Kaava on selvä, ensin sanotaan, että onpas kyllä kivaa nyt koska [syy tähän] ja sitten kiva välittömästi loppuu. Se on luonnonlaki, vähän kuin painovoima. Ilmiö johtuu ns. jinxin bosonista, joka luotettavien lähteiden mukaan on seuraavana CERNin "Most wanted" -listalla. (Lapsemme alkaa isona ydinfyysikoksi, löytää jinxin bosonin ja saa Nobelin. Tämä on suunnitelma.)
Itse sijoitin - puistossa - sulkeiden väliin eilen lauseen "kaksivuotias on ihana eikä vielä ole uhma", ja sen jälkeen uhma puhkesi kuudessa minuutissa. Ajatella! Kuudessa!
Uhma on kuitenkin yllättävää laatua. Olin ajatellut, että uhma on se juttu, jossa saadaan hillittömiä raivareita, eri toten kaupan karkkihyllyn edessä, ja päättänyt, että asiasta selvitään pitkillä hermoilla ja sillä, että lasta ei oteta kauppaan kovin usein mukaan.
Näin ei käynyt. Lapsi on uhmassaankin aika hyväntuulinen - ei ollenkaan ole paha mieli, tai aha immi, kuten hän itse asian ilmaisee. Ei. Hän on oikein iloinen toimiessaan, kuten kiellettyä on, ja nauraessaan päälle.
Hope springs eternal, sanovat britit, en tiedä miksi, mutta sitä periaatetta noudattaen minäkin hypähtelin päiväkodille toivoen, että viisaat hoitajat osaisivat sanoa, miten kannattaa toimia.
"Olemme aivan neuvottomia", sanoivat hoitajat.
No se siitä sitten. Nyt puutumme tiukasti kaikenlaiseen pahantekoon. Kannamme pois puistosta. Selitämme, miksi ei saa sylkeä toisen päälle. Kiellämme puljaamasta käsi maitomukissa, etenkin jos siellä on vielä maitoa. Käymme itse nauramassa nurkan takana, ja suuttumassa naaman edessä.
Sellaista. Jinxin bosonin uhallakin aion sanoa, että arki on silti aika kivaa. Minä niin pidän lapsesta, silloinkin kun hän on riiviömoodissa. Tänään kävimme kirjastossa, tapasimme sattumalta entisen tarhakaverin äitineen (lapset juoksivat ja huusivat, ajattelin, että onneksi kirjastossa ei enää tarvitse olla hiljaa kuten minun lapsuudessani, sillä teippi jäi kotiin) ja lainasimme pinon kirjoja. Pinon keskelle ujutin sattumalta hyllystä löytämäni Mäyrän jäähyväislahjat -kirjan, joka on ehdottomasti aivan liian surullinen ja vaikea lapselle, jää vain kummittelemaan herkkään mieleen seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi kuten eräälle äidille kävi. Mutta onneksi on rekvisiittalapsi, jonka varjolla uusintaa lapsuutensa mieleenpainuvimmat kokemukset. (Nyt luin sen mieleenpainuneen itselleni sohvalla ja kyynelehdin. Lienee nukkumaanmenon aika.)
Itse sijoitin - puistossa - sulkeiden väliin eilen lauseen "kaksivuotias on ihana eikä vielä ole uhma", ja sen jälkeen uhma puhkesi kuudessa minuutissa. Ajatella! Kuudessa!
 |
| Tähän kuvituskuva puistovirheen tapahtumapaikasta. |
Näin ei käynyt. Lapsi on uhmassaankin aika hyväntuulinen - ei ollenkaan ole paha mieli, tai aha immi, kuten hän itse asian ilmaisee. Ei. Hän on oikein iloinen toimiessaan, kuten kiellettyä on, ja nauraessaan päälle.
Hope springs eternal, sanovat britit, en tiedä miksi, mutta sitä periaatetta noudattaen minäkin hypähtelin päiväkodille toivoen, että viisaat hoitajat osaisivat sanoa, miten kannattaa toimia.
"Olemme aivan neuvottomia", sanoivat hoitajat.
