Päivän satunnaiset havainnot

1. Pottatreeni vaikeutuu, jos lapsi yrittää kiivetä sisään pesukoneeseen. (Ehkä hänellä ei ole hätä?)
2. Töiden aloittamisen huono puoli on niskasärky, joka estää pään kääntämisen oikealle ja vasemmalle.
3. On turha aloittaa keskustelu aselaeista ihmisen kanssa, joka FB-profiilikuvassaan poseeraa kuolleiden kettujen ympäröimänä. Se vain on ... turhaa.
4. Muotiblogit ovat viime aikoina antaneet ymmärtää, että leggingsit ovat ulkona, paljaat sääret - no, sisällä kai ne sitten ovat. Muotibloggaajat eivät selvästikään työskentele toimistoissa, joissa on ilmastointi. Leggingsit saattavat olla out, mutta pilkkihaalari on aina in.
5. Juoksin kuin juoksinkin Naisten Kympin, mutta Hesarikaan ei laittanut etusivua uusiksi. Tästä luultavasti (varmasti) lisää myöhemmin.

Joisitko vähemmän?

Katumainoksissa ja Facebookissa tivataan kansalaisilta, joisivatko he vähemmän, jos alkoholimainos (tai sellaisen mock-up, itse asiassa) kiellettäisiin. Kamppiksen takana on ilmeisesti JCDecaux, jonka tuloista alkoholimainonnan rajoittaminen olisi suoraan pois (tätä tietoa pitää hieman kaivella. Suhtaudun melkoisella epäluulolla mainontaan, jonka rahoittajaa en tiedä.)

No, miten on, joisitteko?

On varmaan rankkaa olla mainoshenkilö näinä kyynisinä aikoina. Ensin pitää vakuuttaa asiakas siitä, että mainonta on tehokasta ja siihen kannattaa satsata rahaa. SITTEN pitää vakuuttaa kuluttaja ja lainsäädäntö siitä, että mainonta on tehotonta ja sen säätelyyn satsattu aika ja energia on tyhjänpäiväistä puuhastelua.

Eikä se tietenkään ole tehotonta. Minuun mainonta ainakin vaikuttaa. Televisio- ja ulkomainonnan ilmeisyyden edessä kuvittelen vielä paatuneena olevani viestiä kovempi (luultavasti olen kaikkea muuta), mutta esimerkiksi naistenlehtiä en juuri lue niiden herättämän välittömän hankintatarpeen vuoksi. Joka kerta sama juttu - akkainlehdet aiheuttavat akuutin tarpeen hankkia kauden uudet luomivärit (viis siitä, että minulla on jo ne kaikki, jos kohta eri merkkisinä), kuusi kynsilakkaa (sitten varmaan pitäisin kynsistäni huolta), koltun ja uudet kengät. 

Ei minulla tästä tietenkään mitään tietoa ole, mutta epäilen vahvasti, että merkkimainonta kasvattaa kulutusta ylipäänsä. Ei kai sillä niin väliä ole, mainostetaanko lonkeroa merkiltä A - mielikuvat siitä, että kesä on kiva mutta lonkeron kanssa vielä kivempi, tai että alkoholilla varustetun greippilimun nauttiminen joka päivä on mukavien ihmisten tapa - ovat vahvat. Siitä hyötyvät luultavasti jossain määrin myös merkit B ja C (en kyllä tiedä, onko maassa kolmea lonkeromerkkiä, enkä välitä tietääkään - oletan, että ymmärrätte pointin.)

Tätä ei nyt pidä tulkita niin, etten ikinä itse joisi (juon kyllä, joskaan lonkeroa en ikinä, eikä nykyään tee mieli humaltua) - olen vain hieman tympääntynyt. Harvoin näkee ihan näin älyllisesti epärehellistä mainoskamppista* - usein sentään mainostajat itse uskovat ja toimistot yrittävät uskoa mainostetun tuotteen yleiseen parhauteen. Nyt epäilen, että mainostoimistossakin on naurettu kampanjan viestille sukat märkinä. 

* Muutenhan älyllinen epärehellisyys ei ole lainkaan harvinaista, katsokaa vain miten Soinikin teeskentelee tahallaan tyhmää eutanasiasta puhuessaan.

