Tässä on sitten joulun ollut ihan mukavasti aikaa mietiskellä, että oisko se toinen vauva hyvä vai ihan tosi hyvä idea. Raati - edes pääni sisällä - ei ole päässyt vielä mihinkään lopputulokseen. Erilaisia näkökantoja on esitetty.
Yksi ryhmittymä vaatii vauvaa heti, koska ne ovat ihania, tuoksuvat hyvältä ja ovat erityisen suloisia hamutessaan ruokaa. Sitä paitsi imettäminen on näiden mielestä hauskaa; tältä ryhmittymältä vie hieman uskottavuutta se, että nämä sekopäät kuvittelevat haluavansa kokea synnytyksen uudestaan. Jos se vaikka olisi nyt erilaista.
Toinen jaosto on usein myönteinen, koska meillä on tosi kiva perhe ja lapsi, joka on jo maailmaan saatettu, oli ihan parhaita ideoitamme. Tämän jaoston kanta kuitenkin muuttuu heti jos perheessä vaikka riidellään - ja meillähän ei mistään pikkuasioista riidellä, sillä kun minä olen mukana, kaikesta tulee isoa by default. Joka tapauksessa tämä jakomielitautinen sakki muuttaa kantaansa kuudesti päivässä.
Yksi sakki on sitten silleen, että ei todellakaan mitään vauvoja, kun yksi on saatu vaipoista ulos ja ilmaisemaan omia mieltymyksiään ruoan suhteen. Sitä paitsi vauvoja pitää pitää sylissä, eikä silloin voi kutimoida, ettei tökkää niitä puikolla silmään. Ja jos vauvaa ei tule, voitais lähteä vaikka pitkälle lomalle jonnekin kauas. Teknisesti ottaen toki sinne voisi mennä vauvankin kanssa, mutta se, mikä ehkä teoriassa on jollekin mahdollista ei todellakaan tule tapahtumaan minulle.
Aika iso koulukunta on sitten silleen, että tulee jos tulee, mutta asiasta ei tehdä minkäänlaista projektia.
Pään ulkopuolelta jotain mutinaa kuuluu välillä sukusolujen toiselta luovuttajalta, joka on sitä mieltä, että jos tulee vielä yksikin keskenmeno, saa kyllä piisata. Tästä satumme olemaan samaa mieltä: edes se osa minusta, joka haluaa vauvan ihan tosissaan ei halua sitä millä hinnalla hyvänsä. Ja se odottelu-vitkuttelu-labrakäynti-puhelinneuvottelu-Kättäri-Cytotec-päivystys-kaavinta -rundi on liikaa. Voi olla, että mun on pakko käydä se vielä joskus läpi, mutten silti suostu siihen kuin tasan kerran.
Lopputulema tästä kaikesta pääni sisäisestä älämölöstä on siis, että ken elää, hän näkee.
Mutta ehkä se on ihan hyvä niin.
Yksi ryhmittymä vaatii vauvaa heti, koska ne ovat ihania, tuoksuvat hyvältä ja ovat erityisen suloisia hamutessaan ruokaa. Sitä paitsi imettäminen on näiden mielestä hauskaa; tältä ryhmittymältä vie hieman uskottavuutta se, että nämä sekopäät kuvittelevat haluavansa kokea synnytyksen uudestaan. Jos se vaikka olisi nyt erilaista.
Toinen jaosto on usein myönteinen, koska meillä on tosi kiva perhe ja lapsi, joka on jo maailmaan saatettu, oli ihan parhaita ideoitamme. Tämän jaoston kanta kuitenkin muuttuu heti jos perheessä vaikka riidellään - ja meillähän ei mistään pikkuasioista riidellä, sillä kun minä olen mukana, kaikesta tulee isoa by default. Joka tapauksessa tämä jakomielitautinen sakki muuttaa kantaansa kuudesti päivässä.
Yksi sakki on sitten silleen, että ei todellakaan mitään vauvoja, kun yksi on saatu vaipoista ulos ja ilmaisemaan omia mieltymyksiään ruoan suhteen. Sitä paitsi vauvoja pitää pitää sylissä, eikä silloin voi kutimoida, ettei tökkää niitä puikolla silmään. Ja jos vauvaa ei tule, voitais lähteä vaikka pitkälle lomalle jonnekin kauas. Teknisesti ottaen toki sinne voisi mennä vauvankin kanssa, mutta se, mikä ehkä teoriassa on jollekin mahdollista ei todellakaan tule tapahtumaan minulle.