No se siitä sitten. Nyt puutumme tiukasti kaikenlaiseen pahantekoon. Kannamme pois puistosta. Selitämme, miksi ei saa sylkeä toisen päälle. Kiellämme puljaamasta käsi maitomukissa, etenkin jos siellä on vielä maitoa. Käymme itse nauramassa nurkan takana, ja suuttumassa naaman edessä.
Sellaista. Jinxin bosonin uhallakin aion sanoa, että arki on silti aika kivaa. Minä niin pidän lapsesta, silloinkin kun hän on riiviömoodissa. Tänään kävimme kirjastossa, tapasimme sattumalta entisen tarhakaverin äitineen (lapset juoksivat ja huusivat, ajattelin, että onneksi kirjastossa ei enää tarvitse olla hiljaa kuten minun lapsuudessani, sillä teippi jäi kotiin) ja lainasimme pinon kirjoja. Pinon keskelle ujutin sattumalta hyllystä löytämäni Mäyrän jäähyväislahjat -kirjan, joka on ehdottomasti aivan liian surullinen ja vaikea lapselle, jää vain kummittelemaan herkkään mieleen seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi kuten eräälle äidille kävi. Mutta onneksi on rekvisiittalapsi, jonka varjolla uusintaa lapsuutensa mieleenpainuvimmat kokemukset. (Nyt luin sen mieleenpainuneen itselleni sohvalla ja kyynelehdin. Lienee nukkumaanmenon aika.)
Mitä, eikö kirjastossa tarvitse olla enää hiljaa? :o
ReplyDeleteMinä olen kai vanhanaikainen ja opetan lastani kyllä olemaan kirjastossa myös hiljaa (TOKI se ei aina onnistu) ja sanon että ihmisillä pitää olla lukurauha. Tulisihan kännytkin olla äänettömällä jne? Minusta se on ihan hyvä harjoitus lapselle muutenkin että tietyissä paikoissa on erilaiset säännöt, vaikkakin käyttäytymistä ei voi vielä vaatia, mutta harjoitella voi.
ReplyDeleteAluksi uhma kyllä kamalan hassua, miten se pikkuihminen voikin olla niin kiukkuinen. Tuntuu olevan tyypillistä että sittemmin meno vakavoituu :D. Eli hauskaa matkaa ja kiinnittäkää välillä turvavyöt, mikäli edessä on ilmakuoppia.
Ja hitsi kun en tunnista itkukirjaa! Tuo lapsuustraumojen kultakähde?
Anna, semmosta se.
ReplyDeleteBleue, lievästä kärjistyksestäni huolimatta yritin kyllä suitsia karjuntaa ja yleistä möykkää ja juoksentaa, mutta toisaalta siinäkin on musta oltava joku raja. Lastenosastolla saa puhua, huutaa ei välttämättä tarvitse. Patsaisiin ei saa kiivetä, mutta iloinen saa olla.
Ja kun tässä meidän jutussahan on just se ongelma, että kun lapsi ei ole (juuri) yhtään kiukkuinen. Mutta uhmaa se on selvästi myös päiväkodin hoitajien mielestä. Se vain on sellaista käkättävää uhmaa. En edes tiennyt, että sellaista on. Mutta juu, kiitos, turvavyöt on kiinni huolella :D
Mäyrän jäähyväislahjat kertoo mäyrästä, joka on vanha ja tietää kuolevansa, ja eräänä yönä näkee unta, jossa hän juoksee kolotuksistaan vapaana pitkään tunneliin. Seuraavana päivänä ystävät löytävät rauhallisesti kuolleen mäyrän, ja sitten loppukirja käsitteleekin surun hanskaamista. Se tunneli jäi jostain syystä mieleen myyttisenä lapsuudesta, ja oli se jollain tavalla vavahduttava nytkin, mutta ehkä eri syistä.
Itse luin sen toki vanhempana kuin mitä lapsi on nyt, ehkä viisivuotiaana - osasin kuitenkin lukea jo itse. En mä lukisi tuota tenavalle, ellei esimerkiksi kuolema askarruttaisi tai olisi ajankohtainen asia.