Back at the old drawing board

Lienette jo sydän kurkussa odottaneet tietoa siitä, miten töihinpaluu sujui? Ai ette vai? Kerron silti: tämä on ihan mah-ta-vaa. Paras ajatukseni IKINÄ. Harmi, että sain sen jo viime heinäkuussa, mutta voihan olla, että joskus tulee vieläkin parempi ajatus. Viime heinäkuussa luonnostelin ajatuksen miehelle, joka näytti peukkua.

Alkuperäinen idea ei aivan toteudu, sillä jos mukelon laittaa päiväkotiin muulloin kuin elokuussa, hän joutuu ilmeisesti toiselle puolelle kaupunkia, tai ehkä maata. Päiväkotipaikan suhteen täällä jännätään yhä.

Ensi alkuun jännitti etenkin se, miten korvaamattomaksi kotioloissa osoittaudun - ovatko ensimmäiset päivät pelkkää itkua ja äidin ikävöintiä? Olisi ehkä kannattanut tehdä se vesilasitesti* ja lopettaa moinen stressaus**. Lapsi näyttää tyytyväiseltä kuin porsas mudassa. Isän kanssa on selvästi hauskaa.

Mieskin vaikuttaa tyytyväiseltä. Hengaavat tyttären kanssa paljon ulkona, ilmeisesti (pakko se on myöntää) rennommin kuin itse olisin ulkoillut. Olen hieman pakko-oireinen, mitä rutiineihin tulee, ja luultavasti olisin hoksannut vasta elokuun 20. päivä, että edes jonain päivänä olisi ollut kiva mennä loikoilemaan viltin päälle puistoon sen sijaan, että kävelee lapsen ja koiran kanssa kymmenen kilometriä ja miettii sitten, miksi väsyttää. Tänään lapsi oli nauttinut voikukan, mutta mies rauhoitteli hämmentynyttä minua: "tietääkseni ei kokonaista". Hyvä.

Minä se vasta olenkin tyytyväinen. Olen syönyt jo neljä lounasta Hima & Salissa, jossa on a) salaattipöytä, jonka on joku muu kasannut, b) erinomaista ruisleipää ja c) loistavaa sapuskaa - myös kasvisvaihtoehdot ovat yleensä mainioita. Syömään mennessä joutuu taistelemaan tilasta, mutta toisaalta kukaan ei ole vielä halunnut syliin kesken lounaan. Töihin saa myös laittaa kengät, joita ei uskalla käyttää, mikäli aikoo kantaa vauvaa. Laukussa ei ole vaippoja tai hedelmäsosetta, mutta naamassa on ripsiväriä ja hiuksetkin tulee kammattua joka aamu. Mikä parasta, työtehtävät ovat kiinnostavampia kuin pohtia, kuinka paljon nokkamuki tänään falskaa. (Huomaatteko, en ole täysin pinnallinen.)

Oikeasti parasta on silti se, että lapsen kanssa on iltaisin paljon hauskempaa. Olen iloisempi. Jaksan heitellä ja suukotella tytärtä, syöttäminen ei turhauta ja ärsytä ja iltapäivällä on jo kova ikävä. Voi olla, että tämä on jotain kummallista kuherruskuukautta, mutta ... en usko. Kuten mies sanoi hoitohommiin jäädessään: tämä on hyvä näin.

* Laitetaan sormi vesilasiin ja otetaan se pois. Jos veteen jää kuoppa, on korvaamaton. Kuulin tämän ystäviltä. Paras testi ikinä. Paljon parasta tässä postauksessa.
** Arvatkaa, harmittaako, etten olekaan korvaamaton? Ei tippaakaan. Tuntuu kuin olisin ottanut henkivakuutuksen: jos mulle käy jotain, nuo kaksi pärjäävät silti, takuulla.

Tilannekatsaus: uni

Joskus alkukeväästä olin vähän huolissani siitä, miten pikkumimmi nukkuu sitten, kun palaan takaisin duuniin. Enää ei huoleta.

Tyyppi nukkuu omassa sängyssään omassa huoneessaan - harvemmin koko yötä putkeen. Yölliset unikatkot eivät harmita, sillä pääsiäisenä havaitsin jotain jännää. Omalla kohdallani on nimittäin niin, että aamulla olen sitä väsyneempi, mitä kiukkuisemmaksi yöheräämisistä tulen. Tämä havainto on jollain käsittämättömällä tavalla siivittänyt allekirjoittaneen aurinkoiseen zen-tilaan, jossa purjehditaan yöllä asentamaan tuttia tyynenä kuin viilipytty. Voi olla, että ensi viikko on karu herätys todellisuuteen, mutten ole asiasta tippaakaan huolissani - huolehtiminen ei ole koskaan ennenkään toiminut ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä.

