Haluan palata eiliseen aiheeseen vielä toviksi.
Vuonna 1994 olin erilainen kuin nyt. Olin vasta kasvamassa minuksi: olin epävarmempi kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin suhtauduin kovin mustavalkoisesti. Nyt olen varmempi kaikesta, paitsi asioista, jotka ennen minusta olivat aivan selviä.
Joissakin asioissa olen silti yhä aika nuori, tulisieluinen ja jyrkkä. Ja jotkin tällaiset asiat ovat kulkeneet mukanani koko tämän 20 vuotta.
Yksi asioista, joihin suhtaudun yhä tulisieluisesti ja jyrkästi ovat seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Rajaan käsiteltävän aiheen seuraavassa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin ja adoptioon. Minusta molemmat pitäisi laillistaa mieluiten eilen.
Kun eilen kirjoitin siitä, miltä tuntui, kun perustuslakivaliokunta sanoi, että meistä kyllä tuntuu tosi kurjalta, kun toiset ihmiset pitävät huolen omista asioistaan ja rakastavat toisiaan (vedän tässä tietenkin vähän mutkia suoriksi ja kärkiä terävämmiksi, olen sellainen tyyppi), huomasin, että oikeastaan toivoin, että tulisi joku, joka olisi eri mieltä.
Sitten antaisin hänen kuulla kunniansa, verbaalisesti siis. Jo paranisi olo.
Mutta eihän se tietenkään paranisi. Viha ja vihaisuus ovat kuluttavia asioita, enkä minä yhtään millään jaksaisi enää olla tästä vihainen. En yhtään kertaa enää; ja toisaalta on aivan selvää, että tulen olemaan tästä vihainen vielä monen monituista kertaa.
Olen myös väsynyt kertomaan mielipiteeni aiheesta. Ikään kuin kukaan ajatteleva ja empaattinen olento voisi tästä asiasta olla kahta mieltä. Ja - ennen kaikkea - ikään kuin tästä olisi oikeus olla jotain mieltä.
Kuten viisas ystäväni sanoi (käytän tässä omia sanojani, mutta ajatuksen toi hän ilmoille):
Vuonna 1994 olin erilainen kuin nyt. Olin vasta kasvamassa minuksi: olin epävarmempi kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin suhtauduin kovin mustavalkoisesti. Nyt olen varmempi kaikesta, paitsi asioista, jotka ennen minusta olivat aivan selviä.
Joissakin asioissa olen silti yhä aika nuori, tulisieluinen ja jyrkkä. Ja jotkin tällaiset asiat ovat kulkeneet mukanani koko tämän 20 vuotta.
Yksi asioista, joihin suhtaudun yhä tulisieluisesti ja jyrkästi ovat seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Rajaan käsiteltävän aiheen seuraavassa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin ja adoptioon. Minusta molemmat pitäisi laillistaa mieluiten eilen.
Kun eilen kirjoitin siitä, miltä tuntui, kun perustuslakivaliokunta sanoi, että meistä kyllä tuntuu tosi kurjalta, kun toiset ihmiset pitävät huolen omista asioistaan ja rakastavat toisiaan (vedän tässä tietenkin vähän mutkia suoriksi ja kärkiä terävämmiksi, olen sellainen tyyppi), huomasin, että oikeastaan toivoin, että tulisi joku, joka olisi eri mieltä.
Sitten antaisin hänen kuulla kunniansa, verbaalisesti siis. Jo paranisi olo.
Mutta eihän se tietenkään paranisi. Viha ja vihaisuus ovat kuluttavia asioita, enkä minä yhtään millään jaksaisi enää olla tästä vihainen. En yhtään kertaa enää; ja toisaalta on aivan selvää, että tulen olemaan tästä vihainen vielä monen monituista kertaa.
Olen myös väsynyt kertomaan mielipiteeni aiheesta. Ikään kuin kukaan ajatteleva ja empaattinen olento voisi tästä asiasta olla kahta mieltä. Ja - ennen kaikkea - ikään kuin tästä olisi oikeus olla jotain mieltä.
