Tänä aamuna painelin avokonttorista keittiöön puolitäyden kahvikupin kanssa ilmoittaen mennessäni, että kestän kyllä sen, että ihmiset ovat erilaisia, mutta jatkuvia käännytyspuheita en.
(Kyse oli valosta ja sen määrästä - kestoaihe etenkin siksi, että koen keinovalon marraskuussa aika rasittavana. Mieluiten istuisin avokonttorissakin pimeässä, kunnes ikkunoista alkaa tulvia luonnonvaloa. No, ööö, tihkua luonnonvaloa. Hmmm. Tihkua luonnon ei-pimeyttä.
Myönnän, että olen vähän kypsä selittämään, miksi minusta marraskuinen pimeys on lohdullista ja helmikuinen valo raakaa kuin kylmä veitsi vatsassa. Lähinnä toivoisin, että ihmiset, jotka sytyttävät ihan kaikki saatanan lamput avotilaan, voisivat olla aukomatta päätään siihen päälle, mutta yleensä en silti hermostu.)
Jälkikäteen tietysti nolotti.
En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mukaan muille äyskimistä oikeuttaa mikään (huono aamu, kipeä selkä, liian vähäiset yöunet ihan omaa syytä - mulla oli ne kaikki. Silti.)
Nolostellessa tulin kuitenkin miettineeksi, että ehkä on ihan kasvattavaa välillä ärtyä ja näyttää se muille. Huomaa jotain, mikä ei ole minulle ollut lainkaan itsestäänselvää: joskus ärtyneiden tyyppien kannattaa vaan antaa olla.
Itse olen taipuvainen lepyttelemään kiukkuisia. Tuli mieleen, kun rouva Anu Perillä (mikä paras bloginimi, en pääse siitä yli) kirjoitti uhmakohtauksista, joiden edessä äiti saattaa vaikka tanssia. Totta! Mutta minä en suotta rajoita piristysyrityksiäni vain lapsen kärttyisyyteen. Jos mies on ärtynyt, seison vaikka päälläni, että hän piristyisi.
Muutama viikko sitten olimme tilanteessa, jossa puolisoni vastasi kaikkeen murahtamalla. Juuri, kun olin harkitsemassa jonglöörausesityksen* ja vitsinkerronnan** välillä, mies osoitti oivallista tilanteenlukukykyä ja kertoi, että häntä vituttaa kun on afta suussa.
Mikä käsittämätön helpotus! Ymmärsin heti kaiken!
(Kiitin siis puolisoa vuolaasti ja kerroin, että olin juuri aikeissa heretä piristämään. Hän näytti hyvin helpottuneelta livahdettuaan uhkaavasta tilanteesta kuin koira veräjästä.)
Ja kyllä muuten oli kaikkien kannalta onnekasta, ettei kukaan ruvennut minua aamulla piristämään. Tästä voisin ehkä napata itselleni sellaisen ihmisenä kehittymis -kohteen. En sano uuden vuoden lupaukseksi, aion aloittaa heti.
* En osaa, mutta siinäpä se koomisuus piilisikin.
** Tämä ei ole ongelma - osaan ulkoa joitakin Ujon piimän klassikoita sekä useita vitsejä Asterixista.
(Kyse oli valosta ja sen määrästä - kestoaihe etenkin siksi, että koen keinovalon marraskuussa aika rasittavana. Mieluiten istuisin avokonttorissakin pimeässä, kunnes ikkunoista alkaa tulvia luonnonvaloa. No, ööö, tihkua luonnonvaloa. Hmmm. Tihkua luonnon ei-pimeyttä.
Myönnän, että olen vähän kypsä selittämään, miksi minusta marraskuinen pimeys on lohdullista ja helmikuinen valo raakaa kuin kylmä veitsi vatsassa. Lähinnä toivoisin, että ihmiset, jotka sytyttävät ihan kaikki saatanan lamput avotilaan, voisivat olla aukomatta päätään siihen päälle, mutta yleensä en silti hermostu.)
Jälkikäteen tietysti nolotti.
En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mukaan muille äyskimistä oikeuttaa mikään (huono aamu, kipeä selkä, liian vähäiset yöunet ihan omaa syytä - mulla oli ne kaikki. Silti.)
Nolostellessa tulin kuitenkin miettineeksi, että ehkä on ihan kasvattavaa välillä ärtyä ja näyttää se muille. Huomaa jotain, mikä ei ole minulle ollut lainkaan itsestäänselvää: joskus ärtyneiden tyyppien kannattaa vaan antaa olla.
