Pages

25 March, 2014

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

...kysyi eräs (tuleva) esimies työhaastattelussa.

Vaikeampi juttu. Jos vastaus olisi pakko antaa, se olisi luultavasti "Tässä tuolissa, miettimässä vastausta".

En ole mitenkään pitkän tähtäimen ihminen. En ole koskaan ollut. Muksuna en haaveillut kahta seuraavaa koululuokka-astetta kauemmas. Lukiossa mietin lähinnä, että missähän ylioppilaskunnassa on parhaat bileet. Tai siis olisin miettinyt, jos olisin jostain ylioppilaskunnista tiennyt.

Opiskelupaikan valitsin sentään niinkin pitkäjänteisesti, että TKK:lle oli helppo päästä sisään ja työllisyys oli (City-lehden, tuon lähteistä luotettavimman) mukaan kohtuullisen turvattua - sikäli kuin sellaista koskaan voi ennustaa.

En koskaan, koskaan suunnitellut mitään perheestä, työpaikasta, asuinpaikasta, mistään. Tai suunnittelinpas, suunnittelin, etten koskaan muuta tuntia kauemmas Akateemisesta kirjakaupasta. Haaveilin kyllä joskus, mutta mitään oletuksia en ole tehnyt. En ole ajatellut ikinä, että sitten kun mulla on mies, omakotitalo ja kolme lasta. Urahommissakin tähtäin on ollut siinä, että olisin parempi ja reippaampi huomenna kuin eilen ja mielellään jossain töissä, paitsi lauantaisin, jolloin en halua olla töissä.

Olisi kiva väittää, että tämä on ollut hyvä taktiikka. Olen nimittäin ollut (muutamia elämän kriisipisteitä lukuunottamatta) perusonnellinen. Lisäksi kärsin myös epäilystä, jonka mukaan elämänsuunnitelman tekeminen ja sen toteuttamisessa jostain syystä epäonnistuminen on kätevä tapa pedata itselleen kriisi.

En voi kuitenkaan väittää niin. Ei se ole ollut mikään taktiikka. Vastaavasti en myöskään usko, että tarve tehdä elämänsuunnitelma olisi taktiikka. Minä nyt vain olen tällainen ja toiset ovat toisenlaisia. Lisäksi jotenkin ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä haluavat, eivätkä pelkää sanoa sitä.

(Voisihan sitä kuvitella, että minäkin tiedän. Tavallaan se on totta, mutta epämääräisten haaveideni nimittäminen suunnitelmiksi olisi melkoista glorifiointia. Lisäksi pisin haarautuva tulevaisuuden hetki, jonne voin projisoida itseni, on lääkiksen jollekin fuksikurssille kudin kädessä. Mikä asettaa motivaationi kieltämättä melko epäilyttävään valoon.)

Tietenkin tähän asti maailma on ollut aika auki, mutta kuten lähes kaikilla muillakin, iän myötä valintojen mahdollisuudet kapenevat. Tuskin voin enää saavuttaa kaikkea, mitä voisin haluta, eikä siinä mitään, pärjään ilman kaikkeakin.

Valintojen teko kuitenkin vaatii ainakin jonkinlaista yritystä pidempään katsantokantaan. En vain osaa yhtään millään arvella, miltä minusta mikään voisi vaikka 50-vuotiaana tuntua. Mistä minä siitä mitään tiedän, saatan olla eronnut tai leski tai kuollut. Toivottavasti olen onnellinen.

Tein vanhemman itseni kanssa (hyvin yksipuolisen) sopimuksen: voi olla, että sitten joskus katkerasti kadun nuorempana tekemiäni päätöksiä, mutta sitten on niin. Päätöksiä tehdessäni yritän tiedostaa tämän asian. Ei se sitten joskus mitään tietenkään auta, mutta että onpahan nyt tämäkin mahdollisuus jotenkin huomioon otettu.


