“Mennäänkö pyörällä vai kävellen?” kysyin eräänä aamuna lapselta, kun olimme lähdössä päiväkotiin.
“Ei kummallakaan. Minä haluan mennä autolla.”
“Ei me nyt autolla sinne mennä.”
“Miksei?”
“No sinne on niin lyhyt matka.”
Lapsi veti tästä omat johtopäätöksenä ja ymmärsi, että äiti kaipaa nyt hieman rohkaisua:
“Kuulepas. Sinä osaat nykyään ajaa autoa.”
Joskus keväällä mies päätti yksipuolisesti rikkoa sopimustamme, jonka mukaan ajamme kaikenlaiset matkat noin fifty-sixty (millä tarkoitan, että jos mies haluaa mennä autolla jonnekin, minne minusta pääsee näppärämmin julkisilla, hän saa ihan rauhassa ajaa, mutta muuten ajetaan puoliksi) ilmoittaen, että saan hoitaa kaikki ajamiset kunnes olen niin tottunut autoilija, etten enää panikoi 0,5-3 päivää etukäteen jokaista tulevaa autoiluhetkeä.
(Yksi parisuhteemme legendaarisista hetkistä oli “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa”, josta ulospäästyämme itkin auton ratissa kaiken kauheutta koko matkan kohteeseen. Olen aina suhtautunut ajamiseen hyvin stressaantuneesti.)
Jäin sanattomaksi tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jupinattomaksi en jäänyt.
Pääsin pelostani yli myös ihmeen nopeasti. Puolessa päivässä. Pakko oli jälleen paras muusa.
Oli toinenkin motivaatiotekijä. Kerran olin Lydaksen kyydissä. Mimmi ajoi varmaotteisesti ja rauhallisesti. Esitin ihailuni ääneen, jolloin Lydas kertoi äitinsä olleen myös pätevä autoilija. Ajattelin, että ehkäpä voisin itsekin antaa lapselleni tämänkaltaisen esimerkin. Se oli oikein hyvä ajatus, jota ajattelin vuoden, kunnes oli pakko ryhdistäytyä. Mahdollisesti liian myöhään, sillä lapseni kommenteista ei voi päätellä, että hän olisi vakuuttunut varmaotteisuudestani ratissa.
Ajamisesta tuli paljon hauskempaa heti, kun ei pelännyt. Juhannuksen jälkeen olen suhannut maamme maanteillä melko lailla. En saa välitöntä sätkyä kaupunkiajamisestakaan enää.
(Vain parkkihallit ovat yhä kauhistus. Pelkään, etten yletä sille laitteelle, johon pitää tunkea lipuke, että pääsee pois, enkä voi venkslata autoa paremmin, koska takana on jo kahdeksan vihaisen kuskin ja koslan muodostama letka. Ja tästä ehkä voittekin päätellä ainakin yhden asian, jonka “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa” piti sisällään.)
Eilen ajoin lapsen tanssitunnille. Kasassa olivat kaikki katastrofin ainekset:
“Ei kummallakaan. Minä haluan mennä autolla.”
“Ei me nyt autolla sinne mennä.”
“Miksei?”
“No sinne on niin lyhyt matka.”
Lapsi veti tästä omat johtopäätöksenä ja ymmärsi, että äiti kaipaa nyt hieman rohkaisua:
“Kuulepas. Sinä osaat nykyään ajaa autoa.”
Joskus keväällä mies päätti yksipuolisesti rikkoa sopimustamme, jonka mukaan ajamme kaikenlaiset matkat noin fifty-sixty (millä tarkoitan, että jos mies haluaa mennä autolla jonnekin, minne minusta pääsee näppärämmin julkisilla, hän saa ihan rauhassa ajaa, mutta muuten ajetaan puoliksi) ilmoittaen, että saan hoitaa kaikki ajamiset kunnes olen niin tottunut autoilija, etten enää panikoi 0,5-3 päivää etukäteen jokaista tulevaa autoiluhetkeä.