Aika iso koulukunta on sitten silleen, että tulee jos tulee, mutta asiasta ei tehdä minkäänlaista projektia.
Pään ulkopuolelta jotain mutinaa kuuluu välillä sukusolujen toiselta luovuttajalta, joka on sitä mieltä, että jos tulee vielä yksikin keskenmeno, saa kyllä piisata. Tästä satumme olemaan samaa mieltä: edes se osa minusta, joka haluaa vauvan ihan tosissaan ei halua sitä millä hinnalla hyvänsä. Ja se odottelu-vitkuttelu-labrakäynti-puhelinneuvottelu-Kättäri-Cytotec-päivystys-kaavinta -rundi on liikaa. Voi olla, että mun on pakko käydä se vielä joskus läpi, mutten silti suostu siihen kuin tasan kerran.
Lopputulema tästä kaikesta pääni sisäisestä älämölöstä on siis, että ken elää, hän näkee.
Mutta ehkä se on ihan hyvä niin.
Olipa sympaattinen mutta samalla vähän liikuttava teksti. Hyvä sinä ja sun jaostot, haluaisin sanoa että älkää liikaa pähkäilkö mutta sehän on vallan hurskasta. Halailkaa ja riidelkää, jotain se elämä sitten jossain kohtaa teille heittää vastaan.
ReplyDeleteJa sellaisen vielä sanon että joskus vois olla ihan kova sekin skenaario että siirtyisi suoraan siihen 2v vaiheeseen. Sellaista.
Mä oon aika hyvä siinä, että asia kuin asia, pääni sisällä on hirveä komppania jengiä riitelemässä. Nykyään osaan jo joskus antaa niiden tapella keskenään.
DeleteNiin kai mäkin uskon, siis, että jossain vaiheessa asia ratkeaa suuntaan tai toiseen ja kiirekös tässä. Sitä ennen kyllä mieluummin halailen, ja sen jälkeenkin.
Ettetkö myös olisi oikeassa tuossa viimeisimmässä pointissasi.
Sisäpiirijuoruilua: UMK:n kulisseissa työskentelevä kaverini vihjaisi että on kuulemma tulossa huikea show. Jäin miettimään että kun kerran siellä tuttu on töissä niin miksi en ole vonkunut itseäni paikan päälle?
ReplyDeleteMä toivoisin että sun/teidän kohdalla olisi nyt riittämiin käyty tota sun kättäricytotecjne.-rundia läpi. Kyllä se nyt rupeaisi olemaan teidän vuoro asioida siellä kättärin ylemmissäkin kerroksissa.
NIIN! Kysäisepäs, saisiko sinne lauman reippaita bloggaajattaria? :D Hyvä show kyllä oli, se on sanottava.
DeleteMä toivon kanssa, mutta ei mun toiveita ole universumi ennenkään kuunnellut. Ja hei, kaavinta hoidettiin osastolla niissä ylemmissä kerroksissa, sun toive on siis kuultu :D (Ai hitto se anestesia on muuten kiva, taas muistin sen <3)
Yhtään uutta keskenmenoruljanssia en kyllä teille minäkään toivo! Mutta päätöksessä en osaa auttaa, itsellä ei ole sitä ensimmäistäkään vauvaa, ja valamiehistö on pohtinut päätöstään niin pitkään, että niillä kasvaa varmasti kaikilla jo täysparta (naisillakin) ja tyhjien pitsalaatikkojen pino ulottuu kattoon.
ReplyDeleteYhdyn lopputulemaasi.
PARAS KIELIKUVA! Täysparta! Kiitos! Mun pitää muuten sanoa, että en mä oikein kokenut sellasta vilpitöntä halua saada vauva ennen kuin tuo tytär syntyi. Mutta oli se silti tosi hyvä idea.
DeleteJa silti, se on aika hyvä lopputulema.
Aika ihanaa, että sulla meni noin päin tuon vauvan haluamisen kanssa. Mulla on ollut klassinen vauvakuume tasan kerran; ennen esikoista nimittäin. Meillä on kyllä kolme lasta, ja kaikki erittäin toivottuja, mutta jälkimmäiset kaksi olisin kernaasti ottanut vaikka noin 1,5-vuotiaina. Lapset on ihan mielettömiä pakkauksia (ja vauvatkin tosi söpöjä), mutta voi vitsit, se vauva-aika ei vaan koskaan ollut ihan mun kuppi teetä.