Kuten viisas ystäväni sanoi (käytän tässä omia sanojani, mutta ajatuksen toi hän ilmoille):
Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, mitä mieltä joku on asiasta. Toisten rakkaus- ja seksielämä ei kellekään kuulu, mutta perusoikeudet kuuluvat kaikille.Ei siihen tarvita kenenkään hyväksyntää, ei minun, ei sinun, eikä todellakaan Pentti Oinosen.
Kun mä en käsitä sitä perustelua, missä väitetään jotenkin niin, että avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio ja vieläpä itse jumalan siunaamana ainoa oikea, niin että eikö ne menneet metsään jo silloin, kun annettiin mahdollisuus mennä naimisin maistraatissa, kun ei siellä mitään jumalan silmien edessä todisteta eikä siunata ja silti on ihan oikeasti naimisissa sillainkin mentynä. Että en vaan ymmärrä.
ReplyDelete-Anna
Ymmärrän! Siis ymmärrän, että et käsitä. En käsitä minäkään - kyllähän tuossa reippaasti sekoitetaan asioita oman näkemyksen tueksi. Kyseessä ei ole niinkään perustelu kuin hätäinen, omien ennakkoluulojen suojaksi kiskaistu viikunanlehti.
ReplyDeleteMuutenkin kannattaa muistaa, ettei logiikan etsiminen homofoobikoiden puheista ole ollenkaan sama juttu kuin esim. neulan etsiminen heinäsuovasta. Neula nimittäin saattaa hyvinkin OLLA siellä heinäsuovassa, jos kohta vaikeasti löydettävissä - mitä ei valitettavasti voida sanoa yhdestäkään homoliittoja vastustavasta lausunnosta.
Itse suhtauduin eiliseen uutiseen jotenkin kumman tyynesti, koska a) en oikein käsitä, miksi kukaan tasa-arvoista avioliittolakia vastustaisi, ja b) uskon, että aloite eduskunnassa hyväksytään lakivaliokunnan mietinnöstä huolimatta.
ReplyDeleteEnsin ajattelin, että onko tässä kyse vain käsitteestä. Että sana avioliitto halutaan varata vain kirkollisin menoin vihittyjen heteroparien käyttöön, mutta samaa sukupuolta oleville pareille kyllä muuten suotaisiin samat oikeudet kuin heteropareillekin. Siinä tapauksessa en itsekään olisi avioliitossa, olen käräjätuomarin vihkimä pakana, mutta eipä sen väliä, mihinpä sitä sanaa itsessään tarvitsisinkaan.
Vaan onko tuo adoptio-oikeus sitten kuitenkin se ratkaiseva asia? Perheen sisäinen adoptiohan on ollut sateenkaariperheissäkin mahdollista jo muutaman vuoden, mutta yksinäisillä miehillä ja miespareilla ei käytännössä ole mitään yhteiskunnan virallisesti hyväksymää konstia tulla isäksi, ja se on mielestäni surullista ja epäreiluakin. Missään nimessä ei mielestäni tietenkään ole niin, että vanhemmuuden pitäisi olla jokaisen ihmisen automaattinen oikeus, mutta enpä ole vielä yhtäkään kestävää perustelua nähnyt sille, että yksinäinen nainen, heteropari tai naispari olisi parempi tai sopivampi vanhemmaksi kuin yksinäinen mies tai miespari. Kansainvälisessä adoptiossa on tietenkin sitten omat rajoituksensa ja edellytyksensä, joiden vuoksi samaa sukupuolta olevien parien kansainväliset adoptiot eivät luultavasti kovin yleisiä tulisi olemaan, mutta en ymmärrä, miksei suomalainen lainsäädäntö niitä voisi sallia.
- Maria
Mä huomaan kyynistyneeni, kun en ole mitenkään erityisen yllättynyt enkä jaksa olla erityisen vihainenkaan. Tosin mäkin luotan siihen, että kyllähän tämä nyt läpi tulee menemään, se on vaan ajan kysymys. Mutta onhan se tietysti ikävää elää maassa joka on näin auttamattomasti ajastaan jäljessä. Että vaikka en jaksa olla vihainen niin kyllä vähän hävettää.
ReplyDeleteOooo, sä oot mun idoli.