(Yksi parisuhteemme legendaarisista hetkistä oli “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa”, josta ulospäästyämme itkin auton ratissa kaiken kauheutta koko matkan kohteeseen. Olen aina suhtautunut ajamiseen hyvin stressaantuneesti.)
Jäin sanattomaksi tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jupinattomaksi en jäänyt.
Pääsin pelostani yli myös ihmeen nopeasti. Puolessa päivässä. Pakko oli jälleen paras muusa.
Oli toinenkin motivaatiotekijä. Kerran olin Lydaksen kyydissä. Mimmi ajoi varmaotteisesti ja rauhallisesti. Esitin ihailuni ääneen, jolloin Lydas kertoi äitinsä olleen myös pätevä autoilija. Ajattelin, että ehkäpä voisin itsekin antaa lapselleni tämänkaltaisen esimerkin. Se oli oikein hyvä ajatus, jota ajattelin vuoden, kunnes oli pakko ryhdistäytyä. Mahdollisesti liian myöhään, sillä lapseni kommenteista ei voi päätellä, että hän olisi vakuuttunut varmaotteisuudestani ratissa.
Ajamisesta tuli paljon hauskempaa heti, kun ei pelännyt. Juhannuksen jälkeen olen suhannut maamme maanteillä melko lailla. En saa välitöntä sätkyä kaupunkiajamisestakaan enää.
(Vain parkkihallit ovat yhä kauhistus. Pelkään, etten yletä sille laitteelle, johon pitää tunkea lipuke, että pääsee pois, enkä voi venkslata autoa paremmin, koska takana on jo kahdeksan vihaisen kuskin ja koslan muodostama letka. Ja tästä ehkä voittekin päätellä ainakin yhden asian, jonka “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa” piti sisällään.)
Eilen ajoin lapsen tanssitunnille. Kasassa olivat kaikki katastrofin ainekset:
- Iltapäiväruuhka
- Mechelininkatu
- Oksentava lapsi
- Päätepisteen tarjoamat 0 vapaata parkkipaikkaa
Selvisin kaikesta, ja mikä vielä tärkeämpää, selvisin kaikesta suuremmin hermostumatta. Suurin harmistus tuli, kun em. yökkäysääntä alkoi kuulua, mutta silloinkin sain liikennevaloissa kauhottua ipanalle sangon takapenkin lattialta ja ylenanto suoritettiin varsin siisteissä merkeissä sille osoitettuun astiaan.
Kun tanssihetken jälkeen kurvasimme kotipihaan, sanoi lapsi:
“Äiti, sinä ajoit tosi hienosti.”
...jotenkin epäilen, ettei tää esimerkkihomma mennyt ihan putkeen nyt.
Kun tanssihetken jälkeen kurvasimme kotipihaan, sanoi lapsi:
“Äiti, sinä ajoit tosi hienosti.”
...jotenkin epäilen, ettei tää esimerkkihomma mennyt ihan putkeen nyt.
Silva on huippu! :'))
ReplyDeleteOn se!
DeleteNiin tuttua Liina! Mun äiti ei aja autoa ja itse olen myös ajatellut että haluaisi antaa omalle lapselle hyvän esimerkin, myös ajotaidoissa (vaikka poika tuskin tarvii sitä itsensä kannustamiseen, ainakaan tämän hetken kiinnostuksen perusteella autoihin ja ylipäänsä kaikkeen liikkuvaan ;) Itse myös stressaan edelleen ratin taakse hyppäämistä, varsinkin kun on ajamassa jonnekin minne ei ole ennen ajanut, ja varsinkin jos pitää parkata johonkin ahtaaseen paikkaan (jokapäiväiset työmatkat sentään alkavat jo sujumaan ilman suurempaa stressiä :) Meillä ei onneksi ole (vielä) kuulunut tuon suuntaisia kommentteja lapsen suusta - päinvastoin, kerran poika alkoi vaatimaan että isin sijaan äiti ajaa, koska äiti on parempi kuski :D Tosin kun myöhemmin (salaa mieheltä) tiedustelin uudestaan kumpi on parempi kuski, vastaus oli sillä kertaa isi (en kertonut siitä Juhalle, tietenkään ;)
ReplyDeleteHahaa :D Ehkä sun skidi hakee vaikutteet tähän asiaan isältään sitten :D
DeleteMä vihaan myös parkkeeraamista yli kaiken. Navigaattorisoftat tekee uudet seudut lähestyttäviksi, mutta varsinaisen telakoitumisen haluaisin antaa aina jonkun muun huoleksi.