Kirjastot ovat erilaisia, joissain on luontevaa olla hipihiljaa ja joissain kannustetaankin eläväisyyteen. Kyllä sen huomaa, viimeistään henkilökunnan nenän asennosta. Meidän kirjastossa lastenosasto on lukutilan naapurina ja vieressä vielä mekkaloi henkilökunta, joten sanomista tulee välillä, mutta ei mun mielestä lasten voi vaatia istuvan hiljaa. Toki huutamatta ja juoksematta, mutta kyllä iloinen saa olla. Kirjat ovat mieltäylentävä asia, jotka aiheuttavat joskus ilonmylvintää sekä lapsissa että aikuisissa. Jos haluaa lukea hiljaisuudessa, on useimmissa kirjastoissa hiljaisia lukusaleja ja muita rauhallisia tiloja sitä varten.
ReplyDeleteTjaah, meiltä löytyy samasta kuoresta sekä riiviö että se riivattuna karjuva, (toisessa paketissa on yleensä vain karjuntaa, ja harvemmin) joten ehkä teilläkin päästään kokemaan vielä sitä perinteistäkin uhmaa, älä vielä heitä toivoa.
ReplyDeleteSiina, nauroin kyyneleet silmässä kuvauksellesi ilonmylvinnästä :D Kiitos! Tsemppaan vielä lapsen kanssa seuraavalla kirjastovisiitillä. Nyt tämä uhma mutkistaa matkaa. Hän löysi kummitusleluja ja karjui "UMMITUS! HUUU! HUUU!" Minä sanoin, että hienoja, mutta ei tarvitse kuitenkaan huutaa. Silloin hän sanoi normaalilla äänellä "kummitus! huu! huu!", että jotain kuuntelee nytkin.
ReplyDeleteLeluteekki, ihanaa, olin jo melkein vajonnut epätoivoon. Mutta jos saisi kaksi uhmaa samassa paketissa, sepä vasta olisi jotain! :D
Ei mutta ajattele, miten monta uhmaa Leluteekkilässä yhteensä onkaan, kun niillä on kaksoset! Viisi kahden hinnalla?
ReplyDeleteMeillä uhma on onneksi sellainen vaihtelevainen asia: välillä intetään, jankataan, kinataan, huudetaan ja testataan kaikesta (sekä aikuiset, että lapsi), välillä ollaan ihan naurettavan harmonisen sovussa monta päivää. Uhman sivutuotteena on meillä ainakin tullut sellainen ylitsepursuavainen rakkaudenosoittelu, joten minusta ihan hyvä diili kaiken kaikkiaan.
Nurkan taakse on mentävä nauramaan kyllä viimeistään siinä vaiheessa, kun 2,5-vuotias osoittaa sormella ja huutaa vakavana (joskin alahuuli hiukan väpättäen): "Sinä olet ikävä kaveri!" tai: "Sinä olet kakkapökäle!" Miehen kanssa usein vaihdellaan - toinen menee vessaan repeilemään ja toinen pitää puhuttelun aiheesta Toisia ihmisiä ei saa haukkua kakkapökäleiksi - Siitä tulee paha mieli (osa 265 840).
Venni
No mutta. Meilläkin taitaa siis olla uhma, jos iloinen tottelemattomuus on uhmaa. "Ei saa kiipetä pöydälle", sanoi iloinen 2-vuotias kiivetessään pöydälle.
ReplyDeleteVenni, totta, kyllä Leluteekkilässä kelpaa!
ReplyDeleteMä myös odotan, että tämä homma aaltoilee, mutta nyt on sanottava, että ei käy kateeksi niitä hoitajia, joilla on yhdeksän uhmailevaa päivät ristinään. Onneksi tämä ei ole toistaiseksi ollut tosiaan VAIN kamalaa :D
Mä käytän myös paha mieli -argumenttia aika paljon, koska tällä hetkellä se on ainoa, joka menee läpi.