Itse olen taipuvainen lepyttelemään kiukkuisia. Tuli mieleen, kun rouva Anu Perillä (mikä paras bloginimi, en pääse siitä yli) kirjoitti uhmakohtauksista, joiden edessä äiti saattaa vaikka tanssia. Totta! Mutta minä en suotta rajoita piristysyrityksiäni vain lapsen kärttyisyyteen. Jos mies on ärtynyt, seison vaikka päälläni, että hän piristyisi.
Muutama viikko sitten olimme tilanteessa, jossa puolisoni vastasi kaikkeen murahtamalla. Juuri, kun olin harkitsemassa jonglöörausesityksen* ja vitsinkerronnan** välillä, mies osoitti oivallista tilanteenlukukykyä ja kertoi, että häntä vituttaa kun on afta suussa.
Mikä käsittämätön helpotus! Ymmärsin heti kaiken!
(Kiitin siis puolisoa vuolaasti ja kerroin, että olin juuri aikeissa heretä piristämään. Hän näytti hyvin helpottuneelta livahdettuaan uhkaavasta tilanteesta kuin koira veräjästä.)
Ja kyllä muuten oli kaikkien kannalta onnekasta, ettei kukaan ruvennut minua aamulla piristämään. Tästä voisin ehkä napata itselleni sellaisen ihmisenä kehittymis -kohteen. En sano uuden vuoden lupaukseksi, aion aloittaa heti.
* En osaa, mutta siinäpä se koomisuus piilisikin.
** Tämä ei ole ongelma - osaan ulkoa joitakin Ujon piimän klassikoita sekä useita vitsejä Asterixista.
Mun mielestä voi aivan hyvin välillä tiuskia töissäkin. Ois kuitenkin tosi reilua kertoa vähän syistä, miksi räyhää. Koska jos joku kauheasti kiukkuaa ja ärisee ja murjottaa, niin sitähän äkkinäinen saattaa (aina) luulla, että vika hänessä. Vaikka se ehkä oli selässä ja yössä.
ReplyDeleteMä olen myös erittäin huono vastaanottamaan piristystä, jos oikein harmittaa. Mun pitää vaan saada murjottaa vähän aikaa, siitä se lähtee uuteen nousuun.
Toki. Tosin, ehh, vähän se oli ehkä siinäkin, että ylipirteä työtoveri lykkäsi naamansa sermin yli ja tuijotti, mikä juuri silloin oli virhe. Tuskin lykkää toiste. Köh. Omakohtaisesti olen kovasti yrittänyt oppia, että jos kaikki muut eivät aina ole iloisia, se ei johdu yleensä siitä, että he vihaisivat juuri minua.
DeleteKai se on vähän itse kullakin piristyksen vastaanottovaikeuksia - mullakin. Että en kyllä tajua, miksi olen muita pakottamassa piristymään. Ihan pöljää!
Ettehän nyt tiuski jos olen eri mieltä? Mun mielestä aikuisten ihmisten pitäisi osata töissä käyttäytyä niin, ettei ala tiuskia muille. En siis tarkoita etteikö saisi olla eri mieltä ja osoittaa sitä, olla pahalla tuulella tai suuttua jos toinen on selkeästi mäntti, mutta mulla on kokemusta muutamasta työkaverista, jotka paiskoivat ovia ja saivat ihan kauheita irrationaalisia raivareita, joiden jälkeen olen aika lailla sitä mieltä, että työpaikalla pitäisi osata hillitä tunteensa. Kun itse en oikein sitten taas osaa suhtautua muiden tiuskimiseen, varsinkaan jos en tiedä mistä se johtuu. Olen edelleen vakuuttunut, että kaikkien muiden paskat fiilikset johtuvat siitä, että he vihaavat nimenomaan minua. En tiedä tulenko koskaan uskomaan muuta.
DeleteTai sitten voihan olla, että ongelma tosiaan onkin minussa. Että raivarit ovat ok, mutta tämmöiset herkkikset joutaisivat kehittämään itseään. Hmm.
DeleteAi kamala. Toivon kovasti, etten yltänyt työtoveriesi tasolle kun marssin keittiöön. Minulla on em. ihmisen kanssa nyt sellainen ongelma, että hän näemmä töykkii minua ilmeisesti jonkinlaisena rauhaneleenä ja minä ärsyynnyn sekä siitä että siitä, että näen oman typerän käyttäytymismallini idioottimaisuuden.