ReplyDeleteMä rupesin täällä miettimään, pitäisikö koko avioliitto instituutiona sitten mieluummin purkaa, jos sitä ei voida ulottaa kaikkien toisiaan rakastavien, tasa-arvoisten aikuisten välille. Tai tosiaan niin, että sana varattaisiin vain kirkollisin menoin vihityille pareille (jos kohta olen silloinkin, kirkon jäsenenä, sitä mieltä, ettei sitä ole mitään syytä varata vain heteropareille.)
Kiitos kun tarkensit tuota adoptio-oikeus -kohtaa. En ollut aivan varma, miten se meni - mikä on pöljää, kun lähipiirissä on useampikin lesbopariskunta, jolla on lapsia - joten päätin suuttua vähän varmuuden vuoksi. Tyhmää sellainen, mutta vielä tyhmempää tosiaan se, ettei homomiehillä oikein ole mitään virallista keinoa alkaa isäksi. Adoptio-oikeus olisi hieno ratkaisu - ja vaikka realiteetit vielä seuraavat 200 vuotta olisivat ne, ettei mistään adoptoida lapsia homopareille, eivät sellaiset realiteetit ole mikään syy olla tekemättä sitä, mikä on oikein.
Kiitos kommentista. Se helpotti oloani. Oikeasti.
Leluteekki, niin! Juuri! Tai mä näemmä jaksan olla vihainen, vaikka viime kierroksella kun asiasta väiteltiin, olin lähinnä kummistunut ja häpeissäni siitä, että tällaista vielä tämän vuosituhannen puolella.
ReplyDeleteSä olet siis myös mun idoli. Kertoiko kristallipallo, pitääkö vielä pitkään odottaa asian läpimenoa? En jaksaisi enää toisia 20 vuotta.
Puhut, viisaan ystäväsi tavoin, pelkkää asiaa.
ReplyDeleteMinä olen maistraattipakana ja siis ilmeisesti siinä "pariliitossa", jota joku poliitikko mainosti kannattavansa tasa-arvoisen avioliittolain sijaan.
Eilen olin vihainen, tuohtunut ja ärtynyt, tänään enimmäkseen surullinen. Ja pettynyt.
PS: Sekin on tosiaan itsestäänselvyys, ettei muiden seksielämä kuulu minulle! En edes ole järin kiinnostunut siitä, millaista seksiä, kuinka usein ja missä muut ihmiset harrastavat - homot tai heterot.
Mene sinne mun US:n blogiin avautuun - tai kirjoita oma. Sinne kyllä mahuu nitä toisenlaisia mielipiteitä ja saat vääntää vaikka seuraavan vuoden 24/7 llet tajua jossain vaiheessa lopettaa :D
ReplyDeleteMutta mutta... palatakseni tähän:
" eikö ne menneet metsään jo silloin, kun annettiin mahdollisuus mennä naimisin maistraatissa, kun ei siellä mitään jumalan silmien edessä todisteta eikä siunata ja silti on ihan oikeasti naimisissa sillainkin mentynä."
Itse asiassa on aika monia, jotka ovat sitä mieltä, että tuossakin on menty metsään. Ja että avioliitto-nimitystä saisivat käyttää vain kirkossa vihityt parit (ja miel. vielä oikeasti uskovat) ja muut käyttäisivät siten jotain parisuhde tai rekistöinti nimitystä.
Mutta kun.. ei se avioliitto -nimityskään ole ollut alunperin kirkon.
Ja toki, sitten monen mielestä se sisäinen adoptio tai lasten olemassa olo sateenkaariperheissäkin on jo aikanaan väärin päätetty. Ja että tutkimuksilla voi pyyhkiä lattiaa, kun "todellisuudessahan joudutaan vielä näkemään ties mitä oikeudessa kun tämä menee läpi". Niin. Huoh.
Ja minäkin olen varma, että tuo menee läpi - jos ei nyt niin myöhemmin. Mutta tarpeetonta odotuttaa ihmisiä tämän asian kanssa. Ja sitten toisaalta, olen onnellinen kun muutama vastaan ollut on sanonut, että mm. minun perusteluni ja asiallinen suhtatuminen rimieltä oleviin on hiljaa saanut heidätkin puoltamaan tätä lakialoitetta <3 (vuosien tulos, ei siis yhden keskustelun)
Taidan olla Leluteekin tapaan jotenkin kyynistynyt, joskin olin ehkä yllättynyt, että eikö se nyt vieläkään mennyt läpi.
