Ettei sanotuksi saa

Tästä Lydaksen tekstistä tuli mieleeni asia, jota olen joskus hampaita pestessäni pohtinut.

Sanallistaminen.

Joskus nettifoorumiaikoinani todistin keskustelua (hyvä on, saatoin myös mistään mitään tietämättä osallistua keskusteluun) jossa lapsettomat inttivät lapsia saaneilta syitä siihen, miksi lapsia pitäisi tehdä. Mikä siinä on niin mahtavaa? Mikä? Mikä on? Miten niin on? Selitä.

Keskustelu oli jotenkin vähän vinoa. Ensinnäkään ei lapsia tietenkään pidä saati tehdä. Kaikki eivät saa lapsia eivätkä kaikki halua, ja jälkimmäinen on ihan ok. (Edellinen ei, mutta minnepä siitä valittaisi?)

Mutta vanhemmuuden parhaiden puolien sanallistaminen on ihan mahdotonta. Tai voihan se olla mahdollistakin, mutta silloin se on helposti latistavaa ja banaalia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Joskus kiusaan miestäni vaatimalla häntä kertomaan, miksi hän rakastaa minua. Miksi miksi miksi? En ole saanut vastausta, enkä sellaista oikeasti tahdokaan. En minä itsekään voisi pelkistää tunteitani häntä kohtaan johonkin hassuun rutiiniin tai erityiseen tapaan katsoa maailmaa.

Samasta syystä keskustelu siitä, mikä vanhemmuudessa on hyvää, on vaikeaa. Useimmille se on varmaankin ihanaa, mutta ei koko aikaa, sillä mikään ei ole aina ihanaa. (Jopa lukeminen tökkii joskus.) Jos yrittää tehdä analyysin, saa varmasti listan asioista, jotka ovat ihania, mutta erikseen tarkasteltuna ehkä jotain, jota ilmankin pärjäisi. Setti hiiliatomeita ei ole timantti.

Vanhemmuuden negatiiviset puolet sen sijaan on ihan helppo sanallistaa. Äitiydestä puhumista on pidetty jokseenkin ruusunpunaisena kuvauksena auvosta, mutta kyllä se minun silmiini on tätä nykyä jo ihan muuta. Välillä tuntuu jopa siltä, että vanhemmuuden riemukkuudesta puhuminen olisi varattu kokonaan isille. Äideille ei moinen hempeily sovi.

Ehkä näin on siksi, että kielteisten tunteiden kanssa on ihan ok, että ne vähän latistuvat. Ehkä siksi, että kielteiset kokemukset on helppo jakaa - ja hyväkin jakaa. Ehkä juuri siksi, että onnen hetkiä on vaikea pistää paperille, mutta unettomat yötkin ovat ihan hyvä yhteinen vihollinen, jonka avustuksella bondata.

En sano, että tässä kaikessa on mitään pahaa. Kielteisistä tunteista pitää voida puhua, kunhan muistaa, että ne eivät yleensä ole koko totuus. Eivät siinä toisen valituksessa eivätkä toivottavasti myöskään omassa, koetussa todellisuudessa.

Minusta äitiys on ihanaa, koska elämässäni on nyt enemmän iloa ja rakkautta kuin siinä aiemmin oli, eikä niistä kummastakaan ollut aiemminkaan puutetta. En osaa silti selittää kuin jonkinlaisilla kehäpäätelmillä sitä, miksi iloa ja rakkautta on nyt enemmän. En aio edes yrittää. Nyt on näin.

Edit. Lisäsin yhden linkin, joka jäi pois, vaikka ei pitänyt.