(Epäilen kyllä, että aurinkoinen zen-tilani on suoraa seurausta aloitetusta juoksuharrastuksesta. Parempien unien lisäksi nimittäin sää on nykyään aina mainio, kaurapuuro on aivan erinomaista ruokaa ja Suomen lätkätappiostakin on löydettävissä positiivisia piirteitä.)

Kun neiti siirrettiin omaan huoneeseensa, olin hieman huolissani siitä, mitä koko hommasta seuraa - omaan sänkyyn siirtyminen oli Ihan Tyhmää (tm). Turhaan huolehdin tuolloinkin. Tytär käänsi paatuneena kylkeä ja nukahti - iltasadun, oman uninallen ja iltamaidon yhdistelmä on lyömätön. Aluksi olin tosin itse melko pahoillani siitä, että neiti yhtäkkiä nukkui noin viidensadan kilometrin päässä. Se meni sittemmin ohi. Kyljen kääntämisestä kesken unien tuli paljon rennompaa.

Tilannekatsaus: ruoka

Maanantaina alkavat työt ovat tuoneet hieman haasteita tyttären ruokavalion suhteen.

Ei vähä mitään: lempiruokaa on USB-laturit, joiden syöminen inhottavalla tavalla kerta toisensa jälkeen kielletään. 

Ruoka-aikoina syödään erilaisia soseaterioita, joita kaurapuurogaten* jälkeen on hyyyyvin hitaasti viety karkeampaan suuntaan. Välillä menee enemmän ja välillä vähemmän, mutta nyrkkisääntönä näyttää olevan, että uuden opettelu vaatii paljon sapuskaa, ja sitten kun uusi on otettu haltuun, ruoan tarve tuntuu pienenevän - no, onhan se selväkin, että esimerkiksi konttaus vaatii vähemmän energiaa kun liikekieli on hallussa. (Analogiana voin varmaan kertoa, että ilmeisesti kaikkien mielestä lumilautailu yhtä pientä nyppylää alas ei ole raskainta, mitä ihminen voi tehdä, mutta he kai osaavat homman.)

Sapuskalla saadaan lisäksi virka-aikana Tuttelia, sillä lapsen isä (joka sinänsä on mainion sukupuolensa erinomainen edustaja) ei imetä. Alkuun Tuttelin juottaminen vitutti, sillä minun laiskuudellani varustetulle ihmisille imettäminen on vauvanhoidon helpoin puoli. Sen kun makaat sängyllä ja luet kirjaa, muksu tekee työt. Toista se on pullon - tai nokkamukihkon - kanssa. Ei kuitenkaan niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: neiti vaatii korvikkeensa huoneenlämpöisenä tai jääkaappikylmänä, ja äiti saa suurta tyydytystä päästessään oikaisemaan edes jostain.

Onhan se sitäpaitsi kiva tietää, että tarvittaessa, kuten ensi viikosta alkaen, lapsi selviää kahdeksasta viiteen ilman äitiä.

Hieman lapsen ruokavaliota enemmän huolestuttaakin miehen ruokavalio, jonka epäilen sisältävän pakastepizzaa jokaisena viitenä arkipäivänä.

* Vauvoille tarkoitettu kaurapuurojauhe oli kaupasta loppu, joten ostin Pirkan luomukaurahiutaleita kuvitellen, että eiköhän se ihan tavallistakin kaurapuuroa syö. Kolmen päivän taisteluiden jälkeen saatoin luottavaisesti todeta, että EI SYÖ. 

Yäk, en syö

Yleisesti ottaen olen kiinnostunut maistamaan kaikenlaista ruokaa, mutta eineksiin ja erilaisiin makeisiin jugurttisysteemeihin mulla on vaikea suhde. En oikeastaan laske kumpaakaan ruoaksi (tosin jotkut saksalaiset luomujugut ja ilmeisesti jo edesmennyt Bulgarian sitruunajugu saavat synninpäästön.)