Vähänkö kyllä fiksu tuo teidän poika, kun ymmärtää arvostaa äitinsä ajamista :D Ainakin aina, kun sillä todella on väliä!
Kun kesällä automatkailtiin, lapsi oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajaa koska ajan kauniimmin kuin isi. Tyyli ennen kaikkea. Tosin siskoni on sitä mieltä, että rattiminä joutaisi raivonhallintakurssille, ja taitaa olla kyllä oikeassa. Muuten niin kaunokielinen, mutta ratissa osaan vain kirosanoja. Muun liikenteen onneksi autoilen nykyään noin kaksi kertaa vuodessa.
ReplyDeleteKauniimmin! IHANA!
DeleteMullakin on vähän ollut raivonhallintaongelmia ratissa, mutta ne väheni radikaalisti uuden itsevarmuusohjelmani myötä. Ehkä mua siis vain pelotti ja suhtauduin aggrella kaikkiin, joista en tiennyt, mitä aikoivat - eli kaikkiin muihin autoilijoihin.
Mä rakastan autolla ajamista ja poden siitä erittäin huonoa omaatuntoa, koska koen henkilökohtaisesti olevani syypää ilmastonmuutokseen. Inhoan julkisia. (Ei sen puoleen, että niitä juuri liikkuisikaan näillä leveysasteilla.) Autoajelut on selkeästi meidän äiti-tytär-juttu Pätkän kanssa, sekin saa valtavia kicksejä kun maisemat vaihtuu ja kyyti kulkee. :D
ReplyDeleteMutta siis Mechelininkatu... Hui kauhistus. Oululaisista parkkihalleista selviän kyllä heittämällä (on harjoitusta, compliments of OYS :D ) mutta Mechelininkadusta en olisi niinkään vakuuttunut. Rohkea sä olet, rattinainen. :)
Et missään nimessä ole yksin syyllinen - ollaanhan täällä mekin. Mä taas rakastan julkisia, musta mikään ei ole parempaa kuin se, että voi lukea bussissa tai junassa. Äänikirja autoa ajaessa vaan a) ei ole sama ja b) on kovin epäkohteliasta muille matkustajille.
DeleteJoo, Mechelininkatu. Onneksi ymmärrät tuskani. Silti mikään ei minua enempää pelota kuin se yksi erityisen ahdas oululainen parkkihalli :D
Parkkihallit on hirveitä! Meidän kaupungissa niitä on muutamia ja osaan vältellä jokaista tosi hyvin. Mieluummin kävelen ylimääräiset 500m, kuin yritän ängetä ahtaisiin ja synkkiin luoliin.
ReplyDeleteMua jännittää eniten peruuttaminen. Jännitän kyläilyä uusissa paikoissa, koska voin joutua peruuttamaan jonkun pihassa sen jonkun tuuijottaessa vieressä.
Mutta noin muuten olen kohtuullisen hyvä kuski. Taloudellinen ajo on myös mun alaani: miehen ajotyylillä auto kuluttaa maantieajossa liki 10l/100km, mulla taas hiukan päälle 6l. Tästä olen ylpeä (ja miehelle kiukkuinen).
Maija, mulla on sama! Olen ajatellut, että jos kerran autolla pitää mennä, saan ainakin valita itse parkkipaikan. Ei tarvitse änkeytyä mahdollisimman lähelle. (Jostain syystä kotipihalle parkkeeraaminen ei kuitenkaan miehen mielestä ole vaihtoehto.)
DeleteSe tuijottaminen on toiseksi pahin peruuttamiseen liittyvä mielikuva. Pahin on se, että alle juoksee joku taapero, jota en vain näe. Näin ei ole vielä käynyt, mutta näen aiheesta säännöllisesti valvepainajaisia.
