Taloudessamme on jälleen kuunneltu äänikirjoja.
Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)
Hauska my ass.
On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.
Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.
Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.
Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.
Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.
Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)
Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.
Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)
Hauska my ass.
On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.
Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.
Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.
Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.
Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.
Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)
Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.
Voi ei.
ReplyDeleteMinä _rakastan_ Dahlia. En kylläkään kaikkia hänen tuotoksiaan (enkä kaikkia ole lukenutkaan), mutta silti.
Jali ja suklaatehdas ei kuulu lemppareihini, varsinkaan Deppillä höystettynä. (Alkuperäinen elokuva sen sijaan oli yksi lapsuuden suosikeista.) Mutta silti, en ole osannut ajatella tuosta sun näkökulmasta. Jotenkin olen ajatellut, että se ahne olisi ahne, sama minkä kokoisena lapsena se olisi kuvattu.
Se on kyllä ihan totta, että Dahl kyllä armotta hyödyntää monenlaisia ennakkoasenteita erilaisia ulkonäköjä kohtaan. Onhan esimerkiksi Nilviöissä oikein kuvien kanssa esiteltynä se, kuinka ilkeät ihmiset muuttuvat ulkoisestikin rumiksi. Tätäkään en kuitenkaan osaa katsoa pahalla, vaikka eihän ketään saisi leimata rumaksi. Eivätkä kaikki kauniit (kauniin ollessa tässä semmoinen stereotypia kauniista) ole automaattisesti kilttejä.
Voi voi.
Nyt on ristiriitainen olo.
Niin no tää on mustakin vähän järkyttävää, koska minullekin Dahl on tosi rakas ja tärkeä. Etenkin Matilda ja Kuka pelkää noitia ovat tehneet suuren vaikutuksen..
DeleteMun ois helpompi kestää ennakkoasenteiden hyödyntäminen, jos se ei samalla olisi ennakkoasenteiden vahvistamista ja/tai siirtoa, mutta ainakin tää Jali on kyllä paikoin aika masentavaa kuunneltavaa.
Mulla on samanlainen olo - anteeksi, että siirsin sen sulle.
Aijaa! Olen tässä just lukenut kaks Dahlia jälleen kerran ihan hyvällä ruokahalulla. Dahl kirjoittaa satuja. Minusta niitä pitää lukea satuina. Jäin miettimään mihin tämän hetken kirjamme IKJ:n pahuus tiivistyy. Jättiläisiin. Jättiläissortoa! Törkeää! Paitsi itse IKJ on kiltti. Epäselvää! Törkeää! Lukijansortoa!
ReplyDeleteJonkun näköisiä niiden pahistenkin täytyy olla. Ja hyvis-pahis juttuja tarvitaan koska satu. Koska lapsen ikävaihe.
Eli en allekirjoita vielä mutta luen Jalin vielä joskus ennen kuin suljen vastaukseni. Mutta kirjan kannessa ei saa olla Depp (hrrrr, kamalaa).
Joo, ne on satuja, ja satuja pitäisi lukea satuina. En mä Fedja-sedän kanssa koskaan selitä, että kissathan ei sitten osaa oikeasti puhua eikä 6-vuotiaat saa muuttaa omilleen.
DeleteToisaalta, Fedja-sedässä ei yökötellä kenenkään ulkonäölle. Ja Jalissa ja suklaatehtaassa nimenomaan yökötellään. Lihava skidi saa niskaansa sellaista sontaa sekä ulkopuolisten ihmisten että Jalin kivojen isovanhempien osalta, että pahaa tekee. Enkä osaa edes kuvitella, mitä se tekee jollekin potentiaaliselle pyöreämmälle lapsilukijalle.
Kyllä, jonkinnäköisiä pahisten täytyy olla, mutta en tykkää seuraavista:
- On paha, koska on lihava
- On lihava, koska on paha
Edes sadussa ei ole mitään erityisen hyväksyttävää syytä käyttää noin alhaisia kerronnan välineitä. Ja Dahl - monista hyvistä puolistaan huolimatta - käyttää juuri niitä.
Äh kuulostaa kyllä pahalta. Mitenhän tämä kirja sitten on niin suuressa suosiossa että on leffaakin pukattu. Luulisi leffamaailman olevan nykyään jenkkilässä melko korrektia. Pystyyköhän tätä siis lukemaankaan :(
DeleteNo ilkeys ja toisille nauraminen ei mene näköjään koskaan muodista. Vaikka kyllä se muakin itse asiassa vähän yllättää.
DeleteNäin. Dahlin naiskuvakin on aika kamala. Onkohan Matildan neiti Honey hänen tuotantonsa ainoa aikuinen nainen, joka ei ole hirviö, noita tai ällöttävä?
ReplyDeleteEikös Kuka pelkää noitia -kirjassa ole joku symppis mummeli? Vai muistanko omiani?
DeleteNyt tulee varmaan ne vanhat suosikitkin luettua valitettavan uudella twistillä.