No, ilmoittauduin sinne Naisten kympille ja sain osallistujamatskut, jossa tietoa myös maksua vastaan jaetusta lounaasta. Olin jotenkin ajatellut, että lounaana olisi ehkä banaani ja joku leipä, mutta ei. Lounaana on yhteistyökumppaneiden mainoshetki.

Ensin riemastuin Saarioisten äitien tekemästä broilersalaattiateriasta. Kupista, joka läpyskään on kuvattu, ei voisi päätellä että mukaan on mahtunut pastan lisäksi yhtään vihannesta, mutta on siellä ilmeisesti sentään maissia ja jotain säilykehedelmiä. Vaikea tuollaiseen on tietysti mitään tuoretta lisätäkään. Onneksi tarjolla on joku kasvisversiokin - se ei mitenkään voi olla kauheampaa. Jos helvetti on olemassa, siellä ruokaillaan varmasti vain Saarioisten valmissalaateilla.

Salaatin lisäksi on tarjolla kolme erilaista jugurttihässäkkää. Saarioisten viritys kyllä kulkee kiisselin nimellä, mutta en anna sen hämätä. Toinen, Alpron jugurttisysteemi on varmaan niitä juttuja, joita ei jugurtiksi saa nimittää. Sokeria tai makeutusainetta siinä on silti takuulla liikaa. Kolmannen jugun tarjoaa Danone, ja siinä melkein revin pelihousut lopullisesti. En voi sietää Danonen mainontaa ja väistän firman tuotteita systemaattisesti kaupassa.* Nyt tarjolla on joku kätevä jugujuoma, jossa on helvetisti proteiinia mutta joka on tietenkin rasvaton. Tietenkin. Makuvaihtoehtoja on kaksi, joista toinen eli ananas on juuri SE esanssi, jolla kaikki pahimmat maut on aina ennenkin saatu piiloon. Ei takuulla ole mikään sattuma, että ainoat sokerittomat limpparit olivat pitkään ananaan makuisia. Muilla esansseilla ei ilmeisesti päästy lähellekään juotavan makuista lopputulosta.

Ymmärrän kyllä, että kustannukset kustannukset blaablaablaa, mutta olisin ehkä silti toivonut, että lounaaseen olisi sponsoreiden uutuustuotteista huolimatta pyritty sisällyttämään jotain muutakin kuin jugua.

No, voihan olla, että paikan päällä myös Chiquita on haistanut mainostilaisuuden.

* Tarkennettakoon nyt, että en häiriinny ilmavaivoista puhumisesta. Inhoan sitä, että mainokset lupaavat surkean ruokavalion vaikutusten häviävän lyhyellä tähtäimellä kuin pieru Saharaan (kahdenkymmenen vuoden päästä iskevä sydänkohtaus on sitten sitäkin yllättävämpi.)

Äitienpäivä kahdelta kantilta

Odotukseni äitienpäivän suhteen olivat tasan siinä, että pääsisin juoksemaan (koska se tekee hyvää psyykelle), mutta koko päivästä tuli älyttömän kiva.

Mies ja lapsi eivät tosin nousseet kaatamaan kahvia sänkyyni sianpierun aikaan, vaan aamutoimet suoritettiin melko lailla normaalisti*, mutta sitten - pääsin kuin pääsinkin juoksemaan, ja kyllä vain, mielenterveys koheni kohisten. Tai ehkä se oli verenpaine, joka kohisi. Lenkin jälkeen tuhosin kaikki harjoituksen hyvät vaikutukset kahdella palalla kerrassaan erinomaista juustokakkua, jonka monsieur oli valmistanut. Dekadenssin henki muutti meille.

Dekadenssin hengen aineellinen ilmentymä

Hämmentävintä oli, että erilaisista kielloista ja sopimuksista huolimatta sain myös lahjan. Tytär oli kuulemma käskenyt sen ostaa. Myönnän, tyttären isänsä kanssa käymien keskustelujen laajuus ja taso yllättivät. Meidän keskustelumme ovat tasoa "äitiäiteäiteäittiäittääitiäite" ja "nänänänenenenänänä", johon kuuluu sitten vastata esimerkiksi että "joo, siinä on Loki-koira" tai "ei, älä syö sähköjohtoa" tai "kyllä vain hienosti olet tyhjentänyt kirjahyllyn - syö kuitenkin mieluummin tämä kirja". Lahja, jonka olivat yhdessä valinneet (...) oli kirja, ja vielä erinomaisen kiinnostava kirja, missä vaiheessa tuli tietenkin kyynel silmään.

