Iltaa!
Hämmentyneenä huomasin - huomasitteko te? - että tämän vuoden joulukuussa ei ollut lainkaan 8. ja 9. päivää. Siksi siis kirjoitan teille vasta tässä joulukuun 10. päivänä, herran vuonna 2018. Tutkimaton on aika-avaruus.
Olen ajatellut, että työasioista nariseminen blogissa on vähän jotain sellaista mitä ei tehdä. Ensinnäkin, joku potentiaalinen työnantaja voi lukea sen ja ajatella, että onpa nuiva naikkonen, ja toisaalta minulla kai on joku salassapitosopimus tai jotain sen kaltaista, ja sen ohi on tietenkin vähän jännittävää puhua - vaikka ei kai se omia fiiliksiäni koske.
Koska tässä viimeinen vuosi on kuitenkin vietetty enemmän tai vähemmän turhautuneena, olin jo rikkomassa omia sääntöjäni ja kirjoittamassa työasioista, kun tajusin jotain (minua) kiinnostavaa.
Viime viikolla olin sellaisessa mielentilassa, että kun projektin vetäjä otti yhteyttä, korvistani alkoi tupruta savua vain hänen nimensä näkemisestä.
Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että hän otti yhteyttä kysyäkseen, miten sujuu, sillä sankka korvasavuni oli saavuttanut Espoon ja levittäytyi kovaa vauhtia muualle Suomeen.
Tässä oli jotain kiusallisen tuttua. Hänhän käytti minun lähtökohtaista tapaani ratkaista potentiaalisia konfliktitilanteita!
Oma tapani on seuraava:
Hämmentyneenä huomasin - huomasitteko te? - että tämän vuoden joulukuussa ei ollut lainkaan 8. ja 9. päivää. Siksi siis kirjoitan teille vasta tässä joulukuun 10. päivänä, herran vuonna 2018. Tutkimaton on aika-avaruus.
Olen ajatellut, että työasioista nariseminen blogissa on vähän jotain sellaista mitä ei tehdä. Ensinnäkin, joku potentiaalinen työnantaja voi lukea sen ja ajatella, että onpa nuiva naikkonen, ja toisaalta minulla kai on joku salassapitosopimus tai jotain sen kaltaista, ja sen ohi on tietenkin vähän jännittävää puhua - vaikka ei kai se omia fiiliksiäni koske.
Koska tässä viimeinen vuosi on kuitenkin vietetty enemmän tai vähemmän turhautuneena, olin jo rikkomassa omia sääntöjäni ja kirjoittamassa työasioista, kun tajusin jotain (minua) kiinnostavaa.
Viime viikolla olin sellaisessa mielentilassa, että kun projektin vetäjä otti yhteyttä, korvistani alkoi tupruta savua vain hänen nimensä näkemisestä.
Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että hän otti yhteyttä kysyäkseen, miten sujuu, sillä sankka korvasavuni oli saavuttanut Espoon ja levittäytyi kovaa vauhtia muualle Suomeen.
Tässä oli jotain kiusallisen tuttua. Hänhän käytti minun lähtökohtaista tapaani ratkaista potentiaalisia konfliktitilanteita!
Oma tapani on seuraava:
- Havainnoi, että jotakuta ärsyttää - mielellään tarkkuudella, jolle vetää vertoja vain valkohain kyky haistaa veri
- Yritä heti tehdä tilanteelle jotain.
Tästä tavasta eroonpääseminen on vaatinut vuosia ja rutkasti jotain, mitä naistenlehdissä varmaan kutsuttaisiin "parisuhteen eteen tehtäväksi työksi"*, sillä ensimmäinen ja paras opettajani aiheessa on ollut mieheni. Hän ei lainkaan nauti siitä, että yritän piristää kun häntä ärsyttää. (Seuraava opettaja on ollut tyttäreni. Häntäkin vituttaa moinen.)
Ja nyt, jo 39 vuoden herkässä iässä tajuan, että oma tapani toimia on ihan perseestä enkä todellakaan halua, että minuakaan kohdellaan niin.
Aika katumusharjoitusten, jälleen kerran.
* En ole ikinä ollut ihan varma, mitä se työ, jota parisuhteet vaativat, on - mutta olen melko varma, että siihen ei liity ensimmäisen mielikuvani mukainen hiekan lapiointi yhdessä puolison kanssa.
Joo, mä olen todellakin huomannut outoa ryppyilyä aika-avaruudessa. Mulla on tänä syksynä ollut kalenterissa vain noin joka kolmas päivä. Outoa!
ReplyDeleteEli kauhean tiukkaa tekee ehtiä kommentoida näin monta kertaa päivässä päivittyvään blogiin. Mutta silti: paras jouluputki!
Hyvä! Jos on ollut! Vähänhän se jäi torsoksi mutta yritän paikkailla sitä kun nyt tuntuu taas ihan kivalta kirjoittaa.
DeleteTosin en ihan muista, mitä näille kommenteille piti tehdä...?