DeleteMutta sen verran haluaisin puolustautua, että käsittääkseni jäin kauas raivareista. En paiskonut ovia enkä edes kahvia läikyttänyt. (Eivätkä raivarit minusta oikein koskaan ole ok.)
Jyrkkä ei ovien paiskomiselle, agressiiviselle huutamiselle ja raivoamiselle. Rajattu kyllä huulet viivana ja otsa kurtussa tehtävälle ärinälle, tuhinalle ja puhinalle.
DeleteTämä on hyvä rajaus!
DeleteHaha, ihana! Mulla on sama kehityskohta! Olen aina osannut tiuskimisen 'jalon' taidon elämässäni kyllä, mutta tämä onni on varattu vain perheenjäsenille. Muille en ole ärtymystäni juurikaan näyttänyt, viime aikoina olen kyllä alkanut opetella. Koska pitäähän sitä nyt hyvänen aika, jos aihetta on. Puolustan myös itseäni paljon aiempaa hanakammin, ehkä liittyvät jotenkin yhteen. Mitä muuten lasten uhmakohtauksiin nykyään tulee, huomaan, että enää en yritä juurikaan piristää kumpaakaan. Tässä on ehkä jo niin monta vuotta näitä katteltu, että annan kiukuta vaan. Että avoimempaa kiukkua vaan maailmaan, tunne sekin on siinä missä mikä tahansa muu. Aina voi sitten jälkikäteen halailla.
ReplyDelete(Niin ja kiitos kehuista! Ihanan kauniisti sanoit, olen todella otettu!)
Mulla on ehkä myös kyse osin itsensä ja oman reviirinsä puolustamisesta. Ja siitä, että jotenkin osaisi tunnistaa ne hetket, kun ei jaksa nauraa hah-hah-haa omalle hassuudelleen. Yleensä jaksan, mutta aina en, ja silloin kai se pitää myös näyttää.
DeleteMä toivon, että pääsen pikimmiten yli tästä piristämisen tarpeestani.
Sua on helppoa ja totuudenmukaista kehua :)
mä olen myös luonnonvalon vankkumaton kannattaja. esikoisen isä siitä aina valittikin, kun lätkin valoja päältä. mutta tälleen vanhemmiten tarviin kyllä näinä pimeinä aikoina aamuisin ja iltapäivisin sitä kirkasvalolamppua, joka meillä siis nököttää olkkarin ja keittiön saumakohdassa. esikoinen tykkää siitä myös mutta mies on sellainen pimeyden mörrimöykky varsinkin aamuisin, että oksat pois. mutta jotenkin mua ei sen kirkasvalolampun valo rassaa vaikka muut valot rassaakin... sama myös eräällä mörrimöykky-ystävälläni, vihaa etenkin aamuisin kaikkia muita valoja paitsi sitä.
ReplyDeletetää commentti meni nyt OT:ksi mutta itse olen harvoin huonolla tuulella, jos olen niin tiedän heti että se on PMS. ehkä se johtuu siitä, että olen yleensä ottaen ihmisvihaaja, joka pitää negatiivisuuteni tasaisena, koska en edes odota etenkään muukalaisilta kummoista suoriutumista.
ugh!
Mä tarttisin näin vanhemmiten vaan enemmän kynttilöitä, mutta katotaan nyt. Vain muutos on pysyvää, millä tarkoitan, että varmaan ensi kuussa vaadin kirkasvalolamppua.
DeleteToi onkin aika hyvä, että kun mitään ei odota, ei koskaan pety :D Kyllä mullakin varmaan hormonit vaikuttaa mielialoihin, mutta niin vaikuttaa moni muukin asia. Etenkin jos se oma aamun hetki ei ole se rauhallinen hetki, jota on odottanut, voi seurata kiukku ja ärtymys.
Sori kun nyt floodaan tänne, mutta halusin vielä kertoa, että olen myös varjojen lapsi. Olin joskus avokonttorissa jossa mun selän takana loimotti kirkasvalolamppu ja se oli ihan puhdasta kärsimystä. Sain siitä migreenin ja hermoromahduksen. Usein herätän työpaikalla pahennusta lukemalla lounaalla pimeässä taukotilassa. Äiti aina sanoi, että silmät menee kun lukee pimeässä, mutta käsittääkseni nykytutkimuksen valossa se pikemminkin vahvistaa silmiä. Jos näkee lukea, ei ole liian pimeä.
