Syyskuussa ajattelin kertovani parhaasta urheilukurssista, jolle voi ihminen osallistua.
En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.
Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.
Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".
(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)
Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.
Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.
No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.
Nyt, kun ei ole enää pakko.
En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.
Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.
Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".
(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)
Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.
Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.
No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.
Nyt, kun ei ole enää pakko.
Kyllä! Mulla on ihan sama :)
ReplyDeleteTavallaan ihanaa, että tulee tehneeksi jotain siksi, ettei oikeastaan tarvitse :)
DeleteMäh. Mua rytmi auttaa.
ReplyDeleteEhkä sanon niin kun on vaan hiljalleen katkeroituva. Mun kisaaminen vaihtui polven takia vesijumppaan mummojen seassa. Enkä oo käynyt kuin yhesti. Ku ei oo pakko.
Mutta iloinen juttu, että juoksu kulkee. Siellä ei ehkä oo niin liukastakaan! Tai huomennapa se nähdään, kun työreissua pukkaa.
Olipa jorina. Ole hyvä, turhaa dadaa muutaman lauseen verran.
No mutta sellasiahan me. Erilaisia, tarkoitan.
DeleteEi ollut liukasta, ei, silloin kun vielä juoksin. Nyt jaksan juuri ja juuri töihin ja takaisin. Kai se tästä.
Jokainen kommentti on ilo! Vaikka ei sitä ehkä vastaustahdistani uskoisi, anteeksi.
Minulle kalenteriin säädetty pakkoliikunta kyllä monasti on tosi hyväksikin. Mutta juoksu on sellainen, että sitä jos pitäisi jotenkin joka torstai kello kahdeksantoista reikäreikä suorittaa, lopettaisin koko homman. On muutenkin lähes henkimaailman asioita, milloin juoksu kulkee ja milloin saa vatsakrampin toisen kilometrin kohdalla. Lenkkeilyä tulee voida harrastaa fiiliksen mukaan.
ReplyDeleteJoo, erilaisia ollaan. Mulle ei sovi oikein minkäänlainen kalenteriin säädetty pakkoliikunta. Vaikka juuri tällä hetkellä ei tunnu sopivan muutenkaan minkäänlainen liikunta, joten ehkä mun pitäisi vain olla ihan hiljaa :D
DeleteTuosta juoksemisesta olet kyllä ihan oikeassa. Ei se aina kulje eikä aina tarvitse kulkeakaan.