Sä oot autoiluvelho! Mahtava suoritus, nostan hattua!
Ihan Liina! :D <3
ReplyDeleteEn muista sanoinko sillon, mutta sanon ainakin nyt. Äitini kertoi aikoinaan, että sille aikoinaan merkitsi ihan hirveästi, kun sen autokoulunopettaja (Kake - voi kyllä, muistan tarinasta jopa sen tyypin nimen) sanoi sille autokoulun pääteeksi silmiin katsoen: "Susta tulee kuule hyvä kuski." Ja mutsi oli sitten ajatellut sillon, että 'Nojoo. Niin muuten tulee!'
Mutta kuulostaa siltä, että sä olet jo antanut lapsellesi ihan mahtavan esimerkin: Pelot ja epävarmuudet on mahdollista selättää ja harjottelemalla oppii! Tulet vielä moooonta kertaa käyttämään tätä esimerkkiä lapselle 'muistatko kun mä en oikein tykännyt ajaa autoa, mutta sitten harjottelin ja nyt en muuta tekiskään (kuin ajaisin parkkihalleissa)!' ;)
Ja sen lisäksi lapsi tulee miettimään, että 'joo, mutsi on kyllä tosi hyvä kuski. Sellanen mustakin tulee!' Ja sitten voit sanoa lapselle, kun oot ekaa kertaa ollut sen kyydissä: 'Lapsi, susta tulee kyllä todella loistava autoilija! Mennäänpäs vähän kokeilemaan noita parkkihalleja.'
Haa, kiitos :D
DeleteItse asiassa anekdoottisi kuulostaa tutulta, mutten muistanut sitä, joten on hyvä, että kerroit sen uudestaan - siinä on jotain syvästi rauhoittavaa ja lohdullista. Sun mutsi on ollut fiksu, kun on osannut ottaa kommentin vakavasti ja luottaa siihen. Ehdottomasti aion käyttää sitä ipanani kanssa, koska tuo muotoilu on niin hieno: "sinusta tulee" - kaikkea ei tarvitse vielä osata, eikä voikaan osata, mutta kaikkeen on mahdollisuus.
Tiedätkö, kiitos tästä näkökulmasta - mä olen vain ajatellut sitä, miten olen antanut pelkoni näkyä, eikä se ole tuntunut kovin hyvältä. Mutta totta, en ole tullut ennen tätä kommenttia oikeasti edes ajatelleeksi, että onhan tässä muutakin opittavaa kuin se, että kuka tahansa voi olla rauhallinen kuski. Voi tosiaan nähdä, että omat pelot voi voittaa.
(Mun äiti oli hyvin epävarma kuski kun mä olin lapsi, ja ehkä siksi olen ajatellut, että äitien asenteet siirtyvät sellaisinaan lapsiin, mutta eihän se tietenkään niin ole. Ja jälkipolville tiedoksi, että äitini on sittemmin kyllä ruhtinaallisesti ansainnut liikanimensä "Vauhti kallossaan".)
Mulla on ollut samanlainen tausta autoilun suhteen kuin sulla (kiitos liikenneympyrässä kylkeen ajaneen taksin kun mulla oli ollut kortti vasta jotain 2kk, siinä poliisia odotellessa mukava taksisetä käytti kaiken mahdollisen energiansa mun ajotaitojen dissaamiseen ja vakuutteluun, että kuules tyttö, tästä tuli nyt sulle aika kallis paukku. Ei helpottanut se, kun poliisit paikallesaavuttuaan ykskantaan totesi sen ukon olleen syypää ja että "tyttöhän saa ajaa liikenneympyrässä vaikka siksakkia, kyllä se on muiden tehtävä väistää sitä jolla on etuajo-oikeus") kunnes sitten jokin aika sitten yhden ihan typerän riidan päätteeksi lähdin ovet paukkuen ja renkaat vinkuen kauppaan toivoen kolaria, koska se olis ihan oikein mun miehelle, ja huomasin, että kas, kun ajan tälleen vähän aggressiivisesti, niin tää autohan sujahtaa tähän liikenteeseen aika näppärästi ja ihan kuin nuo muut vähän kunnioittaisi mua ja mun autoa kun näin itsevarmasti tulen tähänkin ahtaaseen väliin, mitäs eivät tehneet mulle tilaa.