Saara, olen saattanut tahattomasti antaa asiasta liian kepoisen kuvan. Tilannehan on nyt siis se, että minkäänlainen kielto ei mene perille, jos sopivasti sattuu - lapsi nauraa kaikelle. Jos torutaan, nauraa. Jos viedään vähän miettimään, nauraa. Jos ärähtää, nauraa.
Mä sanoisin, että iloinen tottelemattomuus ei ole uhmaa. Siinä vaiheessa tietää, että on uhmaa, jos iloinen tottelemattomuus menee niin pitkälle, että meinaa itse räjäyttää otsasuonen. Useita kertoja päivässä.
(Siis ihan tosissaan eivät päiväkodissakaan oikein tiedä, millä lapsi saataisiin kuuntelemaan.)
ReplyDeleteAi hitsi. Mä oon vähän kade noin mukavan kuuloisesta uhmasta! Toki luulen minäkin, ettei tässä ole vielä ihan koko totuus. Kas kun on 1v tahtovaihe, 2v uhma, 3v uhma, joku sairaan 6v uhma, esiteiniys, murrosikä, teiniys ja niin edelleen. Ehkä tämä jälkikasvu on joissain noissa väleissä aina omia itsejään?
ReplyDeleteNoniin, mutta meillä on sen luontoinen lapsonen, että uhma ei oikeastaan ole montaakaan kertaa onnistunut naurattamaan. Mutta silloin naurattaa senkin edestä, kun uhmailut menee hetkeksi ohi :)
Nyt vasta ehdin lukea kommentit kunnolla ja taisin saada liian kepeän kuvan teidän uhmailuista. Sorry. :)
DeleteSaanko Liina haastaa sinutkin lukemaan huomenna yhden sadun Satupäivän kunniaksi? :)
ReplyDeleteÄlä lue sitä itkustooria :D.
Tuosta uhmasta vielä, että se on kyllä oikeasti aika mystinen elämänvaihe. Ei sitä voi vaan tajuta. Vähän niinkuin murrosikä. Ei siinä ole päätä eikä häntää. Meillä on ehkä jotain 4v uhmaa alkamassa tai muuta perushaistattelua ilmassa, kun esikko toteaa ihan tyynenä sanallisesti kaikkea suhteellisen paskelottia päin naamaa, siis tuhat kertaa päivässä. Olen kuulemma aika tyhmä nykyjään. Mutta toistaiseksi (niin tässä alussa on aina hyvä nauraa) pidän tästä sanallisesta uhmaamisesta enemmän kuin siitä täysiä raivareita ja tunnemyrskyjä aiheuttavasta 2v. uhmasta, joka sai minut miettimään kaikkien meidän mielenterveyttä välillä varsin vakavasti.
Mulla on ihan sama fiilis meidän 3v uhmasta tällä hetkellä! Ne kaksivuotiaan hurjat raivarit eivät suinkaan olleet mieleeni..
DeleteLukekaapa Anu tekin satu huomenna ja jos (haluat) tule jakamaan kokemus huomenna blogiini :)!
DeleteIlman muuta! :)
Delete:D Se harjoittelee tahtomista. ;) Toi on ainoa, mikä mua lohduttaa välillä.
ReplyDeleteHaluan sanoa:
ReplyDelete1. Mä ymmärsin viittauksesi kirjastojen hiljaisuuteen nykyään versus lapsuudessamme! Ei ollut kirjastossa leikkipaikkoja 80-luvulla, ei. Ainakaan meidän kirjastossa. Mutta jos kirjastossa on leikkipaikka, leikkipaikassa saa nähdäkseni leikkiä. Leikissä yleensä käytetään ääntä. Kirjastoleikeissä ei huutoääntä. Bleuen tavoin kyllä toivoisin, että kännykät olisivat äänettömällä kirjastossa. Mutta eivät ne valitettavasti usein ole.