* En sitäkään epäile, etteikö joku voisi tässäkin iässä näppärästi yhdistää uuden ammatin opiskelun ja äitiyslomat, mutta se joku en ole minä, enkä todella edes halua olla.

13 comments:

  1. Hirvean hyva kirjoitus (taas, siksi ma tata blogia luenkin). Ma olen samanlainen ton tulevaisuuden suunnittelun suhteen, en ma ole koskaan osannut/halunnut/voinut suunnitella tulevaisuutta vuosien paahan ja musta niin on ihan hyva, en osaa nahda sita "vikana". Onneksi kukaan ei ole kysynyt sita tyohaastattelussa.

    Ja tuo vanhemman itsesi kanssa tekema sopimus on hyva, minakin yritan muistaa ajatella niin, etta paatosta tehdessa se oli senhetkisen tiedon mukaan se minka halusin tehda. Toivottavasti vanhana on muutakin tekemista kuin katua menneita :)

    ReplyDelete
  2. Auts, kopsahti nilkassa kun luin tämän. Päästin jotain tällaista tänään kommentissani, että ajattelen joskus tulevaa päätöksissäni. Vaikka ei sitä kyllä vain millään hallitse, sitä tulevaa. Voi olla vaikka onnellinen.

    ReplyDelete
  3. RainDrop, kiitos! Kovasti!

    En mäkään osaa nähdä tätä vikana - enää. Joskus kyllä olen miettinyt, että pitäisikö olla toisenlainen. Mutta kun en ole. Ja oot niin oikeassa siinä, että toivottavasti on muutakin tekemistä kuin katua menneitä! Parhaalla tiedollahan tässä mennään!

    Bleue, ei mitään kopsumisia! Sitähän mä tuossa yritin sanoa, että ihmiset nyt vaan on erilaisia. Tavallaan on mahtavaa, jos pystyy yhtään ennakoimaan sitä, mihin suuntaan omat fiilikset voisi tulevaisuudessa suunnata - mä vaan en pysty arvaamaan edes siinä tapauksessa, että tilanne pysyisi jotenkin tasaisena :D

    Onnellisuus on mustakin hyvä tähtäin.

    ReplyDelete
  4. Koetaan siis opettavaisena kutinana.
    Se on minusta aika vapauttava tunne kun oppii näkemään omat ja toisten valinnan yksilöllisinä, eikä "esimerkillisinä tai parempina". Hei, ollaanko me taas tässä itsekasvuaiheessa missä aiemminkin kommenttipoksissasi? Hmm. Juuri tuo itsensä hyväksyminen sellaisissakin asioissa mitkä ehkä tiedostaa ettei ole ihan parhaita (en viittaa nyt tähän aiheeseesi vaan muuten tuumin). Tämä on minulle ajankohtaista!

    ReplyDelete
  5. Ei ole totta! Meillä on hämmentävän samanlainen tapa nähdä maailma. Näitä uusimpia suunnitelmiani (jotka ovat elämäni ensimmäiset) lukuunottamatta mä olen aina ollut melkein sanatarkasti tuollainen kuin mitä kirjoitit!

    Siis just - epämääräisiä haaveita, ei unelmia, ei myöskään huolta huomisesta, hyvä meininki, ja niin edelleen. Tämä aivan uusi piirre tehdä jotain pitkän tähtäimen suunnitelmia on herännyt tässä viimeisen vuoden sisään. Ja se on outoa ja tosi kivaa samaan aikaan.

    Tää aiheutti sydämentykytyksiä!

    ReplyDelete
  6. Mä olen filosofoinut, että ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka on tyytyväisiä tähän hetkeen, ja niitä, jotka ei ole (eli ovat tyytyväisiä matkaa tehdessään, tai sitten ovat vain tyytymättömiä). Mäkään en ole elänyt sitku-elämää, paitsi hyvin lyhyellä tähtäimellä: sitku tää tentti on ohi, sitku kesäloma alkaa, sitku lapsi alkaa nukkua... se on joku survival-taktiikka hermoja raastaviin aikoihin, joiden väliin mahtuu paljon vain elämää, ilman tavoitteita.