DeleteToisaalta on ehkä helpompaa olla äiti, joka ei niin piittaa vauvavuodesta kuin äiti, jolla on alituinen vauvakuume, mutta se kaikki vauva-aikaa seuraava onkin sitten enemmän tai vähemmän rasittavaa. Sillä suurin osahan lapsuudesta on kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä vauvuutta. Mun onneksi.
Sulle, Liina, toivon sopivassa suhteessa päänsisäistä polemiikkia ja mielenrauhaa. Niin on hyvä kuin käy. (Sanoi muistaakseni Esko Aho ammoisella ysärillä. Kukapa olisi uskonut, että siteeraan vielä jonakin päivänä Esko Ahoa blogin kommenttikentässä!)
Mulla taas on klassinen vauvakuume iskenyt ehkä pahiten kun ipana oli noin kolme kuukautta. Laitoin sen hormoneiden piikkiin.
DeleteMua ehkä vähän huvittaa ajatus kotiin tupsahtavasta 1,5-vuotiaasta :D Saapuu ehkä oman pehmolelunsa kanssa! Henkilökohtaisesti musta vauva-aika oli vielä jotenkin hanskattavissa, mutta se ei-leikki-ikäisen huomionkipeys ja toisaalta tietty päättömyys olivat vähän raskaita, niin, että jos saisin valita, vauvavaiheesta siirryttäisiin suoraan noin 3-vuotiaaksi.
Mä luulen kyllä, että olet ihan oikeassa siinä, että on helpompaa jos nauttii lapsissaan muustakin kuin siitä vauvavaiheesta - se kun tosiaan on niin nopeasti ohi.
Esko Ahon siteeraaminen olisi ehkä tosiaan aika hämmentävää, ellei tuo nimenomainen lainaus olisi aika hyvä, ja tiivistäisi sitä, mihin ikään kuin itsekin luotan. Kiitos!
Samantapaista pohdintaa on käyty täälläkin, kun ei tiedä uskaltaako. Ja jos ei uskalla, niin mitä voi toisaalta menettää. Ja jos uskaltaa, niin miten sitten kestää, jos meneekin taas kesken. No, mihin ikinä päädyttekin, niin onnea matkaan! Meillä pari viivaa piirtyi tikkuun alkuviikosta, joten pohdinta on nyt ohi ja nyt toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
ReplyDeleteTosin nyt mä ehkä vähän salaa toivoisin teidän vielä uskaltavan vielä yrittää ja että saataisiin molemmat toivottu lopputulos ��. Hyvää ystävänpäivän jatkoa!
Ja anteeksi, kun kommentit tulevat edelleen nimettöminä, on vaan itselle vähän turhan herkkä aihe muuten tulla kommentoimaan...
No mutta jopas! Hieno juttu ja kovasti onnea! Pidän peukkuja, että teillä mennään sen parhaimman kautta.
DeleteJa kiitos kauniista sanoista muutoinkin <3 Mutta mikä lasketaan yrittämiseksi? :D Koska nythän emme kuitenkaan mitenkään yritä estääkään vauvojen tuloa, jos kohta aamulämmön mittaaminen on nähdäkseni siellä projektin puolella jo, ja siihen taas en suostu. (Mulle tulee välillä tällasia pakkomielteitä asioista. En ollenkaan sano, etteikö se muille voisi olla ihan hyvä juttu. Haluaisin vain pitää itse seksin suoritusvapaana alueena, jos suot anteeksi suorapuheisuuteni.)
Ja kyllä tänne saa anonyymisti kommentoida, etenkin jos on herkkä aihe, mutta muutenkin. Ei tarvitse ollenkaan pahoitella.
Eikös se itse seksi voi olla suoritusvapaata, vaikka se tiettyyn aikaan kuusta tapahtuisikin ;)? Aamulämpö on mulle hieman vieras juttu, mutta kyllä mä vähän kalenteria vilkuilin (tosin nytkin laskin väärin ja nää viivat tuli siksi yllärinä)...
