Ei kuuluis. Me ollaan syksyn litistämiä.
Edellä käytän kuninkaallista me-muotoa, sillä puoliso on aloittanut koripallon ja on jotenkin elämänsä vedossa. Viime viikolla se ehdotti, että kloonattais Loki (satatuhatta euroa) ja sitten meillä olis kaksi Lokia, joiden molempien nimi olis Loki. Sitten hän kuulemma eläisi unelmaansa.
Moinen vitsailu kertoo vain siitä, että virtaa on liiaksi, eikä todella olla syksyn litistämiä.
Lapsikin on pirteä kuin peikkonen. Koko ajan lähdössä johonkin matkalle potkupyörällään. Tai sitten pitäisi riehua. Siis ihan, että riehutaanko, äiti. Ei hän selvästi tunne, miten sohvan alla on musta aukko, joka vetää massaani puoleensa. Mutta kyllä minä katselen, jos sinä riehut, kulta.
Hän sitä paitsi hoitaa lähes kaiken nykyään itse. Kohta ajaa varmaan itse autolla tanssitunnillekin. Riehumista vain ei.
Eikä nyt aloiteta siitä (ikuisesti ainoasta) Loki-koirasta, jonka optimismilla ei ole mitään rajoja, ei edes siinä, missä monien mielestä optimismi loppuu ja typeryys alkaa. Tässä päivänä muutamana se veteli väriliituja nälkäänsä, vaikka elimistö on vasta toipumassa siitä edellisestä vatsataudista. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä se vain halusi selvittää, muuttuuko kakka vihreäksi jos syö vihreän liidun.
Lupaan, etten raportoi koiramme tieteellisen kokeen lopputuloksia a) tänne tai b) Instagramiin. Eipä sillä, että välttämättä kokeen lopputuloksesta mitään tietäisinkään, sillä, kuten huomaatte, ulkona ei enimmäkseen näe värejä. Koska siellä ei ole valoa. Hämärässä kaikki kissat ovat mustia, ja nyt voitte vetää tästä analogian itse loppuun.
Jos nyt sanon, että tavallaan tuntuu siltä, että kaikki rullaa ihan hienosti ilman minua, ymmärrättehän, että en ole masentunut tai kitkerä? Olen tosi helpottunut. Jos keksin, miten kakistelen kuusenneulaset alas, siirryn tuota pikaa Muumiperheen kanssa talviunille.
Kuulottimista sentään kuuluu. BACHIN JOULUORATORIO! Tätä ette takuulla osanneet odottaa!
Yksi asia vielä, ja sen osalta siirryn aika kauas omalta mukavuusalueeltani: tiedättehän Leluteekin Emilian järjestämät filosofiakahvilat? Uskon ja luulen, että ne ovat ehkä parasta, mitä ipanansa kanssa voi tehdä etenkin, jos haluaa, kuten kaikki haluamme, että muksuistamme tulee meitä fiksumpia.
Edellä käytän kuninkaallista me-muotoa, sillä puoliso on aloittanut koripallon ja on jotenkin elämänsä vedossa. Viime viikolla se ehdotti, että kloonattais Loki (satatuhatta euroa) ja sitten meillä olis kaksi Lokia, joiden molempien nimi olis Loki. Sitten hän kuulemma eläisi unelmaansa.
Moinen vitsailu kertoo vain siitä, että virtaa on liiaksi, eikä todella olla syksyn litistämiä.
Lapsikin on pirteä kuin peikkonen. Koko ajan lähdössä johonkin matkalle potkupyörällään. Tai sitten pitäisi riehua. Siis ihan, että riehutaanko, äiti. Ei hän selvästi tunne, miten sohvan alla on musta aukko, joka vetää massaani puoleensa. Mutta kyllä minä katselen, jos sinä riehut, kulta.
Hän sitä paitsi hoitaa lähes kaiken nykyään itse. Kohta ajaa varmaan itse autolla tanssitunnillekin. Riehumista vain ei.
Eikä nyt aloiteta siitä (ikuisesti ainoasta) Loki-koirasta, jonka optimismilla ei ole mitään rajoja, ei edes siinä, missä monien mielestä optimismi loppuu ja typeryys alkaa. Tässä päivänä muutamana se veteli väriliituja nälkäänsä, vaikka elimistö on vasta toipumassa siitä edellisestä vatsataudista. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä se vain halusi selvittää, muuttuuko kakka vihreäksi jos syö vihreän liidun.
Lupaan, etten raportoi koiramme tieteellisen kokeen lopputuloksia a) tänne tai b) Instagramiin. Eipä sillä, että välttämättä kokeen lopputuloksesta mitään tietäisinkään, sillä, kuten huomaatte, ulkona ei enimmäkseen näe värejä. Koska siellä ei ole valoa. Hämärässä kaikki kissat ovat mustia, ja nyt voitte vetää tästä analogian itse loppuun.
