Keskenmenokipuilujen ja haluunks-mä-sit-vauvan -pohdintojen jälkeen kävi niin, että ...
...hyvä on, en pitkitä dramaattista hetkeä, sillä luvassa on melkoinen antikliimaksi. Päätimme, että toista lasta ei (ainakaan nyt, ehkä ei ikinä) tule.
Keskenmeno tuntui - jälkikäteen analysoituna - vähän siltä kuin joku olisi pistänyt pesukoneeseen ja laittanut linkouksen täysille. Joskus helmikuun loppupuolella kävelin jo enimmäkseen suorassa.
Yllättävän vaikeaa oli silti. Tuntuu kuin se palikka, joka edustaa minua perheessämme, olisi mennyt ihan vinoon. Oma paikka ja suhteet piti määrittää likipitäen uusiksi. Se oli ihan järkyttävää: oli kuin olisin käynyt itsekseni läpi parisuhdekriisin. Eikä siihen kaikkeen liittynyt PMS. (Miesparkani.)
Nyt on jo joitakin viikkoja tuntunut siltä, että olen osa sitä perhettä, johon haluankin kuulua. Jokainen kulma ei hierrä.
Mutta toisaalta, jänistin. Ahdistuin. Yritin löytää omaa paikkaani, ja ajatus siitä, että myös perhe merkittävällä tavalla siinä kuviossa muuttuisi, pelotti. Vielä enemmän pelotti toinen kierros tätä linkousta. Löysin kaikenlaisia sekundäärisiä ongelmia, jotka välittömästi paisuivat Balaenoptera musculus -painoluokkaan. Siis ihan oikeasti, eihän se, että "sitten ehkä pitäisi joskus muuttaa" ole mikään aivan todellinen ongelma. Se, että potentiaalinen muuttopakko tuntui ongelmalta, kertoi vain siitä, etten ollut valmis.
Miesparkani on ollut koko ajan sitä mieltä, että yksi keskenmeno riitti kelle tahansa, eikä vastustellut, kun kaivoin pillerit lääkekaapista.
En ollut valmis kuukausi sitten, enkä ole nyt - en, vaikka huomaan toisten raskausuutisten silti kaihertavan mieltä. Vaan viisaammilta olen kuullut, että niin ne saattavat kaihertaa muitakin, jotka eivät halua vauvaa.
Kolmistaan eteenpäin, siis. Tai jos koira lasketaan, kolme-ja-puolistaan.
Ja nyt on hyvä.
...hyvä on, en pitkitä dramaattista hetkeä, sillä luvassa on melkoinen antikliimaksi. Päätimme, että toista lasta ei (ainakaan nyt, ehkä ei ikinä) tule.
Keskenmeno tuntui - jälkikäteen analysoituna - vähän siltä kuin joku olisi pistänyt pesukoneeseen ja laittanut linkouksen täysille. Joskus helmikuun loppupuolella kävelin jo enimmäkseen suorassa.
Yllättävän vaikeaa oli silti. Tuntuu kuin se palikka, joka edustaa minua perheessämme, olisi mennyt ihan vinoon. Oma paikka ja suhteet piti määrittää likipitäen uusiksi. Se oli ihan järkyttävää: oli kuin olisin käynyt itsekseni läpi parisuhdekriisin. Eikä siihen kaikkeen liittynyt PMS. (Miesparkani.)
Nyt on jo joitakin viikkoja tuntunut siltä, että olen osa sitä perhettä, johon haluankin kuulua. Jokainen kulma ei hierrä.
Mutta toisaalta, jänistin. Ahdistuin. Yritin löytää omaa paikkaani, ja ajatus siitä, että myös perhe merkittävällä tavalla siinä kuviossa muuttuisi, pelotti. Vielä enemmän pelotti toinen kierros tätä linkousta. Löysin kaikenlaisia sekundäärisiä ongelmia, jotka välittömästi paisuivat Balaenoptera musculus -painoluokkaan. Siis ihan oikeasti, eihän se, että "sitten ehkä pitäisi joskus muuttaa" ole mikään aivan todellinen ongelma. Se, että potentiaalinen muuttopakko tuntui ongelmalta, kertoi vain siitä, etten ollut valmis.
Miesparkani on ollut koko ajan sitä mieltä, että yksi keskenmeno riitti kelle tahansa, eikä vastustellut, kun kaivoin pillerit lääkekaapista.