ReplyDeleteNo kieltämättä se sitä voi olla :D
DeleteMä oon lähinnä kuullut siitä aamulämmöstä, liittyy vissiin jotenkin ovulaation läheisyyteen. Mutta ehkä siinä on sekin, että pyrkiikö osumaan viettelyksineen just siihen ovulaatioon vai ei. Toisaalta luonto on tässä vähän apuna, silloinhan sitä usein myös tekee mieli o_0
Mun tekisi hirmu paljon mieli myös äänestää tässä asiassa,koska vauvat on ihania ja tuoksuu hyvälle. Mutta tyydyn nyt vain sanomaan, että tuli mitä tuli olen tässä.
ReplyDeleteNo mut aattele, jos oisin paksuna, meidän pitäisi lopettaa meidän giniä ja kutimointia -illat ja siirtyä tonicia ja kutimointia -iltoihin. Mikä nyt ehkä ois ihan ok sekin.
DeleteMä tiedän, että olet, ja siihen luotankin <3
No mää mietin kans, että toivottavasti uskallatte ja onnistutte (tai "onnistua" nyt on tosi karsea sana tässä, niinku se ois mikään itsestä kiinni, mutta ymmärtänet). Mutta enempi toivon, että kävi miten kävi, niin kävi hyvin.
ReplyDeleteEnni
No eihän se tosiaan ole, siis itsestä kiinni, ja on siinä vielä sellanenkin, että onnistumisen määritelmä ei ole aivan yksiselitteinen - luulen, että oltais aivan onnellisia tällaisenakin perheenä. Mutta kiitos, sitä mäkin kaikkein eniten toivon, että käy hyvin siis. Katotaan, kuuluuko siihen vaipanvaihtoa sit vai ei.
DeleteMun täytyy tuon yhden sakin kutimointikäsityksiä vähän oikasta. Mun vauvaa joutuu pitään todella paljon sylissä ja hyvin sujuu sukkapuikot kädessä. Kertaakaan en ole tökännyt sitä silmään!
ReplyDeleteJaha. No tämä on kieltämättä lohdullista kuulla! Mutta mites juoksu, kun nyt mulla on selkeesti joku juoksuaika enkä halua pilata sitä paksuuntumalla :D
DeleteIhana blogi ja mahtavat jengit pään sisällä! Kommentoin blogiasi ekaa kertaa siksi, että oon itse käynyt puolen vuoden sisällä läpi kaksi keskenmenoa (eka keskeytynyt, toinen epätäydellinen) ja koko verenvuoto-cytotec-kättärinpäivystys-kaavinta-kuvio on aivan liian tuttu ja oon samaa mieltä, että olisi meidän 1. kerroksen (ja välillä 7. kerroksessa tehtyjen kaavintojen) naisten aika siirtyä myös ylempiin kerroksiin! Sinulla taisi olla kolme keskenmenoa ennen onnistunutta raskautta ja mietinkin, että mistä sait voimia yrittää kolmatta raskautta ja sitten vielä neljättä epäonnistumisten jälkeen? Meillä tuntuu usko loppuvan jo kahden jälkeen ja uusi raskaus samalla sekä kiehtoo että pelottaa ihan h****tisti. Tutkimuksiakin on jo mietitty (yksityisellä tottakai koska no... julkiselta ei paljon tukea tähän asiaan saa). Jos nämä asiat yhtään kiinnostaa, mun blogia voi käydä tsekkaamassa täältä: http://keskenaan.blogspot.fi/
ReplyDeleteKiitos, että puhut näistä asioista ja vielä noin mahtavalla asenteella!
Kiitos!
DeleteJa voi hitto, kuulostaa niin tutulta tuo sun kuvio. Mulla oli itse asiassa kaksi keskenmenoa ennen kuin ipana syntyi, mutta eräällä ystävälläni oli kolme - ja niin vain hänelläkin on nyt kaksi ihanaa lasta. Kolmannen perättäisen keskenmenon jälkeenhän pääsee tutkimuksiin luullakseni myös julkisella, ja vaikka ystäväni kohdalla niistä ei mitään vikaa löytynyt (kuten kai usein ei) luulen, että siitä sai vähän tsemppiä kokeilla vielä. (Me lähdettiin aikanaan kolmanteen yritykseen silleen, että nyt äkkiä uudestaan paksuksi että päästään sit niihin tutkimuksiin. Mutta ei päästy.)
Mä pidän peukkua. Luultavasti tässä käy ihan hyvin. Sitä vaan pitää jaksaa sinnitellä siihen asti.