Omasta äitiydestäni huolimatta äitienpäivä herättää minussa hieman ristiriitaisia tunteita. Juhliminen sinänsä on kivaa, mutta juhlin mieluummin vaikka hääpäivää tai nimipäivää - nimeni perusteella kukaan ei oleta minun olevan tietynlainen, mutta äitienpäivä tuntuu jotenkin korostavan kummallista kuvaa äitiydestä. Selvää on, että lätkäottelun selostajat (tai se kummallinen vaihtoaitiokommentaattori) eivät suorassa lähetyksessä kiroile, mutta se, että he yhtäkkiä eivät kiroile siksi, että on äitienpäivä (ja äitien lasiset korvat särkyvät, jos joku sanoo vaikka "pylly"), vituttaa odottamattomasti. Facebook puolestaan pursuaa sydämillä läästittyä äitiyden ylistystä, joka vituttaa odotetusti. Ihan kuin tässä oman sukupolveni kohdalla voisi mistään kovin uhrautuvasta äitiydestä puhua - jos joku uhrautuu, kyseessä on luultavasti harrastus (ellei sitten perheellä ole oikeasti hankalaa, sehän on selvä).

Oikeasti äitienpäivä kyllä vituttaa minua siksi, että se on jälleen yksi esimerkki kielen rappiosta. Kovin moni tuntuu kuvittelevan, että "äitienpäivä" ja "äiti" ovat sanoja, jotka tulee kirjoittaa isolla kesken lauseen. Ehkä he haluavat isolla alkukirjaimella korostaa äitiyden myyttisiä konnotaatioita, mutta niin tai näin, yöunethan siinä kielioppipoliisilta menevät.

* Kiipesin tyttären kanssa vierassänkyyn aamuimetykselle ja viimeisille unenrippeille, jonka jälkeen hän herätti itsensä klo 7 kääntymällä ympäri ja minut, päivänsankarin, paukuttamalla naamaani molemmin käsin.

Kirjastosuunnitelmia

Raahasin tänään lapsen ja ei-kovin-innostuneen aviomiehen tutkimaan keskustakirjaston arkkitehtikilpailun satoa. Vielä ehtii, jos kiinnostaa!

Aviomiehen epäinnostus johtui siitä, että kilpailuehdotukset olivat esillä Jätkäsaaren Bunkkerissa. Jätkäsaari (kuten mies tiesi mutta minä en) näyttää tällä hetkellä sotatantereelta ja - koska sinne ja sieltä pois matkustetaan risteilykansan kanssa samoilla busseilla - taistelemaan siellä saattaa joutuakin. Bunkkerista emme tienneet etukäteen mitään, mutta jälkikäteen on sanottava, että olisin toivonut kaikessa tiedotuksessa lukevan kissankokoisin kirjaimin seuraavaa:

VAIN OMIN JALOIN KULKEVILLE - PAIKKA ERITTÄIN ESTEELLINEN!


Emme todellakaan olleet ainoat idiootit, jotka yrittivät paikalle rattaiden kanssa. Itse kannoimme tyttären kolmanteen kerrokseen, kaksi muuta kohtuullisen lyhyenä aikana näkemäämme ratasporukkaa (joista toinen koostui vaunuista ja yhdestä isästä, toisessa oli sentään kaksi aikuista mukana) kantoivat rattaat ylös. Jos olisin saapunut paikalle pyörätuolilla, olisi saattanut ns. vituttaa.

Sotatantereella on bunkkeri. Tietty.

No, koska sylissä oli noin 9 kg lasta ja kilpailuehdotuksia puolestaan oli noin 540 kpl, emme perehtyneet töihin kovin huolella. On sanottava, että joku top 50 olisi ollut mielekkäämpi, sillä tuosta massasta ei noussut esiin oikein mikään. Jopa alien-siirtokunnalta näyttävä Faberge Eggs tuntui tylsältä, sillä se oli jossain viidensadan isommalla puolella ja me aloitimme ykkösestä.

Osaa töistä oli selvästi mietitty hieman käytännöllisyyden kannalta, huomautti mieheni, ja nehän olivat tolkuttoman tylsiä. Villit ideat taas herättivät ohimennen riemua, mutta vaikuttivat yhtä todennäköisiltä kuin allekirjoittaneen vuoden mittainen kirjanostolakko.

