En ole mikään varsinainen matkustelijaihminen. Lyhyellekin reissulle lähtiessäni ehdin käydä läpi kaikenlaisia stressin ja murheen aihioita, joista osa ehtii kasvaa täysmittaisiksi ja osa päästetään kiireen vuoksi livahtamaan karkuun. Esimerkkejä:
Kävimme siis Cambridgessä.
Jos ihminen käy elämänsä matkojen aikana useasti samassa kaupungissa, eikä tuo kaupunki voi olla Lissabon, Cambridge on oikein mainio valinta. Pidän Brittein saarista muutoinkin, ja Cambridgen vanha keskusta ja yliopistokulttuuri luovat yhdessä mainion tunnelman. Tällä kerralla näin jopa opiskelijoita opiskelemassa! Takuulla ensimmäinen kerta, mikä kertoo jo jotain, sillä olen ravannut Cambridgessä varmaan kohta kymmenen vuoden ajan - ystäväni muutti sinne tekemään väikkäriä, opiskelija-asuntoon (että sinänsä voisi ajatella, ettei opiskeleva opiskelija olisi aivan tavaton näky) ja sille tielle jäi. Nyt olen hänen tyttärensä kummatäti.
Tulen tosin aina vähän haikeaksi Cambridgessä - usein tuntuu siltä, että voisin vaikka asua siellä (kunnes muistan, että vessojen ilmastointi hoidetaan pitämällä ikkunaa auki ympäri vuoden), enkä voi olla välillä fiilistelemättä ajatuksella siellä opiskelusta. Miten siistiä olisi opiskella jossain, missä on ihan oma pytinki vaikkapa Stephen Hawkingille.
Tietenkin voidakseen opiskella Cambridgen yliopistossa pitäisi olla sekä fiksu että todella ahkera - opiskelu Cambridgen ja Oxfordin yliopistoissa on kuulemma sikäli poikkeuksellista, että arvosanat määrittyvät loppukevään tenttien mukaan. Ja jos huonosti menee, näytetään ovea. Ja jos kävelee nurmikolla, näytetään ovea.
Mutta silti, mutta silti.
Tällä(kään) kerralla emme visiteeranneet collegeissa. Kävimme sen sijaan veneilemässä Cam-joella, muistelemassa, missä olemme juoneet olutta isänpäiväisessä auringossa, englantilaisella maatilalla katsomassa possuja (opittua: brittiläisillä possuilla menee hyvin manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa verrattuna), Forbidden Planetin nördeparatiisissa ja leluhelvetissä hakemassa lapselle Oktonauttiroipetta.
Ja ystävien luona - he asuvat pienessä kylässä, eikä kukaan ole vielä kuollut, vaikka kaikki tiedämme, miten vaarallista englantilaisissa pikkukylissä on. Ja heidän takapihallaan on hevonen. Hevonen.
PS. Joku jo kysyikin, miten pääsykokeet menivät - kaksi jokua, tarkemmin sanoen. Eiväthän ne hyvin menneet, mutta olen tästä keväästä vielä niin järkyttynyt, etten osaa kommentoida asiaa tarkemmin. Se nyt on ainakin selvää, etten todellakaan ole ollut tarpeeksi ahkera lääkikseen, saati sitten Cambridgen yliopistoon.
- Koirasta on törkyisesti vaivaa vanhemmilleni
- Lapsi oksentaa lentokoneeseen ja/tai vuokra-autoon
- Ajamme kaamean kolarin
- Kotona syttyy poissaollessamme tulipalo tai tulee vesivahinko, tai ehkä molemmat, mutta ei kuitenkaan niin, että tulipalo sammuisi vesivahinkoon
- Lentokone muuttuu tulipalloksi nousukiidossa
- Koko perhe nukkuu hotellissa samassa huoneessa eikä kukaan täten nuku
- Hotelli on halpa guest house, jossa epäilemättä rotat syövät käytävillä torakoita
- Lapsi ei syö reissussa mitään
Kävimme siis Cambridgessä.