2. Meidän esikoisella oli tässä hiljan tuollainen "nauran komennoillesi" -vaihe. Voin sanoa, että ehkä mikään ei ole minua lapsen kanssa saattanut niin suureen raivoon kuin se, että mitä enemmän komentaa, sitä enemmän toinen nauraa. Sinänsä fiksu metodi lapselta, koska peli on vain itse pakko puhaltaa poikki ja etsiä joku toinen reitti. Mutta vaikka jatkuva kiukuttelu on voimia syövää, on myös omalle auktoriteetille nauraminen.
Eli tsemppiä vaan, toivottaa nimimerkki kolmen äiti. Yhtään neuvoa ei ole takataskussa - mikä häpeä nimimerkilleni. :D
Anu, haa, ehkä se oma itseys on juuri sitä tahtovaihetta ja välillä on joku silmänlumeeksi tarkoitettu mussukkakausi? :D
ReplyDeleteJa joo, älä ole kade, ne päiväkodissakin toivoisivat vissiin sitä perinteisempää raivarointia. Vaan itsepä asian huonosti esitin :D
Bleue, toki saa haastaa! Ja toki me luetaan satu. Tai viisi. Mutta luettaisiin me muutenkin, koska luetaan joka päivä. Tosin lasken saduiksi kaikki lastenkirjat, nekin, joissa hieman rujosti piirretty valkoinen hiiri menee uimakouluun - vaikka ne ovatkin ehkä arkisempien tapahtumien kuvaamista eivätkä satuja aivan perinteisessä mielessä.
Saarnaat siis valitettavasti kuorolle nyt :D
VL, oikein hyvä tapa katsoa asiaa, kiitos!
Täti-ihminen, kiitos kun halusit sanoa!
1. No niin juuri. Saa leikkiä, jos on leikkipaikka ja leikkitalo ja kaikkea. Saa puhua, ei kailottaa. Jos lapseni menee aikuisten hyllyjen väliin jytyyttämään sellaista jakkaraa niin, että koko talo kaikuu, estän sen kyllä. Estän senkin, että dekkarihyllystä revitään kirjoja. Mutta ei tarvitse käyttäytyä kuin mausoleumissa.
2. Koen jotenkin suurta helpotusta, että tunnistat tilanteen - se on minustakin, ja päiväkotimme henkilökunnan mielestä, mitä ärsyttävin tapa uhmata. Ehkä se on myös kasvattavinta, vanhemmalle :D
Kiitos tsempistä :D Neuvot nyt ovat muutenkin vähän yliarvostettuja, joten saat pitää nimimerkkisi niiden puutteesta huolimatta :D
Oijojoi, vähän naurattaa kyllä teidän tottelemattomuus. Meillä uhmatahtomitkälieraivarit ovat vähentyneet (hetkeksi?) paitsi silloin, jos erehdyksessä menee auttamaan itse pukevaa lasta. Tokikaan hän ei läheskään aina halua pukea itse, mutta silloin kun haluaa, ei pidä auttaman.
ReplyDeleteSen sijaan aika tuttua on puhdas tottelemattomuus erityisesti ruokapöydässä. Laskin, että 5 kertaa päivässä hoen: syö, syö nyt, syö, nyt syödään oikeasti. Jos en sano mitään, syöminen jää, alkaa häsläys, maitolasi kaatuu jne. Kysyin kerran: Miksi sinä et tottele minua? Viittä vaille kolmevuotias vastasi, nenäänsä hieman kurtistaen: "se johtuu siitä, että minulla on eri mieli". No mitäpä siihen sitten vastaamaan.
Noh, kyllä meillä tässä uhma-asiassa on vain sellainen "kolme kahden hinnalla" -tarjous. Tai no bonuksena saa sitten sen "seesteistä latenssivaihetta" läpikäyvän koulukkaan. Kysyn vaan kuinka kauan 6-vuotisuhma voi kestää: 16-vuotiaaksi? (Mies varmaan toteaisi tähän että nähtävästi 36-vuotiaaksi.)