Blogisi vaikutti muuten hyvältä, en ehtinyt vielä vaan kommentoida :)
Kirjoitat niin hyvin. Toivottavasti kaikki käy parhain päin, mitä se sitten ikinä tarkoittakaan. <3
ReplyDeleteNiin, eiköhän, sit lopulta <3 Nytkin on aika hyvä!
DeleteHear hear!
ReplyDeleteJust samoja täällä. Äh ja miten se voikin tuo menetys tehdä kaiken niin epäselväksi ja -varmaksi. Jos ennen raskautta sitä raskautumista ja vauvaa odottamalla odotti ja jännitti, miten nyt tilanne voi olla, että tahtoako vai ei? Oon myös miettinyt että jos tässä paksuksi vielä pamahtaisi (antakee anteeksi, oli pakko 😄) niin se mahdollinen menetys kättäri-cytotec-tuska-verensyöksyineen olisi ihan vimonen. Ja kaikessa menettämisen pelossa silti on jonkinlainen luottamus että kyllä se seuraavalla kertaa olisi pakko onnistua. Kenties lapsellista luottoa.
Mutta mutta. Miten niitä lapsia sitten saadaankaan. Ahdistus sekin. Vaikka meillä ei lapsien teossa (hah) ole koskaan mitään lämpöjä mittailtu tai tikkuihin pissitty, niin kyllä vaan kummasti alkaa nostaa srtessi päätään ja ajatukset väkisin laskea otollisia päiviä, sekä into itse puuhaankin kohta mennä näiden mietteiden kanssa. Ja vaikka kuinka yritän itselle toistella että melkein vuosi yritystä ei edes ole isommalla otannalla pitkä aika odottaa, niin silti. Eikä ajatus siitä, että reilun kolmen kuukauden päästä meillä olisi voinut se bebe olla, ilman näitä turhia stressejä ja mietteitä sekä suruja, auta tilannetta. Teimpä tuossa yksi ilta surkutteluissani turhanpäiväisen laskelman; olen ollut lähes täysiaikaisen raskauden verran raskaana, ilman loppupalkintoa, kun yhteenlaskee keskenmenneisiin raskauksiin tuhraantuneet tiineysviikot! Mieltäylentävää.
No mutta asiahan siis oli että I feel you!
Tää on kyllä todella erikoista. Kun syksyllä olin vielä silleen melko rauhallisen varma, että kyllä, ehdottomasti voin ottaa vastaan vauvan, niin nyt tilanne on tosiaan tuo. Että voishan sitä olla näinkin, mikäs vika tässä.
DeleteMutta voi, ei tuo luottamus minusta yhtään lapselliselta kuulosta. Pakkohan sitä on uskoa, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, ei muuten jaksa.
Ja onpa muuten äärimmäisen karu laskelma! Ihan hirveetä! Mä en sentään pääse keskenmenoissa laskettuna ehkä kuin puoleenväliin raskautta, ja oikeasti tuntuu, että siitäkin pitäisi saada joku mitali vähintään.
Mitä siihen itse tekoprosessiin tulee, yritän ihan kaikin voimin sellasta, etten kauheasti miettisi lopputulosta. Tai sen puutetta. Että lähinnä vaan yrittäis nauttia siitä. (Ja sit toisaalta nää lievästi ristiriitaiset fiilikset ei myöskään nyt innosta kalkuloimaan ovulaatiota kalenterista. Parempi jos en tiedä.)
Meillä käytiin eilen dialogi, jossa mä kysyin mieheltä, että haluisko se, että meille tulis vauva. Se oli ihan, että no katotaan sitä sitten. Minä, että miten niin sitten, sitten jos tulee vauva, on myöhäistä sanoa, että en halunnutkaan. Mies sanoi, että totta, ja sit mä aloin nukkua. Tulkitsen, että ristiriitainen on olo puolisollakin :D
Kiitos <3
Miten voikin ihmisten näkökulmat tähänkin aiheeseen olla niin erilaisia omista kokemuksista johtuen! Mulla ei ole kokemusta keskenmenoista, muuten kuin lukuisia iltoja aiheesta ystäviä kuunnellen. Siksi en voi sitä sittenkään käsittää, vaikka uskon, että se on jotain ihan järkyttävää. Siksi en osaa sitä pelätä. Vaikka on itsestään selvää, että se voi koskettaa myös meitä.