Jos ihminen käy elämänsä matkojen aikana useasti samassa kaupungissa, eikä tuo kaupunki voi olla Lissabon, Cambridge on oikein mainio valinta. Pidän Brittein saarista muutoinkin, ja Cambridgen vanha keskusta ja yliopistokulttuuri luovat yhdessä mainion tunnelman. Tällä kerralla näin jopa opiskelijoita opiskelemassa! Takuulla ensimmäinen kerta, mikä kertoo jo jotain, sillä olen ravannut Cambridgessä varmaan kohta kymmenen vuoden ajan - ystäväni muutti sinne tekemään väikkäriä, opiskelija-asuntoon (että sinänsä voisi ajatella, ettei opiskeleva opiskelija olisi aivan tavaton näky) ja sille tielle jäi. Nyt olen hänen tyttärensä kummatäti.
Tulen tosin aina vähän haikeaksi Cambridgessä - usein tuntuu siltä, että voisin vaikka asua siellä (kunnes muistan, että vessojen ilmastointi hoidetaan pitämällä ikkunaa auki ympäri vuoden), enkä voi olla välillä fiilistelemättä ajatuksella siellä opiskelusta. Miten siistiä olisi opiskella jossain, missä on ihan oma pytinki vaikkapa Stephen Hawkingille.
 |
| Matemaattinen silta |
Mutta silti, mutta silti.
Tällä(kään) kerralla emme visiteeranneet collegeissa. Kävimme sen sijaan veneilemässä Cam-joella, muistelemassa, missä olemme juoneet olutta isänpäiväisessä auringossa, englantilaisella maatilalla katsomassa possuja (opittua: brittiläisillä possuilla menee hyvin manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa verrattuna), Forbidden Planetin nördeparatiisissa ja leluhelvetissä hakemassa lapselle Oktonauttiroipetta.
 |
| Maatilalla pääsi myös leikkuupuimurin rattiin |
PS. Joku jo kysyikin, miten pääsykokeet menivät - kaksi jokua, tarkemmin sanoen. Eiväthän ne hyvin menneet, mutta olen tästä keväästä vielä niin järkyttynyt, etten osaa kommentoida asiaa tarkemmin. Se nyt on ainakin selvää, etten todellakaan ole ollut tarpeeksi ahkera lääkikseen, saati sitten Cambridgen yliopistoon.
Mun älykkyydestä kertoo ehkä jotain se, että kun mainitsit Stephen Hawkingin, sekoitin hänet mielessäni Taylor Hawkinsiin, ja ajattelin, että siinäpä yliopisto minun makuuni. Mutta njäh.
ReplyDeleteJa sitten tuo: "Kotona syttyy poissaollessamme tulipalo tai tulee vesivahinko, tai ehkä molemmat, mutta ei kuitenkaan niin, että tulipalo sammuisi vesivahinkoon". Ihan paras!
Nyt pitää heti selvittää, kuka on Taylor Hawkins. Lisäksi: kaikilla meillä on nörtteilymme kohteet :D
ReplyDeletePäätin tulkita kommenttisi "Ihan paras" -osion sillä tavalla, että ymmärrät huoleni :D Toisaalta, ehkä et ymmärrä. Mutta ajattelin, että sinä voisit ehkä ymmärtää, vaikka juuri kukaan muu ei.
Niin kauan kuin hotellin käytävillä torakat eivät syö rottia, kaikki on hyvin. Mä en ole oikeastaan melkein ikinä käynyt Englannissa (on vähän siinä ja siinä, lasketaanko 3 päivää Lontoossa isoäidin kanssa 13-vuotiaana), ja se olisi kyllä jännää. Varmaan kävisi niin, että kaikki näyttää samalta kuin telkkarissa - ja sitten kuitenkaan ei. Ranskaan lähtiessä mua hämmensi se, että kaikki olikin värillistä, eikä mustavalkoista niin kuin elokuvissa.
ReplyDeleteSe olisi kieltämättä vielä pahempi tilanne! On hyvä saada perspektiiviä asioihin.
ReplyDeleteNuo melkein visiteeratut maat ovat hassuja. Minusta ei esimerkiksi tunnu siltä, että olisin oikeastaan ikinä käynyt Saksassa, vaikka olen usein istunut auton kyydissä lapsena, huristamassa läpi Saksan.
Englanti on minusta sympaattinen, suosittelen! Värillinen, ja harva pukeutuu tweediin, mutta toisaalta kaikki puhuvat kuin englantilaiset. Se on ihanaa se!