ReplyDeleteNo ei tässä kommentissa nyt ollut mitään järkeä. Tulee mieleen, että voisin kirjoittaa vielä lisää kommentteja, ettei kukaan huomaisi näiden sisällön tyhjyyttä, mutta sitten taas ehkä se ei ole hyvä ajatus. Niinpä yritän vaientaa itseni ja tehdä niitä töitä. Hämärässä.
Minusta jokaisessa kommentissa, jossa ymmärretään varjojen lapseuttani, ja ehkä tunnustetaan samaa hämärää, on paljonin järkeä!
DeleteJA JES VIHDOIN TAPANI LUKEA PIMEÄSSÄ SAA OSAKSEEN ARVOSTUSTA! Olen samaa mieltä! Jos näen lukea, ei voi olla liian pimeä. Mot. Pieni matemaattinen todistusneliö tähän.
Minusta voisit kirjoittaa ihan hirveän paljon enemmän kommentteja. Ne ovat aina parhaita <3
Mä olen sattuneista syistä ollut varsin ärtyinen viime aikoina, enemmän kuin olis sallittua. Joskus vaan vetäydyn, kun vitutuskäyrä on turhan nousujohteinen. Mutta ehkä koska mulla ärsytys johtuu jatkuvasti samasta asiasta, on piristysyritykset aika hauskoja. Mies ja lapset on alkaneet tanssia mulle "hassutanssia". Eihän siinä voi kun nauraa. Kun lapset kotiutuu päiväkodista, ensimmäisenä ovelta kuuluu että "onko sulla äiti ollut kiva päivä". (Nyt on ollut monta ihan kivaa päivää niin en oo saanut hassutanssia hetkeen. Monen päivän tanssittoman putken jälkeen toinen lapsi tosin kysyi, että haluaisinko että olis vielä kivempi päivä. :D) Mies myös yrittää piristää mua (täysin päättömillä) kaskuilla, toimii yleensä.
ReplyDeleteKestän myös muilta (siis perheenjäseniltä) aika huonosti murjottamista. Mun mielestä asiat puhutaan halki ja that's that. Jos joku vaivaa, siitä pitää sanoa eikä murjottaa ja mulkoilla. Ok, koskee ehkä enemmän riitatilanteita. Jos toisella taas on kurja olo eikä se johdu musta, annan murjottaa. Vihaan sellaista tekopirteää tsemppausta myös. Ja toisaalta kyllä mun mielestä saa vähän ärähtää, jos toiset ei ota tosissaan hienovaraisempia vihjeitä. (No tulipa sekava kommentti, en jaksa näköjään jäsennellä.)
Mutta miten voit tietää, mistä toisen kurja olo johtuu, jos hän ei sitä kerro? Mä osaan antaa olla heti, kun tiedän, mistä se kiukku johtuu, mutta jos en tiedä, hätäännyn täysin.
DeleteTeidän hassutanssi on ihana! Ihana! Mullekin tuli siitä hyvä mieli! Mä luulen, että näissä asioissa konteksti on aika tärkeä. Hassutanssi kollegalta aamulla puoli yhdeksän ei ehkä olisi yhtään ihana, mutta kun se tulee lapsilta, jotka aidosti haluaa piristää just sua koska ne rakastaa just sua - ja mieheltä ne päättömät kaskut. Mainiota. Sydän teidän perheelle! Ja hurjasti kivoja päiviä!
Täällä myös yksi hämärän, pimeän ja kynttilöiden ynnä luonnonvalon ystävä.
DeleteEn myöskään oikein tykkää tulla piristetyksi. (Poikkeuksena se, jos lapset yrittävät piristää tai tulevat piristäneeksi vahingossa, kuten usein käy.)
Mulla nousee niistä piristämisväliintuloista semmoinen merkillinen vastarinta. Semmoinen kuin Indican Pahinta tänään -biisissä. "Mene pois, pilaat pimeyteni." :-)
Ennen olin kyllä itse aika herkkä toisten (eniten puolison) selittämättömälle juroudelle tai pahantuulisuudelle. Tapanani oli tingata kunnes sain jonkun selityksen huonotuulisuudelle. Koska minusta edes lyhyen selityksen antaminen ON kohtuullista, jos samoissa tiloissa kerran oleskellaan. (Tämä pätee myös työmaalla.). Mutta sitten jotenkin väsähdin siihen varpailla oloon. Ehkä siksi kun lapsia oli jo useampi ja NIIDEN oikkujen kanssa oli kylliksi tekemistä. Nykyään oon ihan levollinen jos mies tai joku muu möksöttää. Tuumaan vaan niinku lappilaiset, että "vallassaan" ja jatkan omia hommiani.