    Mä nään sen sillä tavalla, että ei niitä mahdollisuuksia ollut nuorempanakaan rajattomasti, vaikka enemmän ehkä oli kuin nyt. Fysiikka (saati psyyke) ei riittänyt huippu-urheiluun, enkä varmaan olisi Idolsissakaan pärjännyt. Tietyn kehikon sisältä olisi siis pitänyt silloinkin valita, jos siis ajatus on, että itsensä pitäisi myös elättää valinnoillaan.

    Jos pomo kysyisi (itse asiassa keharit on huomenna), että missä olen viiden vuoden päästä, niin rehellisesti sanottuna ei kyllä tulis mitään mieleen. Ei ole urasuunnitelmia, ei suuria unelmia. Ja tää on ihanaa, kun maa ei polttele jalkojen alla :)

    ReplyDelete
  7. mä olen aina ihmetellyt noita huippu-urheilijoita, jotka eivät pelkästään haaveile, vaan ihan oikeasti näkevät ja asettavat tavoitteitaan jonnekin kahden olympiadin päähän.
    Minä näen juuri ja juuri viisi päivää. Jos hyvin käy. Ja jos kuukausi vaihtuu viiden päivän sisään, niin sitten näen vain siihen kuun vaihteeseen asti.

    Pystyn kyllä ihan sujuvasti _haaveilemaan_ kaikenmoista vaikka kuinka pitkälle, mutta ei niistä hauraista haaveista kyllä suunnitelmiksi ole (enimmäkseen niissä on lämmin määrittelemätön kaskaita suriseva etelän yö ja lasi jotain missä on %). Hmh.

    ReplyDelete
  8. Mä olen samantyylinen. En ole varsinaisesti ajelehtinut, mutta ei mulla mitään suunnitelmiakaan ole pahemmin ollut. No, joskus ajattelin, että olisin äiti ennen kuin täytän 30. Myöhästyin siitä vuodella, mutta en ole kokenut tuota epäonnistumisena. Mua on ahdistanut nuo 5-vuotissuunnitelmat just siitä syystä, että entäs sitten jos en olekaan tavoitteita saavuttanut. Aika pessimistinen asenne, kieltämättä. Pitäisihän sitä ajatella, että nyt sitten menen ja teen niin kuin suunniteltu on ja sitten kun aika on täysi niin olen siellä missä pitikin. Mutta en vain toimi niin. Ehkä siksi, että tapaan työssäni niitä ihmisiä, joiden elämä ei mennyt kuten suunniteltu oli, ja ajattelen, että kyllä vaan hetkessä on parasta elää kun ei koskaan tiedä koska sitä putoaa päälleen tai jää auton alle tai päässä tikittävä aikapommi päättää räjähtää. Paitsi yhdessä asiassa olen alkanut nyt laskelmoimaan ja suunnittelemaan ja se liittyy omaan uudelleen lisääntymiseen. Kun ei tästä nuoremmaksikaan enää tule ja jos niitä senkaltaisia haluja nyt kerran on, niin...
    -Anna

    ReplyDelete
  9. Multa meni yksi työpaikka sivu suun, kun viiden vuoden päähän en osannut kertoa tavoitetilaa. Pääsin sinne kyllä myöhemmin ja noin viiden vuoden jälkeen lähdin, että mitä siitäkin nyt voi päätellä.

    Vaikka välillä tulevaisuutta mietiskelen, niin perimmiltäni olen sinun joukoissasi. Olen sitä mieltä, että jos suhtautuu elämään avoimin mielin, on utelias eikä pelkää välillä heittäytyä, niin elämä vie. Ja usein on niin, että se mitä saa, on paljon parempaa kuin se, minkä tilasi.

