Oodi kirjastolaitokselle

Olen ehkä aiemminkin kertonut, mutta menneisyydessäni on käynyt niin, että veljeni kuoleman jälkeen kävimme äitini kanssa seuraavanlaisen dialogin:

Äiti: "Onko tässä maailmassa enää mitään hyvää?"

[Mitä siihen voi sanoa? Ei ainakaan, että "minä", koska se aiheuttaisi parhaassa tapauksessa kauhean surun päälle syyllisyyttä, ja sikstoisekseen, kyllä mä tiesin, ettei äiti tarkoittanut sitä niin.]

Liina: "Julkinen kirjastolaitos."

Äiti muisteli sitä joskus vuosia myöhemmin, olin itse jo melkein unohtanut koko asian. Ilmeisesti olin jotenkin onnistunut valitsemaan ihan hyvät sanat. Sen surunkin keskellä olimme yhtä mieltä siitä, että julkinen kirjastolaitos on ihan hemmetin hyvä juttu. Eikä se tuntunut liian banaalilta edes silloin.

Meillä töissä on kierrätysryhmä, jossa ihan säännöllisin väliajoin joku kyselee, että ei kellään ois lainata Jens-Pekka Mestarikirjailijan Menneisyyden bestseller -opusta. Tiedättehän, sellaisia kirjoja, joista otsaluulla tietää, että niitä on paikalliskirjastojen valikoimissa 58 kappaletta, hyllyssä. Sellaisia, jotka netistä varaamalla saa kipaista omasta lähikirjastostaan kahden päivän päästä hakemassa.

Ja, no, siitä tietää myös, että se sakki ei käytä kirjastoa.

Myönnän, että se on jotenkin ihan käsittämätön ja järkyttävä ajatus. Ei sillä, että kaikkien pitäisi lukea, mutta kirjasto on vähän niin kuin demokratia käytännössä. Kaikilla on sinne pääsy. Kaikilla on samat mahdollisuudet. Sen tausta-ajatus on niin hieno, että itkettää, ja lisäksi kirjastossa kaikki, ihan kaikki, on tehty niin helpoksi, että itkettäis, jos ei jo vuolaasti kyynelehtisi tausta-ajatuksen vuoksi.

Sen takia musta tuntuu aina tosi käsittämättömältä, että joku sulkee itsensä kirjaston ulkopuolelle.