Paitsi. Nyt perheessämme on esiteini, rakas, rakas esikoiseni, joka on alkanut olla välillä selittämättömästi pahantuulinen. SITÄ mun on jotenkin hirveän vaikea kestää kyselemättä koko ajan, että "mikä sulla on hätänä" ja "onko nyt sattunut jotain, sun pitää kertoa, jos on" jne. Varmasti ihan pian totun ja rauhoitun. Pakkohan se on. Murrosikä kestää monta vuotta ja teinejä on tulossa jonossa meillä lisääkin. Mutta vielä tämä on uutta ja olen välillä (salaa) aivan hermoheikko, kun aurinkoinen lapseni on muuttumassa niin myrtyneeksi.
p.s. Blogisi on mainio. Taisin kommentoida nyt ekaa kertaa.
Vahingossa piristyminen on kyllä kirottua! Sitä on ehkä oikein päättänyt, että nyt muuten murjotan, ja sitten menee epähuomiossa piristymään, ja sitten kaikki onkin aika lailla menetetty jo.
DeleteJa!! Pilaat pimeyteni! Miten mahtava rivi!
Mä voin vaan kuvitella tuon tilanteen, siis sen, että esiteini on kärttyisä - ja kun toki niistä muksuista on niin huolissaan, voi helposti ruveta tekemään juuri sitä, mistä ei itsekään välittäisi: tivaamaan ja piristämään. Mutta mä uskon, että kyllä se siitä - aurinkoisesi otsalohkossa on vain käynnistymässä myllerrys. Kyllä hän siitä vielä tokenee ja taas aurinkoiseksi muuttuu! Ja jos oikein hyvin käy, kaikki teininne tulevat sitten olemaan vähän eri vaiheissa murrosiässään niin, että aina on yksi aurinkoinen :)
Kiitos myös kauniista sanoista! Ja että ylipäänsä kommentoit! Et usko, miten ilahduin tästä :)
Ymmärrät nyt varmaan itsekin, että jos kirjoitat, että olet kypsä selittämään miksi pidät marraskuun pimeydestä, niin sitten varmasti tulee yksi minä, joka pyytää selittämään vielä kerran. :D
ReplyDeleteNo NIIN!
DeleteKas kun kypsyttäväähän tässä on, että ei mulla ole tarjota mitään loogista syytä tai muuta sen sellaista: tämä nyt vaan on näin. Ymmärrän, ettei (juuri) kukaan ymmärrä, että pidän marraskuusta ja vihaan helmikuuta, mutta en kaipaa ymmärrystä vaan sitä, että saan rauhassa murjottaa pimeydessä :D
Mä kyllä tunnustaudun kaikki valot päälle kytkeväksi valoterroristiksi. En pysty ymmärtämään esim. TV:n katselua pimeässä tai minkään asian tekemistä hämärässä. Paitsi tunnelmointia, tietty. Mä myös jätän aina kaikki valot päälle. Mä olen aina ajatellut että ne valot yhdessä huoneessa päällä pitävät on jotain superpihejä. Mut tosiaan, voihan ne olla hämärää rakastavia. :) saatan olla kasvatukseni tulos: Hämärässä ei saanut lukea ja pilata silmiään ja lapsuudenkodissani on paljon lamppuja jotka ovat yleensä aina päällä.
ReplyDeleteTässä taas nähdään, miten viestintä kasvattaa ymmärrystä puolin ja toisin! Mulle esimerkiksi on tosi kova paikka se, että meidän olkkarissa ei oikein iltaisin näe lukea, ellei kattovalo ole päällä, mutta kattovalo on munsta liian hallitseva.
DeletePihiydellä ei siis ole kohdallani asian kanssa mitään tekemistä :D
Mutta mustakin tuntuu jotenkin paremmalta kuulla, että jonkun mielestä on vaan mukavampi olla valot päällä. On ihan ok kestää omaa epämukavuutta toisen mukavuuden vuoksi.