Jos nyt sanon, että tavallaan tuntuu siltä, että kaikki rullaa ihan hienosti ilman minua, ymmärrättehän, että en ole masentunut tai kitkerä? Olen tosi helpottunut. Jos keksin, miten kakistelen kuusenneulaset alas, siirryn tuota pikaa Muumiperheen kanssa talviunille.
Kuulottimista sentään kuuluu. BACHIN JOULUORATORIO! Tätä ette takuulla osanneet odottaa!
Yksi asia vielä, ja sen osalta siirryn aika kauas omalta mukavuusalueeltani: tiedättehän Leluteekin Emilian järjestämät filosofiakahvilat? Uskon ja luulen, että ne ovat ehkä parasta, mitä ipanansa kanssa voi tehdä etenkin, jos haluaa, kuten kaikki haluamme, että muksuistamme tulee meitä fiksumpia.
Äh, mäkin oon niin pimeyden litistämä. Sä vaan osaat kirjottaa siitä hauskasti. Mä en ehkä osais.
ReplyDeleteSynkkyydestä hauskuutta ... oiskohan mussa ainesta klovniksi?
DeleteToivon vähemmän litistäviä aikoja sinne!
Mun unessa maa oli täynnä lunta. Siitä tuli toiveikas olo. Ehkä tänä talvena on valkea maa, silloin vois olla parempi fiilis henkisesti, vaikka fyysisesti ei jaksais yhtään enempää.
ReplyDeleteHyvä uni. Etenkin kun siitä heräsit toiveikkaana. Vaikka mä toivon mustaa talvea. (Ja valkoista joulua; nainen, ristiriita on nimesi.) Olisi katsos helpompi juoksennella.
DeleteMutta otan mitä saan kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole (ja valkeudessa voi iloita siitä, että se piristää muita.)
Litistynyt... se on just se sana, jota olen hakenut tähän olotilaan viimeiset pari viikkoa. Se alkoi kun huomasin, että no niin, nyt on paljaat koivun oksat harmaata taivasta vasten seuraavat kuusi kuukautta. Kysyin mieheltäni, miten mä kestän, ja hän energisenä jalkapallonpelaajana sanoi, ettet kestäkään, ainakaan tuolla asenteella. Tänään aamulla oli niin kaatava väsymys, että luin lapselle silmät kiinni Puppe-kirjoja. Onneksi ne on luettu noin sataan kertaan, joten osaan replat ulkoa. Mutta sitten kuin ihmeen kaupalla keksin käydä kukkakaupassa puistoretken ohessa. Ah, värikkäitä kukkia tänne ja heti! Saa ehkä jonkun pikkusormen verran pulleutta tähän liiskattuun oloon.
ReplyDelete-Anna
Minusta se on niin kuvaava sana. Vähän kyllä vastustan asenteen merkitystä: mun asenne on se, että rrrrakstan tätä vuodenaikaa, mutta en silti meinaa nyt kestää enkä jaksaa. Kauhea, miten ajatukset risteilee tällä tavalla!
DeleteMä osaan kans joitakin kirjoja ulkoa :D Barbapapat osaa lapsikin, hän saattaa lausua niitä mun kanssa. Se on tavallaan tosi kivaa, mutta tavallaan tulee myös sellainen olo, että MIKSI LUEN TÄTÄ KUN OSAAT ITSEKIN. (En ihmeemmin välitä Barbapapasta, se on tunnustettava.)
Mutta hei, toi kukka-asia! Miksen oo tajunnut! Ja kynttilätkin on polttamatta, niistähän sitä virtaa sais! Oot nero!
Ei, ei, älä vielä litisty! Tammi- ja helmikuuhun on vielä aikaa, sitten vasta litistytäänkin.
ReplyDeleteI knows, I knows! Pelkään sitä jo etukäteen, ja yritän nauttia tästä täysin rinnoin, mutta kyllä se nyt vaan on ihan kauheen hankalaa yhtäkkiä! Mutta ehkä ne kukat, eiks?
DeleteMää nyt taas vain komppaan sua, kuten siinä kirjahyllyasiassakin.
ReplyDeleteSyksy on niiiin painavaa aikaa. Ensin on hetken kauniin värikästä ja jopa aurinkoista, mutta sitten joku sammuttaa valot ja pistää sateen päälle. Hetken päästä keksii vielä laskea lämpötilan pakkasen puolelle, että palele nyt vielä siinä samaan kärsimykseen, kutale.
Mulle syksy on lähinnä talviunista haaveilua (joulun voin mieluusti valvoa) ja itkeskelyä. Onneksi kohta on se joulu.
Mä luulen, että meidän pitäis kyllä mennä kahville. Olis paljon asioita, mistä ollaan samaa mieltä!
DeleteJoo, tässä kylmässä on se kaamea raskaus, että se tuntuu niin kovin julmalta näin syksyllä. Keväällä samainen lämpötila olisi tuulahdus tropiikista, mutta nyt se on vain raateleva.
Onneksi tosiaan on kohta joulu!
(Ja parempia fiiliksiä sinne!)
Delete