ReplyDeleteNo juu, vältän aggressiivista ajoa, mutta koetan aina rattiin hypätessä muistaa sen jostain ihmeestä kummunneen itsevarmuuden, minkä tuolloin koin, ja täytyy sanoa, että näyttää siltä että on toiminut! Parkkihallitkaan ei enää pelota! :D
-Anna
Voi nyt perkele, millaiseen tilanteeseen olet joutunut. Ihan käsittämätöntä toimintaa taksisuharilta - kai se nyt itsekin ihan hyvin tiesi, että liikenneympyrässä ympyrään tulija on väistämisvelvollinen. Onneksi poliisit kuitenkin osasivat aivan yksiselitteisesti osoittaa syyllisen. Ymmärrän silti, että moinen on ahdistanut.
DeleteMahtava huomio kuitenkin! Siis oikeasti! Itsevarmuudesta on liikenteessä apua, se antaa uskallusta - mutta se myös ehkä auttaa kommunikoimaan muille, mitä itse aikoo. Mäkään en esimerkiksi liittymisiä enää niin pelkää, olen vain sitä mieltä, että laitan vilkun päälle ja tulen tähän väliin, kiitos. Vastaavasti uskallan antaa muillekin tilaa.
Ehkä mun pitäis jonain erityisen itsevarmuuden päivänä, joka saisi myös olla hiljainen sunnuntai, käydä vähän harjoittelemassa parkkihalleja :D
Mainiota! Ja olethan sä hyvä esimerkki siitä, että vaikka mihin pystyy kun siihen vain tarttuu. Mä rupean mielestäni olemaan jo kohtalaisen varma kuski (kesän 6000 kilometriä toki auttoi tässä), mutta parkkihallit on edelleen vaikeita, samoin taskuparkkeeraus. Tässä vaiheessa voi todeta, että mä olen jumiutunut parkkihallin oveen niin tukevasti, että vaikka auto lähtikin siitä omalla moottorillaan irti, niin vakuutusyhtiön mielestä se oli lunastuskunnossa. Mutta hei, siinä vaiheessa mulla oli ollut kortti noin kolme viikkoa, ja ovi oli legendaarisen hankala Pasilan kirjaston parkkihalli, eli ei siinä joka kerta käy niin. Harmi vain, että en voi enää poiketa autoreissuilla kirjastossa, ainakaan Pasilassa.
ReplyDeleteNo totta. Vitsi, en mä tosiaan ole osannut tätä asiaa tuota kautta vain tarkastella. Olen miettinyt vain sitä, miten en ole osannut olla varmaotteinen HETI.
DeleteMä pelkään taskuparkkeerausta myös, parkkihallien lisäksi. Ja tuo sun kokemus kirjaston parkkihallista kuulostaa oikeasti aika pelottavalta. En uskalla edes kysyä, onko ovea sittemmin parannettu (etkä sä sitä ehkä tietäisikään, koska tuollaisen jälkeen ei ehkä halua uudestaan kokeilemaan onneaan.)
Mä mietin jo silloin kun kirjoitit autoilupostauksen, että tuo teidän ajomatka oli ihan huikea homma! Ulkomailla ajaminen nimittäin on myös jotain, mitä vähän karsastan. Onneksi mies hoitaa ainakin kaiken vasemmanpuoleisen liikenteen.
Kyllä minusta tuntuu, että olet antanut aivan esimerkillisen esikuvan lapsellesi paitsi ajotaidoista myös pelkojen voittamisesta (ja selkeästi myös kannustavien sanojen voimasta, vanhempiaanhan tuo herttaisesti tsemppaava lapsi varmasti apinoi!). Hyvin tehty! Esimerkkiäsi vieläkin tärkeämpää on valjastaa sitten vasta ajokortin saanut nuori henkilökohtaiseksi taksikuskiksesi vähintään vuodeksi ja keksiä mahdollisimman monta syytä tarvita kyytiä kaupungin toiselle puolelle.