Ranskan kyllä tosiaan pitäisi olla mustavalkoinen. Nizza voi olla seepia.
Voin niin samaistua tuohon vesivahinko-tulipalo-konseptiin. Itselläni se on tosin tuikut. Vaikka ne on edellisenä iltana poltettu loppuun ja sammutettu, niitä ei voi jättää sinne tuikkukippoon reissun ajaksi. Koska ne kuitenkin syttyvät uudelleen ja polttavat kaiken.
ReplyDeleteMuistan joskus lukioaikana haaveilleeni, että opiskelisin Cambridgessa. Koska Wittgensteinkin opiskeli. Vai opiskelikos..? No kumminkin. Ylittääkö tämä nörttiyden rajan jo siihen pisteeseen, että pitäisi ennemminkin olla vain hiljaa? :D
Enni
Oli pakko tarkistaa Wittgenstein! Hän sekä opiskeli että opetti Cambridgessä. Ymmärrän hyvin tarpeesi. Minulla on ollut jo vuosia tarve lukea enemmän Wittgensteinia, mutta aina aikeeni torppaa joku tieteiskirjallinen teos.
ReplyDelete(Ei ollut lähelläkään sitä rajaa vielä!)
Joo tuikut brrrrr. Minä ymmärrän. Yleensä käytän niitä hanan alla ennen kuin laitan roskiin o_0 Olen neuroottinen, tiedän.
Oktonauttiroipe!! Siinäpä olisi kateuden kohde lapselleni.
ReplyDeleteMä olen tarkastaja: tsekkaan lähes poikkeuksetta että ovi tuli laitettua lukkoon. Eli ollaan jo lähtökuopissa ja mä pinkaisen vielä kotiovelle. Ja ehkä avaankin sen ihan vain tarkistaakseni että kahvinkeitin ei ole päällä (no eihän se voi olla, kun vedin töpselin irti pistorasiasta). Tämä on jossain määrin jopa ongelma, josta pitäisi päästä eroon ennenkuin ihan neuroottiseksi rupean.
Ja ymmärrän ton koirapointin. Suurin ongelma oli koiran hoitokuviot lomien ajaksi. Mä näin mielessäni miten se a)karkaa, b)puree (!) jotakuta (miksi ihmeessä se purisi, lauhkea kuin lammas), c)tekee muuten vaan typeryyksiä. No, sitten se koira kuoli. Nyt haluaisin murehtia näitä koiranhoidollisia kuvioita.
Ehkä Oktonauttiroipetta saisi netistäkin? Meillä ne olivat suuri hitti. Nukkumaankin mennään Tessan ja kapteeni Valkosen kanssa.
ReplyDeleteOlen itsekin tarkastaja. Tosin oma historiani on tarkastamisen kanssa silleen kliinistä lähentelevä, että kumma kun en ole lääkitystä saanut siihen. Nyt olen siitä päässyt melko hienosti eroon, mutta reissuun lähtiessä mies tarkastaa edelleen kämpän olevan kunnossa, koska mä saatan jäädä tarkastamiseen jumiin. (Stressitilanteissa tarve tarkastaa kasvaa, kuin myös näemmä stressin purkautuessa. Huoh.)
Että suosittelen pääsemään siitä eroon ihan heti paikalla, jos vain mahdollista. Helpommin sanottu jne :D
Voi teidän koiruutta :( Olen tosi pahoillani! Koska mun mielikuvissa olet tiukasti koiranomista, uskallan epäillä, että tästä ei ehkä ole hirveän kauan - tai sitten et ole vain maininnut?
Joka tapauksessa, ymmärrän. Mieluummin koira ja hoitomurheet kuin pelkät murheet.
Joo, ihan tän vuoden juttu, tuskin on tullut aiemmin esille. Oon mä edelleen sielultani koiranomistaja. ;)
ReplyDeleteJoo, koiranomistaja viimeisen ja-tavun kanssa. No, olen tosiaan pahoillani, voin kuvitella, että tyhjältä tuntuu.
