin omia ajatuksiani. Miten niin hyvä? Eihän siinä mitään hyvää ole, että joku kärsii. Nuoret ovat niin kamalan paljon kaikkea, ja joskus kaikki pettymys, suru ja viha eivät vain mahdu yhteen laihaan kehoon. Ehkä silloin pitää riehua.
En tietenkään tiedä, mitä oli tapahtunut. Toivon, että riehuminen auttoi sen, minkä voi (se aitakin on sitäpaitsi niin ruma, että hyvä jos siitä on edes aggression purkuun). Toivon, ettei jatkossa ole tarvetta riehua - ja sitä etenkin toivon, ettei nuori mies käännä vihaa itseään kohtaan. Sitäkin ne joskus tekevät, nuoret, ja se on niin surullista. (Toivon, ettei se ollut vetänyt mitään.)
(Jos kuitenkin kyse oli siitä, että nuoresta naisesta ei tuntunut enää hyvältä olla yhdessä, toivon, että hän piti päänsä. Ei tee hyvää nuorelle eikä vanhalle saada tahtoaan läpi kiukuttelemalla ja riehumalla.)
Ja sitä nyt ihan ennen kaikkea toivon, etten anna hätkähdyttävän käytöksen, sellaisen, jota olisi helpointa paheksua, kovettaa itseäni. Jälkikäteen ajattelin Saaran kirjoitusta ja sitä, että ehkä tässäkin nuori mies olisi kaivannut lempeyttä ja ymmärrystä, eikä jälkikasvunsa puolesta hermostuneen äidin pistävää katsetta.
PS. Asiaan liittymättömästi aion muistuttaa, että Leopardikuningatar julkaisi Ainekirjoitushaasteen kakkososan ja deadline on ... saakeli, aika pian. Osallistukaa! Osallistukaa!
Nuori mies huusi "VOI VITTU!" minkä kurkusta lähti. Hän potki penkkiä, muttei saanut sitä nurin. Hän hyökkäsi naapuritalomme aidan kimppuun, ja saikin siitä palan irti. Hän iski päänsä lyhtypylvääseen, heitti repun selästään, heittäytyi makaamaan maahan, kävi risti-istuntaan ja painoi päänsä polviin.
Nuori nainen seurasi perässä, poimi repun, yritti ohjata ja rauhoittaa.
Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että mitähän toikin on vetänyt.
Toinen ajatukseni oli, että ehkä nuori nainen on juuri sanonut, ettei haluakaan enää jatkaa yhdessä. Kolmas ajatukseni oli armoton: "Hyvä." Riehuminen näytti nimittäin niin kamalalta, alkuun pelottavalta, vasta loppuvaiheessa tuskaiselta.
Sitten kauhistuin omia ajatuksiani. Miten niin hyvä? Eihän siinä mitään hyvää ole, että joku kärsii. Nuoret ovat niin kamalan paljon kaikkea, ja joskus kaikki pettymys, suru ja viha eivät vain mahdu yhteen laihaan kehoon. Ehkä silloin pitää riehua.
En tietenkään tiedä, mitä oli tapahtunut. Toivon, että riehuminen auttoi sen, minkä voi (se aitakin on sitäpaitsi niin ruma, että hyvä jos siitä on edes aggression purkuun). Toivon, ettei jatkossa ole tarvetta riehua - ja sitä etenkin toivon, ettei nuori mies käännä vihaa itseään kohtaan. Sitäkin ne joskus tekevät, nuoret, ja se on niin surullista. (Toivon, ettei se ollut vetänyt mitään.)
(Jos kuitenkin kyse oli siitä, että nuoresta naisesta ei tuntunut enää hyvältä olla yhdessä, toivon, että hän piti päänsä. Ei tee hyvää nuorelle eikä vanhalle saada tahtoaan läpi kiukuttelemalla ja riehumalla.)
Ja sitä nyt ihan ennen kaikkea toivon, etten anna hätkähdyttävän käytöksen, sellaisen, jota olisi helpointa paheksua, kovettaa itseäni. Jälkikäteen ajattelin Saaran kirjoitusta ja sitä, että ehkä tässäkin nuori mies olisi kaivannut lempeyttä ja ymmärrystä, eikä jälkikasvunsa puolesta hermostuneen äidin pistävää katsetta.
PS. Asiaan liittymättömästi aion muistuttaa, että Leopardikuningatar julkaisi Ainekirjoitushaasteen kakkososan ja deadline on ... saakeli, aika pian. Osallistukaa! Osallistukaa!
Tänään sanoin miehelleni:
ReplyDelete"mitä pitäisi ajatella, kun tuntuu joskus väärältä että juuri ne ihmiset jotka ovat vähiten saaneet oppia empatiaa, harjoitella ilon tms. jakamista ja jotka ovat epävarmuuttaan niitä hyökkäävimpiä ja roisimpia, jäävät useimmin yksin? Heitä juuri kavahdetaan, ja mikä pahinta, heitä heidän lapsensa muistelevat jopa julkisesti sydämettöminä kylminä ja kukaan ei käy heidän haudallaankaan kuin velvollisuudesta. Ja kuitenkin hekin on olleet niitä hauraita pikkuvauvoja"
Tämä ajatus tulee joskus mieleen, kun miettii vaikka omaa vanhuuttaan, tai jo aiemmin. On tavallaan etuoikeus tai henkistä vaurautta kyetä olemaan omien lastenkin kanssa lämmin ja rakastava. Kuinka kaikki tarvitsevat sitä välittämistä mutta jo ensi metreiltä voivat jäädä "lukutaidottomiksi" tässä suhteessa.
-nuppu
Toi on niin totta, että eniten empatiaa kaipaavat jäävät usein sitä ilman. Se on tosi sääli.
ReplyDeleteNuppu, niin, tuo on aika tuskallinen ajatus. Voi kun joskus voisi olla lämmin ja empaattinen myös muille kuin omalle lapselle.
ReplyDeleteSaara, näinhän se on. Ja vaikka enimmäkseen menisi hyvin, pistekuormitus voi käydä ylivoimaiseksi kelle tahansa.