ReplyDeleteMä sen sijaan mietin vauva-asiaa siltä kantilta, että miten ihmeessä siitä selviää. Kun vauva-aika oli jotain aivan kamalaa ja meinasi viedä sekä järjen että hengen, niin miten ihmeessä sen vääntäis läpi uudemman kerran. Ei tietenkään ole sanottua, että toinen lapsi olisi samanlainen, mutta kun ei ole kokemusta muusta. Esikoisesta saatiin tällä viikolla virallinen lausunto, että "olisitte todellakin tarvinneet apua alusta lähtien".
Lapset on kivoja, mutta vauva-aika pelottaa niin jäätävästi, että harkita pitää vielä pitkään. Toivottavasti ei liian pitkään.
No on ja ei ole. Siis järkyttävää. Riippuu aika paljon ihmisestä ja tilanteesta ja siitä, miten hyvin asia hoitaa itse itsensä. Viimeksi oli järkyttävintä se lääketieteellisen intervention määrä, jota vaadittiin.
DeleteHurja lausunto! Ja hurja vauva-aika! Mä toki kuvittelen, että jos saan toisen vauvan, se on samanlainen lunki yksilö kuin jo olemassaoleva lapseni. Luultavasti luvassa olisi tietysti Jotain Ihan Muuta.
Just nyt on vähän sellanen olo, että en halua sittenkään vauvaa, mutta en toisaalta tiedä, kuinka luotettava päätöksentekijä milloinkin olen.
Mulle on edelleen mysteeri, miten jotkut on nauttineet vauva-ajasta, käyneet jossain kivoissa paikoissa vauvan kanssa, jopa matkustelleet, ja vieläpä kaipaavat vauva-aikaa taaperoajan koittaessa ja sen jälkeenkin. Kun näen vauvan, joka ei vielä 10 minuutinkaan päästä huuda naama punaisena, ihmettelen, mikä sitä vaivaa.
DeleteMutta uskottava se kai olis, että extreme on extremeä, ja maailmassa on joku kohtuus - onhan..?
Musta vähän tuntuu, että sä haluat vauvan. Sua vaan pelottaa. Ja se on ihan oorraid :) Muakin pelottaa ihan kauheesti.
On varmasti joku kohtuus. Mutta toisaalta tuskin se kaikkia kohtaa :D
DeleteTeillä kuulostaa kyllä olleen melkoista haipakkaa toi vauva-aika. Meillä oli hyvin erityyppistä - mutta mikäänhän ei itse asiassa takaa, että menis yhtään hyvin seuraavan kanssa. Itse asiassa nyt olen paljon tietoisempi kaikesta, mikä voi mennä pieleen.
Ja joo, olet oikeassa, mua pelottaa :) Mutta vaikka mä jollain tasolla haluankin sen vauvan, en halua sitä selvästi ihan kovin paljon, kun nyt mua ahdistaa kaiken maailman sekundääriset käytännön jutut järkyttävästi.
Ollaan miehen kanssa päädytty siihen, että käydään yksityisillä ns helpoissa verikokeissa eli tarkistetaan että arvot on kunnossa eikä kyse ole mistään "helposti korjattavissa" olevasta ongelmasta. Turha käydä läpi kolmas km jos siellä on jotakin häikkää ja apua olisi saatavilla. Mutta jos mitään ei löydy, lähdetään yrittämään vielä kolmatta raskautta asenteella "kolmas kerta toden sanoo". Luotto omaan kehoon on olematon mutta kun on raskaana, on sentään toivoa siitä että joku päivä meillä voi olla vielä lapsi. Vaikeita asioita, joita iso osa lapsia haluavista pareista ei edes mieti!
ReplyDeleteNo se on varmaan ihan hyvä, jos siitä saa mielenrauhaa. Usein kai noi on vain huonoa tuuria - huomaan suhtautuvani koko hommaan vähän eri tavalla nyt, kun olen itse saattanut keskenmenoista huolimatta maailmaan lapsen, ja sillä luottamuksella olen melko varma, että teilläkin käy lopulta ihan hyvin. Mutta en nyt tiedä, siirtyykö tämä luottamukseni sinuun :) Muista syödä foolihappoa!
DeleteMä tunnistan kyllä tosi hyvin sen, miten oma kroppa tuntuu jotenkin petolliselta kun ei saa yhtä raskautta loppuun hoidettua ja miten vaikea on uskoa siihen, että ensi kerralla menee paremmin. Mutta kyllä kuitenkin voi mennä.