Kiinnitin huomiota seuraaviin juttuihin:

• Itse pidin ehdotuksista, joissa oli käytetty puuta pintamateriaalina, poislukien Kirkkovene, josta en pitänyt. Mistään betoni- tai lasivirityksistä en sen sijaan innostunut.
• Monissa havainnekuvissa oli talvi, osassa jopa satoi räntää. Fiksu valinta, sillä kesällähän kaikki näyttää kivalta. Todellinen testi alkaa marraskuussa.
• Useassa havainnekuvassa oli visioitu sisätilaakin. Moni suunnittelijoista ei ilmeisesti ole koskaan käynyt kirjastossa sisällä - tilaa oli kyllä tuhlattu neljä kerrosta korkeisiin aulatiloihin, mutta kirjoja (tai muuta aineistoa) oli vähänlaisesti näkyvillä. Funktionaalisuutta kehiin!
• Monesta ehdotuksesta oli vaikea nopeasti nähdä, millaisesta pytingistä on kyse. Raati varmaan katsoo työt tarkemmin kuin me, mutta voisin kuvitella, ettei selkeästä visualisoinnista olisi tässäkään haittaa. Kumma homma, että arkkitehdit, joiden kaikkien (äitini antaman esimerkin perusteella) uskon tulevan huonovointisiksi ahtaudesta ja tunkkaisuudesta, tekevät niin epäinspiroivia esityksiä.

Käsittääkseni keskustakirjaston rakentamisesta ei ole vielä tehty päätöstä, mutta ihan oikeasti, voisko se olla jo valmis? En just nyt, tai luultavasti ikinä, keksi parempaa kulttuurirahan käyttökohdetta kuin kirjasto.

Vielä hetki

Valtion sponsoroima (kiitos kanssaveronmaksajat!) vauvanhoitotauko alkaa olla siinä määrin lopuillaan, että mutsityöviikkoja on jäljellä enää kaksi puolitoista (ja jos en kohta julkaise tätä, viikkoja on vielä vähemmän.) Sitten mies astuu remmiin.

Kärsin ristiriitaisista tunteista. Olen mm. miettinyt, olenko surkea kuinka surkea äiti olen, kun a) voin tuosta noin vaan kirmata töihin (aika iloisena vielä) ja b) laittaa vuoden ikäisen lapsen tarhaan (sitten myöhemmin). Voiko esimerkiksi rahan perässä juosta tiedostamattaan? Olen itse motiiveikseni havainnut, että haluan tehdä muutakin kuin nostaa sosetta lusikalla ääntä kohti, mutta entä jos salaa itseltäni haluankin vain juosta rahan perässä? Edeltävän lisäksi olen myös miettinyt, oisko hyväksyttävää tehdä aamukampa koska kohta pääsen töihin ja kahdeksan ja neljän välissä joudun ruokkimaan vain itseni (ja senkin voin tehdä Hima & Salissa), ja laitanko ekana aamuna töihin tennarit vai korot.

Välillä mietin myös, miten ikävä tytärtä tulee - minähän alan ikävöidä lasta jo illalla kun se on laitettu nukkumaan - mutta mies on luvannut, etteivät he karkaa Bahamalle ensimmäisenä päivänä, vaan vasta sitten kun ovat myyneet mun kirjat. Onnea sen kanssa.*

Nämä kirjat. Ja kuusi muuta hyllyllistä.

Tämä kotiäitiys vs. työssä käyvä äitiys on aika kipeä aihe, ja jokainen kannanotto tuntuu vain lisäävän tuskaa kun lukijoiden henkilökohtaisia kipupisteitä tökitään. Esimerkiksi Anu Silfverbergin kolumni, jota itse pidin vallan rautaisena, oli ilmeisesti pahaa mieltä aiheuttava kotimutsituttavieni joukossa. Facebookissa (niin, virhe, tiedän) käytiin aiheesta keskustelu, jonka jälkeen tunsin olevani melkoinen elintasostani tinkimätön porvari (siitäkin huolimatta, ettei meillä ole ensimmäistäkään autoa ja jättimäisen omakotitalon sijaan asutaan kerrostalokolmiossa - toisin kuin töihin menevien äitien perheistä ilmeisesti usein oletetaan.)