    ReplyDelete
  10. Multa kysyttiin nykyisen työni työhaastattelussa muinoin tuo sama kysymys. Ajattelin hiljaa mielessäni, että "äitiyslomalla", mutta fiksuna tyttönä keksin jotain ihan muuta vastaukseksi. Tosiasia oli kyllä, että siellä äitiyslomallahan mä sitten olin... ;)

    Varmaan moni myös ajattelee, että "no seuraavassa työpaikassa, tietty!" ;) Ja sitten voidaankin miettiä, että miksi ihmeessä tällaista edes kysytään. Kertooko joku muka jotain muuta kuin että "tässä työpaikassa haastavammissa työtehtävissä". ;)

    Mä kyllä eroan susta tässä tosi paljon. Suunnittelen elämää tiesi miten pitkälle eteenpäin. En kuitenkaan siinä mielessä, että pettyisin jos suunnitelmat eivät toteudu, mutta haluan visioida suuntaa ja eri mahdollisuuksia tosi pitkällekin tulevaisuuteen. Ei kai sekään silti aina kauhean hyvä ole. Onneksi nykyään on niin kauhea hässäkkä aamusta iltaan, että on pakkokin vain todeta, että "hyvä tästä tulee ihan päivä kerrallaankin".

    ReplyDelete
  11. Bleue, sellaisena saat kokea, jos siitä on iloa! Mä kuitenkin toivoisin, että olisi lähinnä itsetuntemusta lisäävänä kutinana, koska epäilen, ettei nää oo sellaisia asioita, joille voi tai edes kannattaa mitään tehdä :D

    Toivon olevani kasvuvaiheessa, epäilen sitä kyllä usein.

    Anu, ihanaa! Että on samankaltaisia ihmisiä siis! Meidän pitää kehittää salainen kädenpuristus.

    Ehkä se, että alkaa tulla niitä pidemmän tähtäimen suunnitelmia voi olla toisaalta merkki siitä, että tietää vihdoin maailmasta tarpeeksi voidakseen tehdä jotain järkeviä valintoja. Sinusta en tiedä, mutta itse en tosiaan ollut 18-vuotiaana siihen kypsä, näemmä. Onneksi horjahtelin kohtuullisen miellyttävälle alalle.

    Sikuriina, mulla on hyvin samanlainen suhde sitku-elämään, mutta jopa niin, että jos se tentti on vasta ensi viikolla, keskityn mieluummin niihin juuri tämän päivän haasteisiin. Tyyliin "sitku ollaan selvitty lapsen kanssa kaupasta kotiin, rentoudun".

    Olet tietenkin ihan oikeassa siinä, että maailma ei ole koskaan ollut rajaton, mutta tietyllä tapaa se on siltä tuntunut - en ole koskaan haaveillut voimallisesti jostain, mitä ihan oikeasti en voi saada (kuten olympiakullasta 100 m juoksussa.)

    Niin onkin muuten ihanaa! Oikeasti! Ja toivottavasti meni keharit hyvin ja pomosi tietää nyt, missä olet viiden vuoden päästä :D

    Marika, mulla sama. Etenkin urheilijoiden kohdalla se on ihan käsittämättömän hurjaa, koska eihän kroppansa vasteista kukaan voi oikeastaan mitään tietää. Mutta ehkä se perustuu ajatukseen siitä, että edes joku suunnitelma pitää olla, ja sitä sitten tarkennetaan.

    ONNEKS en ole huippu-urheilija, mullakaan ei olisi suunnitelmaa kuin sinne kuun vaihteeseen korkeintaan.

    Hyvä haave, mulla on samanlaisia! Lisäksi jos mun pitää tehdä oletuksia siitä, millaista on vaikka kuukauden päästä, oletan, että samanlaista kuin tänään mutta olen valmis kaikkeen, koska en ole yhtään väsynyt. Eräänlainen haavekuva sekin!