ReplyDeleteTerveisin kahden erittäin kyvykkään ja itsevarman autokuskin ituhippitytär, joka piti pakottaa autokouluun ja joka siitä nöyryytyksestä selviydyttyään jatkoi ituhippi-ideologiansa mukaisesti pelkkää pyöräilyä vuosikaudet, kunnes nykyään suostuu ajamaan vain, jos se on ainoa keino viedä sairaskohtauksen saanut ensiapuun. (No, oikeasti suostuisin ehkä muutenkin, jos saisi rauhassa vähän harjoitella, mutta laina-autoilla on liian stressaavaa harjoitella ja omaa ei ole.)
Totta, nyt te kaikki tiedätte varmaan, millaisilla sanoilla me kannustamme tytärtä :D Apua, toivottavasti hänkin kokee sen kannustuksena eikä painostuksena.
DeleteMutta joo, aionkin tästedes käyttää tätä kasvatuksellisena korttina pelkojen voittamisesta ja harjoittelun voimasta. Voi ipanaani, ei aavistakaan, mitä kaikkea sillä vielä on edessä!
Mulla oli muuten sama, ajoharjotteluhommiin mut piti pakottaa. Sitten jätin ajamisen vuosiksi ja ajattelin ajokorttia oikeastaan juurikin välineenä saattaa sairastuneet ensiapuun JOS ON PAKKO. Ja laina-autolla harjoittelu ei kyllä ole kovin hauskaa, kokeiltu on sekin. Perjantaisessa iltapäiväruuhkassa Helsingissä.
Autoa pitää ajaa, jotta siihen hommaan pysyy näppituntuma. Opiskeluaikana tämän huomasin, kun ei ollut omaa autoa ja satunnaisesti ajoin porukoilla käydessä 5 km keskustaan ja takaisin. Tuntui että jännitti pistää sitä autoa jopa autotalliin. Mut olen aina ollut äitini esimerkin mukaisesti sitä mieltä, että ajokortti ei kohdennu vain yhteen autoon, vaan jokaisen kiesin rattiin pitää voida hypätä. Sitten onkin tullut ajettua vieraalla autolla helvatan pitkää venetraileria pitkin Keski-Suomea, yksin. Vaihtarivuotena vasemmanpuoleisessa liikenteessä vuokra-autoa, kun olin ainoa ajokortillinen porukassamme. Kesätöissä kaupungin kiesiä, jjonka ikkunoita en saanut auki puhallusratsiassa. Sillä ihme "ryyppy"-systeemillä varustettua poikaystävän ikivanhaa pakua. On välillä kyl vähän jännittänytkin, mutta jostain syystä olen sillä tavalla kieroutunut, etten ole oikein pystynyt sitä koskaan tunnustamaan. Pitää vaan esittää, että kyl tää tästä. Ja kyl se aina onkin sitten siitä. :D
ReplyDeleteOlemme kuitenkin todenneet miehen kanssa parhaaksi rahansäästötavaksi seisottaa autoa tallissa mahdollisimman paljon. Siksipä fillaroimme ja kävelemme keskivertoperhettä enemmän. On tässä toki hieman ideologisiakin ja kasvatuksellisia näkökulmia taustalla. Tosin en oikein ole vakuuttunut noiden kasvatuksellisten päämäärien toimivuudesta, koska 4-vuotias haluaisi joka paikkaan autolla eikä aina sillä fillarilla. Voin niin kuvitella lasten keskustelun 20 vuoden päästä, kun he ajavat onnellisena kavereilleen: muistatko kun lapsena aina mentiin fillarilla joka paikkaan, ei hitto se oli niiiinnn tylsää. Kaikki muut pääsi autolla, mutta meidät vietiin loskassa ja rännässäkin siinä perhanan pyöräkärryssä päiväkotiin. Trauma.