Askel askeleelta olen kuitenkin tehnyt rauhan itseni kanssa ja ymmärtänyt, että sanoivat muut mitä tahansa aiheesta, tämä on juuri nyt ja juuri meidän perheelle oikea valinta. Ensinnäkin allekirjoittanut on skitsofreenisessä tilanteessa, jossa siitä huolimatta, että lapsi on parasta mitä maailmankaikkeudesta löytyy ja sen kanssa on usein älyttömän hauskaa, kotimutseilun jatkaminen johtaisi kiihtyvällä vauhdilla horjuvaan mielenterveyteen. Toiseksi, ja ehkä vielä tärkeämmäksi, mies ja tytär jäävät kotiin keskenään. En osaa alkuunkaan selittää, miten ylpeä miehestä olen, kun se on reippaasti ottamassa hoitovuoron (kuten itse asiassa on tapahtunut koko tyttären tähänastisen eliniän ajan). Uskon ihan vilpittömästi, että hoitovastuun jakaminen tekee hyvää koko perheelle - eikä siis vaan äidin psyykelle.

Jännää on.


* Menee muutama lainakirjakin varmaan. Juuri tästä syystä en ota kovin mielelläni kirjoja lainaan muualta kuin kirjastosta.

Pelihousut, revi

Ai että meinasinkin hermost ... hermostuin tästä lauantain Hesarissa julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa "nuorten ystävä" Arja Sutela esittää, etteivät vauvat kuulu oikeastaan mihinkään, missä on muita ihmisiä.

Sutelan mielestä äidin olisi parempi hoitaa virkistäytymisensä omassa kodissaan neljän seinän sisällä. Videovuokraamossa saa kai käydä, tai ehkä Sutela olettaa, että perheen isä hankkii vaimolleen videohetken. Mikään ei tunnetusti palvele vauvan etua niin kuin mökkihöperöityvä äiti.

Yhtä paljon vituitti Sutelan ohimennen esitetty havainto siitä, että leffassa käynti ei vie vauvan kehitystä eteenpäin. No joo, ei varmaan vie. Mutta äitinä ja ihmisenä en oikein diggaa siitä implisiittisestä viestistä, että vastedes kaiken toimintani on syytä olla alisteista vauvan kehitykselle.

Tänä aamuna Hesarissa olikin jo pari mainiota vastinetta kirjoitukseen; toisessa huomautettiin ihmisen olevan sosiaalinen eläin, jolle eristäytyminen ei tee hyvää; toisessa taas havainnoitiin yhteiskunnan  olevan yllättävän lapsikielteinen kun kärrykansa noin vituttaa - myös nuorten ystäväksi julistautuvaa. Tuskani helpottui.

Ehdin myös toivoa, että Sutela itse kokeilisi eristäytyä himaansa vaikka vain 9 kuukauden ajaksi. Vauva-aikasimulaattori! Sitten tajusin, etten toki voi tietää muiden elämästä mitään. Ehkä hän on niin tehnytkin, ja toivoo siksi, että muillakin olisi kurjaa. Sen voisin tavallaan ymmärtää.

Penkkiurheilua ja vähän muutakin

Rakstan penkkiurheilua. Hitto. Nyt ollaan kuulemma siinä rajalla, että tiputaanko ahneuden kuiluun vai ei, eivätkä itse kisat ole edes alkaneet. Vain dopingskandaali voisi voittaa tämän. Lisäksi telkkarissa on juuri nyt Aleksi Valavuori, jonka titteli on näemmä "urheiluvaikuttaja". Tämä on merkittävää, koska tähän asti luulin, että Valavuori on fiktiivinen hahmo, jonka titteli on "musiikkielämyksen turmelija".

Okei, oma urheilu on vielä parempaa. Tähän juoksujuttuun jää koukkuun. Tänään aamukävelyllä (olenhan muistanut mainita, että harrastan kärrykävelyitä vain ja ainoastaan koiran takia, jota ilman en olisi poistunut asunnosta luullakseni nyt kahdeksaan kuukauteen) näin juoksijatoverin, ja välittömästi ajattelin katkerana, että minä, minä, en ikinä pääse juoksemaan. Paitsi toissapäivänä, jolloin juoksin sen kirotun 10 km ja päätin pitää pari ansaittua vapaapäivää. (Viiden, kuuden, seitsemän ja kahdeksan kilometrin kohdalla päätin, etten ikinä enää juokse. Tällaisia päätöksiä ei selvästi tule jättää mun harteille.)