ReplyDeleteTää menee myös ehkä vähän off-topic, mutta olen miettinyt, että miksi siitä, mikä erottaa hetero- ja homoseksuaalit tulee jotenkin niin vallitseva asia lain vastustajien mielissä. Pohdiskelin siis jotain sellaista, että koska olen tylsä heteroseksuaali, seksuaalisuus on elämässäni noin niinkuin ennakkoluuloisen tasa-arvoisen avioliittolain vastustajan silmissä sivujuonne. Heterona lähinnä maksan veroja, käyn kaupassa, vien lapsia tarhaan ja autan läksyissä. Ei-heterosuhteessa elävien elämää taas tuntuu tasa-arvofoobikkojen mielessä leimaavan seksi. Se on vääränlaista ja sitä tihkuu ihan joka alueelle elämää ja se uhkaa levitä ja jos yhteiskunta vielä tunnustaa, että se on ok niin ihan pulassa tässä ollaan kaikki!
En tiedä, osaanko selittää nyt ajatustani, mutta yritetty ny on ainakin. :)
Niin ja sori muuten radiohiljaisuus, tajusin tuossa yhtenä päivänä, että en ollut ehtinyt lukea yhtään blogia viikkoihin! Sen siitä saa kun innostuu urheilusta (tai no, liikunnasta) ja saa vielä jonkun puutarhakärpäsenpureman. :)
Sanon täältä vaan että rakkautta.
ReplyDeleteMaija, etenkin viisas ystäväni on tosi viisas. Ja ihana siinä mielessä, että osaa olla kiukkuamatta (toisin kuin minä.) Ja kyllä tässä toisaalta on tosiaan saanut käydä läpi kaikenlaisia negatiivisia tunteita.
ReplyDeleteEikö muuten ole hassua, miten etenkin homofoobisia ihmisiä tuntuu toisten seksielämä kiinnostavan ihan valtavasti?
Etna, ehdottomasti en mene, jonkin verran itsesuojeluvaistoa on mullakin :D
Mä oon tosi ylpeä susta ja siitä, että olet ihan rauhallisesti keskustelemalla saanut ihmisiä muuttamaan näkökantaansa. Se on hieno taito! Susta tulee mainio poliitikko ihan millä tahansa tasolla.
Mietin muuten sitäkin, kun siellä sun US-postauksessa ensimmäinen kommentti liittyi siihen, että "vaihda puoluetta". (Sitten muistin itsesuojelun ja lopetin kommenttien lukemisen.) Niin sitä vaan, että vaikka en Keskustaa tunne omakseni - älä vaihda. Asioita ei muuteta ulkoa, vaan sisältä. Sun rauhallista otetta tarvitaan ehkä juuri siellä.
Kiitos <3
VL, kyllä mä luulen tajuavani. Siis niin, että kun puhutaan seksuaalisuudesta, ajatukset kääntyvät koko ajan seksiin, ja siitä sitten tulee parhaille älyköille sellainen käsitys, että homot pupsii ihan jatkuvalla syötöllä kun ne on niitä seksuaaleja. Ikään kuin ihmisyys ja arki eivät määrittäisi kaikkien meidän elämää ensisijaisesti ja ihan kauhean paljon enemmän kuin se, kenestä nyt siinä mielessä olisi ehkä kiinnostunut.
Urheiluinnostus kuulostaa ihanalta! Ja kadehdittavalta!
Linnea <3
Paitsi, että olen ihan yksilötasolla iloinen siitä, että Jani Toivolasta tuli isä, se on mun mielestä mainio esimerkki yksinäisen miehen - ja vissiin kai homonkin - häviävän pienestä mahdollisuudesta saada lapsi. Silleesti että tosiaan ne homot ei välttämättä ja aina ole jatkuvasti hässimispuuhissa viihtyviä hikisiä nahkahousukarikatyyrejä vaan ihan tavallisia, tuntevia ja ajattelevia ihmisiä. Ja ne ei voi saada lasta satunnaisen baariseksin tuloksena tai hedelmöityshoidolla, kuten me naiset. Ja silti se voi olla niiden suurin toive ja niistä voisi tulla mahtavia vanhempia.