Ooh, oot mun idoli! Tuo, että pystyy ajamaan mitä tahansa autoa, on tosi hieno voimavara - ja täytyy sanoa, että se askel on vielä edessä. En esim. uskaltaisi ajaa vanhempieni avaruusalusta, koska sen ulkomitat on niin järkyttävän isot ... no, toisaalta, ihan käytännössä voi olla, etten ylettyisi siinä autossa kaasupolkimille ja koko kysymys on täysin teoreettinen. Tiukkaa tekee nimittäin meidänkin minikoslassa.
DeleteJa totta, vain ajamalla säilyy se tuntuma ja tuntuman myötä itsevarmuus.
Kasvatuksellisten päämäärien otaksun toteutuvan seuraavalla tavalla: ensin lasta kasvatetaan niiden mukaan, ja täten hän oppii vihaamaan niiden mukaista toimintaa (kuten vaikkapa pyöräilyä tai apostolinkyytiä.) 25 vuotta myöhemmin hän pikku hiljaa havahtuu siihen, että hänen vanhempansa olivat aivan oikeassa, ja alkaa toistaa oppimiaan kaavoja viimeistään omilla lapsillaan. Että jatka, jatka, kyllä se sitten joskus palkitsee :D
(Perustan tämän otaksumani laajaan empiiriiseen tutkimukseeni eli siihen, että teininä vitutti yli kaiken, kun äiti hehkutti kävelyä lääkkeeksi mihin tahansa, ja nyt olen itse hehkuttamassa missä tahansa tilanteessa kävelyä lääkkeeksi mihin tahansa.)
Mä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ajaminenkin voisi olla sukupuolisidonnaista :) Ehkä johtuu sitten kotoa tulleesta mallista?
ReplyDeleteMeidän auto on mun. Ja vaikka mies yleensä saa ajaa, kun yhdessä liikutaan, jää ruuhkat ja kurjimmat kelit mulle aina. Vain Helsingin keskustassa mies ajaa mua luontevammin, sille kadut on siellä tuttuja ja mä menen sinne mieluummin julkisilla, kun ei tarvi miettiä pysäköintiä.
Niin! Ehkä mä ajattelin sitä nimenomaan enemmän mallikysymyksenä kuin sukupuolisidonnaisena asiana sinänsä. En nimittäin ikinä muista ajatelleeni, että en uskalla ajaa autoa koska olen nainen - olen aina ajatellut, etten uskalla, koska olen minä. Ja siihen voi vaikuttaa se, että kun olin skidi, äitini oli melkoisen epävarma kuski, isäni hoitaessa ajohommat. Äiti oppi suhaamaan tukka putkella kaupunkien katuja vasta vanhempieni erottua.
DeleteMutta muistan kyllä, kuinka oliskohan-ollut-Oliviassa oli kerran juttu arkipäivän feminismistä, ja yksi pointti siinä oli nimenomaan se, kuka ajaa perheen yhteisillä matkoilla. Että ajaako aina isä - ja jos ajaa, millaisen kuvan se tyttärille antaa.
Meillä kumpikaan ei pidä ajamisesta, joten kyse ei ole koskaan siitä, kuka saa ajaa ja enemmän siitä, kuka joutuu :D Tuttuudella on kyllä hirveän iso merkitys ajamisessa etenkin silloin, kun pitää tietää, mistä ehkä saattais löytyä vielä yksi parkkipaikka.
Mulla on ollut oma auto 18-vuotiaasta saakka. Vihasin odottaa bussia keskellä peltoa loskasateen keskellä molempiin suuntiin vastatuuleen ja auto oli mulle nuorena niin päivänselvä itsenäistymisen merkki, etten ole siitä vieläkään halunnut luopua. Olen ajanut tässä nyt kymmenisen vuoden aikana jotakuinkin 15000+ kilsaa vuodessa ja väitän, että suurin osa ajotaidosta tulee mielentilasta. Jos on alla yhtään kiireinen lähtö, epävarma määränpää tai muuten tulkitsematon tutiseva olo, ajamiseenkin saa keskittää ihan eri lailla energiaa. Sama koskee pitkää tylsää maantietä, ruuhkaista kaupunkiajoa tai ahdasta parkkihallia. Useimmiten autoilu on mulle taustamusiikin vuoksi erittäin zen-henkinen askare - olethan varmasti hyödyntänyt kaiken otollisen rentoutumismusan? Mulle parasta autoiluraitaa on joko pyllynkeikutuspoppi tai suomirokki, jonka voi laulaa mukana sanasta sanaan.