ReplyDeleteMutta pirullista tuo nauramalla uhmaaminen kyllä. Meillä se onneksi aina jossain vaiheessa taittuu, ja kestää aina huomattavasti vähemmän aikaa kuin ne itkupotkuraivarit. Mites hämäystaktiikka? Olen kuin et olisikaan pikku pirulainen ja teemmekin nyt jotain ihan muuta? Kysyy kyllä itseltä hermoja ja luottamusta siihen, että vaikkei koko ajan kieltäisikään niin se jossain vaiheessa oppii ihmisten tavoille silti.
Hyvä pointti tuo Täti-ihmisen ja Leluteekkilän toisen lähestymistavan löytäminen. Meillä sitä on edesauttanut se, että uhmaileva ja kaikesta hanttiin pistävä ipana on ruvennut viime aikoina parahtamaan surkeaan itkuun, jos mä erehdyn karjumaan sille. Niin ymmärrettävää, niin epäreilua, niin sydäntäsärkevää.
ReplyDeleteSitten on pakko halata, pyytää anteeksi ja sanoa, että eihän se ole sun vika, että mua väsyttää ja pinna on lyhyt, ja ei kyllä tunnu kivalta, jos koko ajan joku rähjää. Sulla on kaikki oikeus olla kaksivuotias uhmapää. (Yleensä lapsikin pyytää multa anteeksi silloin, mutta en ole varma, mihin se sillä viittaa - omaan huonoon käytökseensä vai siihen että kaikilla on nyt vähän paha mieli ja kun nyt tässä anteeksi ryhdyttiin pyytelemään.)
Että tsemppiä, eipä tässä muuta.
Venni
Mä oon niin samaa mieltä. Miksi sen uhman aina kerrotaan olevan siellä kaupan karkkihyllyllä parkumista. Sehän nyt on ihan pala kakkua. Nappaa lapsen kainaloon eikä osta mitään. Mutta sitten se todellinen uhmakkuus: kaikkea ihme vääntöä, hankaluutta, naureskelua (esim. jäähypenkillä - meidän silloinen 2,5-vuotias kärsi jäähypenkkirangaistuksiaan usein 45 minuuttia - ensin 20 minuuttia naureskeltiin, sitten 20 minuuttia raivottiin ja lopulta pysyttiin se pari minuuttia paikoillaan). Sitä todellista uhmaa on joskus jopa vaikea selittää ulkopuoliselle: mikä tossa nyt muka on niin hankalaa ja uhmakasta. No se big picture!! Se kun mikään ei toimi ja kaikessa hannataan vastaan ja naureskellaan ja tehdään kaikkea pientä jekkua. Kun ei uskota!! Aargh.
ReplyDeleteUhmasoppaan en nyt laita lusikkaani, mutta hiukan ot:na itkukirjavinkki (Mäyrän jäähyväislahjat on minustakin to-del-la liikuttava): Debi Gliorin Aina ja ikuisesti. Sen avulla käsittelimme lasten kanssa hyvän ystävämme äkillistä kuolemaa. Kirjassa kettu kuolee ja tämän eläinystävät eivät tahdo päästä surusta eteenpäin, kunnes tajuavat että kettu on koko ajan läsnä heidän muistoissaan. Minua ainakin (ja ilmeisesti myös lapsia) auttoi kirjan ajatus, että ystävämme on meille olemassa niin kauan kun muistamme hänet. Snif.
ReplyDelete-Johanna
Heta, kyllä se välillä meilläkin naurattaa, mutta aika paljon myös raivostuttaa.
ReplyDeleteToi syömiseen kehottaminen on tuttua, mä joudun myös muistuttamaan siitä vähän väliä. Viikonloppuaamut on pahimmat, kun tyyppi vaan puljaa - päiväkodissa menee hyvin, mutta kotona kun rytmit muuttuu, se kääntyilee penkissä kuin ruuvi poran alla.
Sinänsähän tuo viittä vaille kolmevuotiaan kommentti on oikein tyhjentävä. Välillä epäilen, ettei tässä ole kyse niinkään lapsen kuin aikuisen kasvatuksesta.