ReplyDeleteKiitos. Kieltämättä on sitä nelijalkaista ollut yllättävän suurestikin ikävä. Vaikka siihen aina välillä hermotkin meni, kun oli vauvaa ja taaperoa ja hässäkkää ihan muutenkin. Sellaista se kai on. Sitten kun ei voi enää hermot mennä siihen koiraan, niin tuntuu pahalta että ne hermot ovat menneet jossain kohtaa.
ReplyDeleteMa oon joskus miettinyt -nain Suomessa maakuntayliopistossa opiskelleena- etta olisiko opiskelu jotenkin "tehokkaampaa" noin inspiroivassa ja hienossa ymparistossa, ei kai siella kehtaisi lintsata luennolta kun ne kaikki satojen vuosien haamut siina ymparistossa muistuittaisi muista ahkerista opiskelijoista :)
ReplyDeleteJa toi matkalle lahtiessa stressaaminen...ma olen opetellut tietoisesti keskittymaan siihen, etta nyt laitan oven lukkoon, muuten matkalla kentalle iskee paniikki etta meniko se ovi nyt lukkoon vai ei :) Vaikka se aina on lukossa.
Jostain luin kerran vinkin, että varmisteluun auttaa, kun sanoo ääneen: "sammutin hellan", "lukitsin oven" jne.
ReplyDeletePilami, niinhän se on. Minäkin olen jotenkin aivan hermoraunio koiran kanssa useimpina aamuina ja aina, kun se haukkuu rappukäytävään, mutta sitten alan kävelyllä miettiä, että entäs jos se kuolee, ja sitten itken koko lenkin ja halaan koiraa. Joka näyttää järkyttyneeltä ja lievästi kärsivältä.
ReplyDeleteRainDrop, aivan totta! Hyvä pointti. Ehkä ahkera ympäristö olisi tehnyt itsestäkin ahkeran. Tai kauhu, joka liittyy kevään tentteihin :D
Kiitos myös vinkeistä molemmille! Ne - olen kokeillut jotain niiden kaltaista ja aika paljon kaikkea muutakin - eivät ole mulla oikein ikinä toimineet, mutta mulla oli jo kohtuullisen paha pakko-oireinen häiriö siinä elämäni vaiheessa. Kuinka kiusallista! Koen asiakseni kuitenkin puhua siitä kaikille, koska jollain voi olla sama ongelma, ja silloin voi helpottaa tietää, että tuokin tuolla on ihan sekaisin ja noin vain se silti pystyy elämään normaalilta vaikuttavaa elämää :D
En ole vieläkään aivan varma, mikä asiaan lopulta auttoi - luultavasti aivojen toimintaperiaatteista lukeminen auttoi itse asiassa enemmän kuin mikään muu, koska mulle on tärkeää ymmärtää syyt ja seuraukset. Nykyään yleensä yritän rauhoittua ja hidastaa (yleisesti ottaen) jos tarkisteluvimma nostaa rumaa päätään. (Kuten nyt - mutta syyt on aika ilmeiset, joten en ole kovin huolissani.)
Ainoa toimiva vippaskonsti on ollut etäännytys: jos vielä 5 minuutin päästä tuntuu, että hella jäi päälle, saa mennä kotiin katsomaan. Yleensä ei tunnu :D
Kun sattumalta luin tämän, ja mietittyäni, miten hienoa olisi opiskella Cambridgessä, yhtäkkiä mieleeni välähti, että minähän opiskelin siellä reilu kymmenen vuotta sitten. Joten vastaus RainDropille on: luennoilta ei lintsattu, loppukokeet pelottivat, opiskeluasi seurattiin ja kun vuoden aluksi todettiin, että "tämä on maailman vaikein alan x kurssi", niin kyllä siellä opiskeltiin, ja kovaa! Ja eivät ne menneisyyden haamut pelkästään saaneet opiskelemaan tunnollisesti, kyllä myös kilpailu opiskelutoverien kanssa motivoi.
ReplyDeleteKatos vain, kuulostaa kyllä hienolta! Vaan miten tuollainen pääsee unohtumaan, sitä en heti keksi :D
ReplyDeleteMutta ehdittiinkö tuossa yhtään, tuota, harjoittaa ns. extracurricular-hengessä toimintaa? Eli roikkua pubissa? Koska eikös se ole opiskelijaelämässä just se juttu? Eikö muiden mielestä ollutkaan :D