ReplyDeleteTaskuparkki on ainoa ajamiseen liittyvä asia, jonka otan mieluummin varman päälle enkä änkeä pitkällä farkullamme liian pieneen koloon (mielellään etenkään yksisuuntaisella kadulla ruuhka-aikaan), vaikka tarpeen (lue: kiireen tai taitojani vähättelevän apukuskin) vaatiessa puren hammasta ja teen kyllä senkin. Mittasuhteet on pitänyt miettiä uudelleen kun vaihdoin ensimmäisestä nelipyöräisestä munakupista tuohon maantielaivaan, mutta tottumiskysymys sekin. Sunnuntait ovat mainiota aikaa taskuparkkiharjoittelulle, kun kukaan ei ole kiireessä tööttäilemässä takana. Suosittelen lämpimästi. Kuka tahansa, joka osaa tehdä lankarullasta vaatteen ja sommitella sille oikeat mittasuhteet, osaa taatusti katsoa peilistä (tai sivulla olevasta näyteikkunasta), miten auto pujotellaan ruutuun. Ja jos on oikein huono autopäivä alla, katso edes yksi jakso jotain niistä Suomen/Ruotsin/Britannian/Maailman surkein kuski -ohjelmaa.. :)
Huu! Mutta bussissa olisit saanut lukea kirjaa :D Eikö se merkitse mitään? Tavallaan jopa siinä bussipysäkillä ... mutta myönnetään, loskasateessa on paha lukea, kirja kastuu.
DeleteTuo mielentilapointti on kyllä validi. Tällä viikolla mua taas vähän jännitti autoilu. Se johtui tietysti siitä, että olin autoilemassa erästäkin kuumepotilasta lääkäriin. Oikeasti olin kamalan huolissani kuumepotilaasta, mutta toki se heijastui hermostuksena muutenkin.
Tunnustan muuten jotain, ja se jotain on tämä: jos pääsen yksin autoon, kuuntelen ... äänikirjaa!
Ehkä mun pitäis nyt lähteä joku sunnuntai harjoittelemaan taskuparkkeja ja parkkihalleja. Varmaan kiittäisin itseäni myöhemmin. Joo! Sen teen! Heti ensi sunnuntaina. En siis vielä huomenna, tietenkään, mutta seuraavana :D (Ja kiitos rohkaisusta, mutta huomautan, että peilin kautta kädet selän takana neulominen olisi ehkä oikea analogia :D)
Eikä, HYVÄ SINÄ!!!
ReplyDeleteMun ajaminen on taas tauolla, koska, no, öö, vauva saattais itkeä kyydissä, tai uhmaikäinen kiukutella (mitä se ei koskaan tee autossa!), tai mitä jos mä ajan kolarin ja mulla on nyt kaksi lasta kyydissä, ja ja ja.
Taidan ottaa syksyn projektiksi päästä kotoa pois sillä verukkeella, että käyn kaupassa. Esim. toisella puolella kaupunkia - tai vaikka nyt Herttoniemessä aluksi.
Venni
Haa jeee! Kiitos!!!
DeleteMä ymmärrän sua tosi hyvin: jotenkin hormonit eivät ainakaan helpota autoilua. Siis kun paksuilin, en ikinä halunnut edes katsoa rattiin päin. Silloin tosin ei ollut omaa autoakaan, mutta edes vanhempien vanhaan ja tuttuun Toyotaan en koskenut.
Mennään molemmat Viikin Prismaan joku sunnuntai autolla! Joo!
Niin siis autolla kaupassa. Voit muistuttaa mua tästä lisäyksestä, kun fillaroin Viikin Prismaan.
ReplyDeleteVenni