ReplyDeleteYleisesti ottaen kans vähän lannistunut olo: vieläkö tästä jauhetaan, voitaisiinko jo siirtyä eteenpäin?
Venni
Kiitos. Ja ne kaksi seuraavaa kommenttia oli niitä positiivisia :)
ReplyDeleteNo juuri niin Liina, sanoit sen paljon selkeämmin pähkinänkuoressa. :)
ReplyDeleteJa liikuntainnostus, liikuntainnostus. Tai joku semmoinen, että läppärillä keekoilu tulee korvista, kun sitä työkseen tekee. Nyt tosin kesäflunssa niin taas sohva+läppäri voimissaan. :)
Mä vähän luulen, että maailma tarvitsee tietyn määrän tuohtumusta muuttuakseen, ehkä välillä on siis hyvä suuttua vähän myös ihan vain varmuuden vuoksi :)
ReplyDeleteNämä vanhemmuuden ennakkokontrolliin ja erilaisiin perheenperustamistapoihin liittyvät asiat ovat kaikkinensa tosi monimutkaisia ja mielenkiintoisia, mulla on onneksi kotona kuuliainen ja kärsivällinen kuuntelija, jolle voin paasata ja tasoittaa ajoittain kohoilevaa verenpainettani.
Olen pelännyt ihan kauheasti kommentoimista, enkä tännekään ole koskaan aiemmin mitään kirjoittanut, vaikka kaikki tekstit luen heti tuoreeltaan, mutta ihan hyvin tämä taisi sittenkin mennä, tuntui kuin olisi päässyt ihan oikeasti osalliseksi keskusteluun :) Ehkä siis uskaltaudun toistekin kokeilemaan!
- se sama Maria kuin tuolla yllä
Venni, juuri niin - ihmisiä olemme kaikki ja meillä kaikilla voi olla samanlaisia tarpeita ja toiveita pienen ihmisen kasvattamisesta. Ja kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus onnistua - paitsi, että mitä enemmän rakkautta yleensä on kanssaihmistä kohtaan, sitä isommaksi arvioin mahdollisuuden onnistua.
ReplyDeleteMutta kai tämä tästä. Luin Valtaojan haastattelun aiheesta, ja hän sanoi rohkaisevasti, että tämä taisto on käyty niin monta kertaa ennenkin ja aina on ihmisyys voittanut. Miksei siis nytkin voittaisi.
Etna, en vain uskaltanut :D Ja olihan se ensimmäinenkin myönteinen sun kirjoituksen suhteen, ihan aiheesta!
VL, tänks! Hyvä pointti se kuitenkin oli. Mä itse asiassa pidin kovasti sun tavasta esittää asia - että se arki kuitenkin on mitä on. Aika harvoin se on jatkuvaa pupsintaa.
Toivottavasti flunssa helpottaa pian!
Maria, kiitos, sinä ihana! Mua nolotti nimittäin kyllä ihan kauheasti moinen varmuuden vuoksi suuttuminen, koska sekin tuntuu niin epärakentavalta.
Mä huomaan möyhöäväni tästä aika vähän kotona, koska puoliso kyllä kuuntelee, mutta harvoin innostuu asiasta keskustelemaan (hän on vähän kai sitä tyyppiä, että mitä tästä jauhamaan kun kanta on jo valittu. Toisaalta onneksi on samaa mieltä.) Mutta on aina hyvä, että kotona on joku verenpaineen tasaaja.
Olen kyllä tosi iloinen, että uskaltauduit kommentoimaan - kiitos. Olen niin iloinen siitä, että tänne tulee aika paljon sellaisia tosi ajattelevaisia ja rauhallisia kommentteja, jotka auttavat minuakin tasaamaan verenpainettani ja miettimään asioita uudelta kantilta. Sun kommentit ovat olleet tästä mitä parhain esimerkki - minustakin tuntuu, että pääsin osalliseksi keskusteluun, ja se on parasta bloggaamisessa :)
Niin että - ole kiltti ja uskaltaudu. Mikään ei ole parempaa kuin ajatusten vaihto fiksujen ihmisten kanssa!