En ollut valmis kuukausi sitten, enkä ole nyt - en, vaikka huomaan toisten raskausuutisten silti kaihertavan mieltä. Vaan viisaammilta olen kuullut, että niin ne saattavat kaihertaa muitakin, jotka eivät halua vauvaa.
Kolmistaan eteenpäin, siis. Tai jos koira lasketaan, kolme-ja-puolistaan.
Ja nyt on hyvä.
Onnea päätöksen johdosta! Ja halaus.
ReplyDeleteKävin itse kymmenennen raskausviikon jälkeen läpi kohdun lääkkeellisen tyhjennyksen tämän kalenterivuoden puolella ja palasin lukemaan ajatuksiasi aiheesta. Minullakaan kaikki siinä prosessissa ei mennyt ihan putkeen, mutta en sentään joutunut ihan niin kovaan pyöritykseen kuin sinä. Silti se oli raskain kokemus tähänastisessa elämässäni - voitti keskuudessani 6-0 esimerkiksi tahattoman lapsettomuuden ja lapsettomuushoidot. Vinossa kuljen minäkin, en konkreettisesti, mutta sydän painaa niin paljon, että elämä on epäkeskoa.
Sanoinko jo, että halaus sinne.
Kiitos! Ja iso, iso halaus myös sinne!
DeleteMua hirveästi harmittaa puolestasi, että jouduit tähän. Etenkin kun taustalla oli muitakin ikäviä ja raskaita asioita. Universumi on niin kovin piittaamaton, joskus.
Toivottavasti sydän on jo vähän keventynyt ja kevenee koko ajan lisää niin, että saat suoristuttua. (Mä oisin tehnyt vaikka mitä, että sun ei ois tarvinnut tämmöstä läpikäydä. Nyt on koko ajan tuntunut siltä, että kyllä mä nää kestän kunhan kenenkään mun ei tarttis.)
Aurinkoa kevääseen! Ja halaus!
Nää asiat kyllä sekoittaa pään tehokkaasti - itsekin jouduin tekemään lääkkeellisen tyhjennyksen vuoden alussa (tuulimunaraskauden takia) ja vaikka kaikki meni suht kivuttomasti niin kyllä se pistää miettimään onko tässä mitään järkeä, varsinkin kun meidän tapauksessa vielä syydämme sievoiset summat rahaa lapsettomuushoitoihin... Ihanaa että te olette saaneet asiaan päätöksen joka tuntuu kaikista oikealta! Kaikkea hyvää teidän koko kolme- ja puoli perheelle <3
ReplyDeleteÄh. Voi ei. Rutistus. Ymmärrän niin hyvin.
DeleteNyt on niin paljon helpompaa kun päätös on tehty - ja kun elämä nyt on onnellista näinkin, en jaksa haikailla muutakaan. Mutta eri asiahan se on, jos kovasti, kovasti toivoo perheen kasvua. Niin että en mä sinnekään osaa muuta toivoa kuin rakkautta ja raikkautta ja selkeyttä siihen, mitä toivot :)
Sä olet kyllä hieno, rohkea ja ihana tyyppi. Toivottavasti päätös tuo osaltaan paremman fiiliksen itsestä ja elämästä, sellaiset päättämättömät asiat kun aina nakertaa naista.
ReplyDeleteKyllä se päätös kovasti helpotti, kun sen teki. Itse asiassa tein sen jo tovi sitten, mutta kun se oli keskellä kiertoa, en heti tohtinut julistaa mitään. Olisi ollut noloa peruuttaa kuukautta myöhemmin, että hups :D
DeleteItse olet ihana!
Tää on vaikea kysymys. Tosi vaikea (ilman sitä rumbaa jonka olet joutunut läpikäymään). Enkä osaa edes kuvitella mitä ajatukset ois tuossa tilanteessa (mutta voisin kuvitella että päätyisin tuohon juuri samaan).
ReplyDeleteMeillä ajatus oli alunperin että kaksi lasta ois kiva. Sit tuli raskas raskaus (eikä edes helposti, vuosi ja vähän päälle meni yritellessä vakavasti) ja vaativa vauva (ihana ihana ja ihana, mutta pirun vaativa). Todettiin miehen kanssa yhteen ääneen, että meidän perhe oli tässä ja hyvä niin. Piste. Sit kun vauva ei ollut enää vauva, vaan täytti kaksi alkoi raskausuutisia tulla joka suunnalta (ja monta monta ihanaa uutista joille pystyin pitkästä aikaa sanomaan vilpittömästi ilman omia kaiherruksia "onnea", koko sydämelläni), --- esikoisia ja toisia lapsia. Nyt oma laps on kolme ja niitä uutisia toisista tulee joka suunnasta ja joka kerta kun kuulen uutisen, mietin että "entä jos"...huoh. Siis mä olen oikeasti tosi tosi tyytyväinen rakkaan 3v. äitinä, en halua lisää lapsia (ja raskaus, imetys ja vauva saavat lähinnä kauhunhien otsalle). Mutta voi elämä, miksi ajatus "entä jos pyörii mielessä aina vaan....ja venäläistä rulettia pelataan miehen kaa (toiselta nimeltä keskeytetty yhdyntä). Ollaan me vaan pöljiä (no hei, kolme vuotta jo toiminut ;)).