    Anna, toi lisääntymisjuttu on ehkä kaikkein kriittisin. Sitä ei voi lykätä ihan hullun pitkälle, joten jonkinlainen valinta on tehtävä ainakin siitä, haluaako antaa sille mahdollisuuden.

    Minäkään en toimi sillä tavalla, että tekisin kuin on suunniteltu, kun se suunnittelupuoli on niin hankalaa. Kai mä voisin sen sitten toteuttaa, mutta en osaa määrätietoisesti pyrkiä kohti jotain. Joten elän hetkessä ja menen sinne, minne nenä näyttää.

    Jennijee o_0 Siis oikeasti tuon takia? Apua. Mä oon kyllä tällaisissa tilanteissa usein sujuvasti lätissyt jotain valheellista paremmasta ihmisyydestä - mutta kieltämättä olisi ollut hauskaa, jos olisit voinut nähdä tilanteen ennalta. "Viiden vuoden päästä olen irtisanoutumassa tästä työstä kiinnostavien vuosien jälkeen." :D

    Olen kokenut hyvin samoin tuon elämän kantamisen.

    Pilami, oikein! Ei liian rehelliseksi pidä heittäytyä, vaikka tulevaisuutensa tietäisikin. Ja joo, mä oon ollut vain yhdessä työssä yli viisi vuotta, ja nyt uudenkin pomon kanssa kehareissa hän sanoi, ettei suosittelekaan, että olisin täällä merkittävästi yli viittä vuotta. Eiköhän kaikki ala jo ymmärtää, että jengi vaihtaa työtä.

    Mä oon kyllä yleensä vastannut, että viiden vuoden päästä olen parempi työssäni ja ihmisenä :D

    Musta on ihanaa, että kommentoit - oot ensimmäinen suunnitelmallisempi tänne kommentoinut tyyppi, ja aloin jo ajatella, että ehkä heitä, teitä, ei ole olemassakaan vaan olen keksinyt koko ihmistyypin!

    Mä voisin kuvitella, että on onnellista, jos osaa suhtautua muuttuviin suunnitelmiin sillä tavalla, että no ei tässä nyt näin käynyt vaan noin, ja hyvin kävi silti. En mä sitä paitsi tiedä, onko mikään aina kauhean hyvä - kaikissa suunnitelmallisuuden asteissa on varmaan hyvää ja huonoa. Omalla kohdallani esim. se, että lähden aika helposti kiinnostavamman työn perään ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Ainakaan cv:ssä.

    ReplyDelete
  12. No kyl mäkin lähtisin jos vain saisin sen uuden duunin. Mut aika heikosti on hommia tarjolla ja jos on, niin jään toiseksi (m.o.t). Mähän olen niinkin onnellisessa asemassa, että olen halunnut vaihtaa työpaikkaa jo - ootas - jotain neljä vuotta. Mut sit tuli hankittua lapsi ja toinenkin ja hupskeikkaa, yhtäkkiä cv näyttää huonolta kun ei oo ikinä siirtynyt urallaan ja nyt se ei näytä edes onnistuvan. Ei mikään uraboost oo kyllä todellakaan toi lasten hankkiminen...
    Mut nythän mä onneksi tiedän miksi en oo saanut niitä työpaikkoja. Olen vastannut väärin tohon "missä olet viiden vuoden päästä" -kysymykseen. Seuraavassa haastattelussa vastaan sit kuten sä ja lähden mahtavaan urakiitoon!!

    ReplyDelete
  13. Neljä vuotta, hurrr. Mutta älä lannistu. Kyllä sä sen oikeesti kivan duunin löydät.

    Meidän alalla on oikeestaan koko ajan ollut ainakin jotain hommia tarjolla, mikä tuntuu välillä ihan ihmeeltä. Mistään urakiidosta on silti turha mun kohdalla puhua - ellei sivuttaiskiitoa lasketa :D

    ReplyDelete

Note: Only a member of this blog may post a comment.