Leluteekki, toi on oikein hyvä idea! Sattumalta osuin käyttämään sitä juuri tällä viikolla (lapsi suostui kävelemään portaat koska kävelyn sijaan kiinnitin sen huomion siihen, että rapussa on pimeää, hui jännää) ... Mutta välillä kyllä meinaa mielikuvitus loppua, että mihin hittoon tässä toisen harhauttaisi.
Venni, voi teitä, haluaisin halata sua ja lasta nyt. Mä huomaan itsekin, että tässä tulee helposti sellainen virhe tehtyä, että tekee oletuksia lapsen edesottamuksista sen aiemman käytöksen pohjalta ja sitten välillä turhan helposti ärähtää, vaikkei toinen edes toimisi väärin. No kyllä se aika usein toimiikin väärin.
Ja hyvä, kun muistutit - tottahan se, näillä on oikeus olla kaksivuotiaita uhmapäitä, se nyt vaan pitää jaksaa.
Pilami, niin!! Juuri tuo! Kun uhman ulkopuolisille näkyvä osa on joko helvetin rasittavaa mutta hetkellistä tai hassua mutta hetkellistä - mutta kotona se, kun joka aterialla pitää vääntää ja kaikesta pitää vääntää, se ottaa lujille.
Meilläkin mutsi hihittää jutuille lapsen toimista. Epäilen, että ei hihittäisi, jos joutuisi katselemaan tätä viikon.
Johanna, kuulostaa hyvältä kirjalta! Toivon kyllä ihan tosissani, että me ei lapsen kanssa vielä toviin jouduta turvautumaan tällaisiin kirjoihin, mutta toisaalta on hyvä, että vinkkejä sellaisiin on takataskussa - elämästä kun ei ihan oikeasti koskaan tiedä.
Otan osaa myös menetykseenne - toivottavasti olo on jo parempi.
Oliko "saarnaat siis valitettavasti kuorolle (kuurolle?) nyt" tarkoitettu minulle? Olenko saarnannut jotain :(?
ReplyDeleteVoi rakas Bleue, se on sanonta, josta pidän niin paljon, että tungen sen kaikkialle, minne se sopii edes jotenkin :D Kun minä olen jo tässä lastenkirjauskossani ihan vahva, mielestäni, vaikka voi olla, että lastenkirjataivaaseen ei vielä tällä uskolla pääsisi. Mutta harjoitan uskoani päivittäin.
ReplyDeleteEn ollut suunnattoman tosissani, ethän sinäkään?
Saarnaaminen sanana kuulostaa itselleni vähän negatiivissävyiseltä, niin kuin asettautuisi toisen yläpuolelle, se vaan ei tuntunut itseäni kuvatessa yhtään omalta mutta et ilmeisesti näin sitä tarkoittanut vaan laajemmassa mittakaavassa, eli että haastamiseni oli "saarnaamista"? En ollut suunnattoman tosissani, en vain ymmärtänyt mihin liitit sen sanonnan :). Kiitos kun vastasit nipotukseeni :)!
ReplyDeleteKiitos empatiasta, Liina.
ReplyDeleteTää on vähän kuin se riitelyjuttu (josta aiemmin sua kiittelin) - lapselle äristessään ajattelee helposti olevansa ainoa tämmöiseen epäreiluuteen syyllistyvä äiti. Se, että muidenkin pinna on joskus luvattoman lyhyt ja lapselle tulee sanottua turhan kipakasti jostain normi pöllöilystä, helpottaa syyllisyyttä. Ei se tietenkään sitä oikeuta, mutta muistuttaa, että erehtyminen on inhimillistä.
Venni
Bleue :)
ReplyDeleteVenni, eipä kestä empatiasta - jäin itse toivomaan, etten ymmärtänyt väärin. Mutta noinhan se on, sitä ajattelee, että KUKAAN MUU ei takuulla oo tällanen. Vaikka varmaan kaikki muutkin ovat, ja aika sitkeitä penteleitä ne kersatkin ovat - muistelen, että omakin äitini joskus minulle kirkastui enkä ole ollenkaan terapiassa.
Ehdottaisin puistoilua viikonlopulle, jos passaa? Ehkä ehdotan vielä jotain muutakin kautta, jos et täällä käy.