Olet oikeassa, kysymys ei ole munsta helppo oikeastaan mitenkään päin. Ei se ollut helppo silloin kesälläkään, kun kaikki tämä oli vielä edessä.
DeleteMutta eikö ole ihanaa se, että nyt voi jo olla onnellinen toisten onnesta? Sillä vaikka nyt välillä sydäntä kaihertaakin, se on kuitenkin niin kovin erilaista kuin ennen sitä omaa vauvaa, silloin ei vain kaihertanut vaan korvensi.
Ja jännä kyllä, miten ihanaa on olla rakkaan kolmevuotiaan äitinä. Meillä siis sama tilanne, vaikka vauvavuosi täkäläisittäin oli kyllä tosi iisi.
Meidän venäläinen ruletti oli vähän aikaa nimeltään varmahkot päivät, koska päätimme tämän asian jotenkin silleen, etten voinut heti pillereitä aloittaa. Se tietenkin johti siihen, että - ystävieni hienoiseksi huviksi - jännäsin noin viikon myöhässä olevia kuukautisia. Se, että helpotus oli kuitenkin päällimmäinen tunne, kertoi ehkä siitä, että päätös oli tilanteeseen nähden oikeansuuntainen :D
Kuukautisten alkamisen aiheuttama tunnetila - onko se helpotus vai pettymys - on kyllä tosi hyvä mittari. Ehkä paras mahdollinen. Sen viitoittamalla tiellä on ihan hyvä talsia eteenpäin.
DeleteKeskenmeno, joka johti lopulta kaavintaan, on takana itsellänikin. Sellainen pistää kyllä elämän vähäksi aikaa aivan raiteiltaan. Ja sulla on ollut vielä "vähän kaikkea pientä" siihen päälle. Ei ihme, että olo on ollut lingottu ja mankeloitu.
Onnea tehdystä päätöksestä ja paljon iloa elämään 3,5-henkisenä perheenä! <3
Olet ihan oikeassa. Se on tosi hyvä mittari. Tällä kertaa melkein itkin vessassa huojennustani.
DeleteMä oon joskus jubannut yhden ystävän kanssa, että muhun hormonit - erit. lisääntymishormonit - vaikuttavat suhteellisen vahvasti. Se voi ehkä vaikuttaa siihen, että olen tavanomaista linkoutuneempi.
Kiitos! Elämä on parhaimmillaan juuri sitä, ilontäyteistä. Siitä haluaisin pitää kiinni, ja toivon sinnekin!
Nää on vaikeita asioita! Itsestä tuntuu siltä, että laittaisin pillit pussiin saman tien (koska omana itsenä oleminen nyt vain on niin paljon ihanampaa ja keskenmenon jälkimainingeissa sitä tuntuu kadottavan sen oman minuutensa kokonaan), jos meillä olisi edes se yksi lapsi, joten ymmärrän täysin.
ReplyDeleteJa silti ymmärrän täysin, että tuntuu pahalta. Kukapa meistä ei toivoisi, että lapsia saisi juuri silloin juuri niin monta kuin haluaa. Voimia päätökseen, nauti pienestä jo tässä maailmassa olevasta perheestä.
Hirveän hyvin sanottu tuo, että keskenmenon jälkeen oma minuus jotenkin katoaa. Siltä juuri se tuntuu. Omana itsenään oleminen on aika luksusta sen jälkeen.
DeleteMä suhtauduin jatkoyrityksiin paljon päättäväisemmin silloin ensimmäisellä kierroksella. Se kyllä olikin minusta hyvä valinta - silloin. Nyt tuntuu niin helpolta antaa vain olla.