Minulle tuli kirjoituksesta mieleen monia asioita, jotka vain häilyvästi liittyvät juttuusi. Miksi naisilta ei suvaita suoraa ja aggressiivista käytöstä samalla tavalla kuin miehiltä? Sillä oli ne päivät, ongelmia kotona, se nyt on aina tuollainen, älä sinä tuosta välitä ja passiivisaggresiivinen käyttäytyminen eli akateeminen vittuilu on ihan jees (tiedäthän mitä tarkoitan: sp. kolme kappaletta perseen nuolemista ja lopussa, mutta vittuilu laajalla jakelulla). Aiheesta tuleekin asioihin puuttua suoraan kasvotusten ihmisen kanssa ilman julkista nolausta. En minäkään kannata huonoja käytöstapoja vaan asiallista asioiden muuttamista. Jos sitä purkautuu tai käyttäytyy huonosti niin pyytää anteeksi. Pitkä sisällä oleva viha on paljon myrkyllisempää kuin suora sanominen. Meidän pitäisi pystyä olemaan sellaisia kuin olemme.
ReplyDeleteSama tilanne tuntuu tunnelatauksen perusteella erilaiselta ja ainakin merkitys itselle vaihtelee. Aina ei jaksa oljenkorsia.
Lopuksi:Varjojen ystävä täälläkin. Minulla on työhuoneessa järkyttävä loisteputkivalaistus stroboefektillä johtuen huonosta himmentimen ja lamppujen yhteensopivuudesta. Istun siis pimeässä huoneessa. Luen peiton alla Kindleä muiden nukkuessa, aikaisemmin luin kirjaa taskulampun valossa.
Niin no, kyllä musta tavallaan tuntui, että huoneessa leijaili sinne palattuani sellainen yleinen ajatuskupla, jossa luki "hormonit" - mutta viittasin sille kintaalla. Myönnän nimittäin, että myös miesten äksyilystä usein ajattelen, että no sillä on ongelmia kotona. (Yleensä näin onkin. Toinen on sitten, että niillä on ongelmia töissä, mutta ei just mun kanssa.)
DeleteMutta se ehkä liittyy äksyilyyn ja yleiseen huonopäiväilyyn. Jos taas on oikeasti ongelma, minusta olisi parempi puhua suoraan ja yrittää edes selvittää asia. Ei aukoa päätä ikävästi tai vittuilla.
Se on muuten jännä, miten välillä - yleensä - sitä jaksaa vaikka minkälaista huulenheittoa ihan ok, mutta joskus, erityisen väsyneenä, pinna kiristyy pienimmästäkin. Ja mistä se toinenkaan osapuoli voi aina tietää, että nyt ei sovi se, mikä yleensä on ok.
Sokerina pohjalla riemunkiljaisu! IHANAA ETTÄ JOKU MUUKIN ISTUU PIMEÄSSÄ HUONEESSA! KIITOS!
Meillä valoisuudesta tai sen puutteesta käydään jatkuvaa taistelua. Itse olen valoisuuden ystävä. Ulkona saa minun puolestani olla pimeää (ja syksyinen hämärän hyssy onkin jollain lailla rauhoittava), mutta sisällä pitää olla valoa. Ahdistun suunnattomasti, jos yritän neuloa, lukea, askarrella, pelata korttia tms. enkä näe kunnolla. Ymmärrän sen, että huoneissa, joissa ei olla, ei tarvitse myöskään olla valoa. Mutta siellä, missä ollaan -ehdottomasti! Juuri yksi päivä uhosin tälle eräällekin asunnostani löytyvälle pimeyden ruhtinaalle, että vielä joku päivä hankin 700 lamppua ja pidän niitä kaikkia yhtä aikaa päällä. Lapsellista? No todellakin. Olen silti samaa mieltä kuin joku taisi jo edellä olla, että tunnelmointi on sitten asia erikseen. Aikansa on kynttilöillekin :)
ReplyDeleteUuh. Mä toivoisin puolestani, että näkisin tehdä kaiken tarvittavan hämärässä, mutta ei se oikein onnistu, vaikka miten yritän :) Mutta niin kai tässä ollaan erilaisia, ja tarkoitus on löytää asuinkumppanin kanssa sopiva kompromissi - jolta 700 lamppua ei ihan kuulosta, mutta toisaalta ymmärrän turhautumisen :D
DeleteMä mietin tuota tunnelmointijuttua vielä, että se on mulle aina enemmän oheistoiminta. Tulen hulluksi vartissa jos pitää VAIN tuijottaa kynttilää. Olen varmaan universumin raivostuttavin nainen, jos pitäisi ruveta romantisoimaan - ja ehkä muutenkin :D