Sulle kyllä toivon sitä päättäväisyyttä vielä :)
Meidän perhepoliittiset juupas-eipäs-keskustelumme ovat vähän eri osastoa, mutta siinä välillä vaiheilu tuntuu ehkä jotenkin samalta kuitenkin, vaikka kysymys on eri. Täten voin myös kuvitella, että kun keho, mieli ja sydän vihdoin lukitsevat päätöksensä, tuntuu se varmasti hyvältä. Onnittelen siis päätöksestä minäkin!
ReplyDeleteKyllä. Vatvomisen lopettaminen on aina hyvä asia, vaikka siinä samalla luopuisi jostakin.
DeleteKiitos! Ja selkeyttä omaan keskusteluunne!
En selvästikään ole yhtään tajunnut, miten rankka tuo kokemus on. Tai miten sen oikein voisikaan tajuta. Vähän niin kuin on vaikea tajuta miltä vaikka rasismi tuntuu, kun ei ole sitä henkilökohtaisesti kohdannut, vaikkei se tähän liitykään mitenkään, tulipahan vain mieleen. Niinku siis, että voi kuvitella tajuavansa, muttei kuitenkaan yhtään voi tajuta.
ReplyDeleteLuulen, että vauvat aiheuttaa useille kaiherruksen mahanpohjaan riippumatta siitä, onko niitä itsellä kuusi vai nolla, mutta silti voi olla samalla ihan onnellinen omasta valinnastaan. Minusta tämä yksilapsisuus on edelleen oikein hyvä valinta, meidän perheelle sopiva. Toivon, että teillekin, kun sen valinnan olette tehneet.
(ja voihan sitä aina muuttaa mieltään, kunhan siinä välillä voi elää tyytyväisenä päätökseensä, eikä tarvitse hötkyillä joka suuntaan)
No ei tässä kommentissa nyt ollut mitään järkeä. Julkaisen sen silti.
No en mäkään sitä oikein tajunnut ennen kuin tuossa jossain välissä tuntui siltä, kuin olisi vihdoin lopettanut juoksemisen - tai maailma olisi lakannut pyörimästä. Alkutalvenhan sitä vaan eli. Jälkikäteen tuli sellainen olo, että hitto mä oon ollut sekaisin.
DeleteMutta ehkä kaikki eivät ole yhtä lailla hormoniensa vietävissä.
Olet varmasti ihan oikeassa siinä, että vauva on ehkä aina, vielä 90-vuotiaanakin asia, joka aiheuttaa sen kaiherruksen tunteen - mutta ei kaikkea tarvitse saada vain siksi, että tekisi kauheasti mieli juuri nyt.
(Sain muuten erityisluvan muuttaa mieltäni - mies sanoi, että eihän me varmaan ees päästäis Guinessin ennätysten kirjaan, jos haluaisinkin valita toisin myöhemmin. Ja se on hyvä, koska mua aina helpottaa henkinen takaportti.)
Sun kommenteissa on aina järkeä.
Onnittelut päätöksestä ja hienoa, että sait kuitenkin luvan muuttaa mieltäsi (jos niin siis haluat) :).
ReplyDeleteItsehän tosiaan raskauduin melko pian viime syksyn keskenmenohässäkän jälkeen ja olisin ehkä tarvinnut henkiselle puolelle vähän lisää toipumisaikaa. On tämä sen verran menettämisen pelon sumussa mennyt. Tänään kuitenkin näkyi ultrassa pienet sormet ja syke ja samalla muistin, miksi annoin tälle mahdollisuuden.
Ja totta kai koira lasketaan mukaan perheeseen, niin ainakin meillä :).
Kiitos! Ja jep, mä oon ehkä tyyppinä sellainen, että pieni takaportti helpottaa, vaikka sitä ei ehkä koskaan oikeasti käyttöön ottaisikaan.
DeleteMä tulin vuonna 2010 raskaaksi kolmesti (koska olin kaikille "ota toipumisaikaa" -neuvoille, että "pfffft"), ja vaikka mitään en kadu - onhan siitä tuloksena rakkain tyttäreni - nyt ehkä huomasin, että eivät ne neuvot ihan tuulesta temmattuja ole. Otaksun, että vuodet 2010 ja 2011 olivat aika paskoja perheessäni muillekin kuin minulle, enkä oikeastaan osannut raskaudesta missään vaiheessa iloita.
Toivottavasti siis SINÄ kuitenkin muistat vähän iloita ja nauttiakin, ja olla pelkäämättä ainakin ajoittain! Se tekee hyvää! Ja nautihan kovasti niistä pienistä sormista ja sykkeistä, on ihana kuulla, että sellaiset on nähty. Tuli hyvä mieli - myös tänne :) Kiitos!