Alkumatkan krouvi

Mitä kuuluu 10 kuukautta vanhan pienen tyypin elämään? No, ainakin ensimmäinen kuumeinen flunssa. Sydäntäsärkevä kokemus - minulle siis. Lapselle luultavasti kurkkua ja lihaksia särkevä kokemus. Bonuksena sain itsekin flunssan, mutta omaan kurjuuteensa muistaa keskittyä vasta, kun on saanut mukelon nukkumaan.

Muutakin kuuluu:

• Viisi puhjennutta hammasta tarkoittaa, että kesäduunissa konduktöörinä lippuja voi leimata viisinkertaisella tahdilla.
• Yösyötöistä on luovuttu kokonaan, paitsi niinä öinä kun ei ole. Olen kehitellyt uutta sanontaa: "päättäväinen vauva voittaa aina".
• Lempileikki on Mission Impossible. Siihen kuuluu se, että isä roikottaa nilkoista ja vauva poimii lattialta käkättäen lelun. Onneksi lattia ei ole täynnä mitään hypertarkkoja sensoreita, koska tuota kuolaa tuppaa tippumaan - muutenhan täällä pläigäisi koko ajan joku hälytys. (Kun itse yritin tätä leikkiä, nostin vauvan liian aikaisin ylös, lelu jäi lattialle ja suuttumusta piti lepytellä useamman tovin ajan.)
• Toinen lempileikki on Jahtaa Piskiä. Valitettavasti se ei ole koiran lempileikki.
• Neiti tietää yhä, mitä haluaa - eikä pelkää osoittaa sitä.
• Kahdeksan kuukauden lääkärissä kysyttiin, leikitäänkö meillä vastavuoroisia leikkejä. Silloin ei, nyt kuvaan on astunut kaksi: irvistely ja iltapuuron panttivankidraama. Ensinmainittuun kuuluu ilveilyä, joka tulee toistaa vauvan ällistyneeksi ihastukseksi (luulen, että hän oli jo siirtänyt meidät toivottomien tapausten kategoriaan.) Toiseen kuuluu sarja juhlallisia transaktioita, joissa minä ojennan lelun (tai koiralle tiputettavan herkun) ja täsmälleen samaan aikaan lapsi avaa suun puurolusikallista varten. Koirasta on tullut iltapuurohetkien ylin ystävä.

Mitkä noi on?

Talouden miespuolinen väestö halusi (virnistellen) tietää, että mitkä ne sellaset sukat on, joissa ei ole varvas- tai kantapääosioita. Joogasukat, ilmoitin tosi loukkaantuneena.

Okei. Joo. Joskus talvella ostin törkyhintaisen Suuri Käsityö -lehden kun siinä oli tällaiset joogasukat, jotka koin jotenkin inspiroiviksi. Langaksi valikoitui joku muistaakseni Regian sukkalanka, joka oli ohutta (hyvä) ja valkoista (hyvä) ja ikävää neuloa (ei hyvä). (FYI: Jos jälki ei ole tasaista, vika ei ole minussa vaan langassa.)

No, ne sukat sitten valmistuivat. Selvää on tietysti, etten käytä niitä kotona edes joogatessani* (siinähän tulee hiki), mutta muutenkin ne ovat ihan pöljät. Jos sukassa ei ole sitä kärkiosaa, saati kantapäätä, ne jalassa on turha kuvitella hiipivänsä pois juuri nukahtaneen vauvan luota. Eivät ne muutenkaan olleet niin käytännölliset kuin ajattelin: varpaita paleli. Lopullisesti kiusaantuminen iski kun yritin ottaa niistä kuvaa aikaansaannoksiani esitelläkseni - ura jalkamallina ei ole edessä edes raskausturvotuksen jo aikaa sitten hylkäämillä jaloilla.

Lopputulema projektista: minulla ei ole enää hajuakaan siitä, missä sukat ovat. Lapsi raateli Suuri Käsityö -lehden varmistaen, ettei investoinnille tule muutakaan käyttöä. Viimeisenä silauksena oli se hetki, kun naputtelin Ravelryyn hakusanan "yoga" ja eteen tuli sivukaupalla vastaavia sukkamalleja, ilmaiseksi tietysti, ja tunsin oloni erinomaisen älykkääksi.

* Olen tänä keväänä joogannut kotona. Kolme kertaa. Se on jo harrastus.

Pää pois puskasta

Ystäväni oli ollut kuuntelemassa infotilaisuutta asunnottomien asumisyksiköstä, jota suunnitellaan keskelle kauneinta Töölöä. Konsepti herättää odotetusti vastustusta monissa nimbyissä. Eräskin närkästynyt neitokainen oli kuulemma avannut puheenvuoronsa ihmettelemällä, miten poliitikot voivat elää itsensä kanssa. On se kuulkaa sentään väärin, että piikittämään herenneet pääsevät palkkioksi Töölöön, jossa on niin korkea elintaso, että sieltä ei suostuta enää lähtemään pois.*

Toden totta. Ehkäpä kaikki poliitikotkaan eivät ajattele vain omaa napaansa, tai - puheenvuoron pitäjän kannalta kiusallisemmin - töölöläisneitosten napaa. 

Etuoikeutetut ihmiset, anteeksi, me etuoikeutetut ihmiset olemme hirvittävän sokeita etuoikeuksillemme ja sille, miten niide puute vaikuttaa elämään. Nuoret eivät usko vanhempien ikäsyrjintään, kauniiden mielestä on ihan puppua kuvitella, että ulkonäöllä olisi mitään tekemistä minkään kanssa ja valkoihoisten voi olla todella vaikea uskoa, että ketään koskaan olisi ihonvärin vuoksi syrjitty, sillä heitähän ei tietenkään ole. Omilla ansioilla sitä tässä on pärjätty.

John Scalzi kirjoitti aiheesta blogissaan hiljattain. Hän oli miettinyt, miten valkoiselle heteromiehelle voisi selittää konseptin "etuoikeus", päätyen seuraavaan: jos elämä olisi peli, "valkoinen heteromies" olisi helpoin vaikeustaso. Se taso, jolla pelaavat ne, jotka haluavat päästä tosi helpolla. (Ei Scalzikaan tietenkään sano, että kaikilla valkoisilla heteromiehillä on helppoa; lähtökohdat keskimäärin nyt vain sattuvat olemaan parhaat mahdolliset.)

Analogia pätee meihin muihinkin. Monet meistä - etenkin niistä, joilla on varaa naputtaa viikoittain Bloggeriin kielioppiongelmista - ovat saaneet elämäänsä helkkarin hyvät ja helpot lähtökohdat. Ja jos niin on käynyt, vähin mitä voi tehdä on tunnustaa nuo etuoikeudet - siis sen sijaan, että narisee kuinka taas vietiin rusina pullasta kun asunnottomia tuotiin lähelle. Satunnaisesti voisi jopa yrittää tehdä elämästä helpompaa ja mukavampaa niille, joille se lähtökohtaisesti ei ole helpompaa ja mukavampaa. Syyllistyminen ei sen sijaan ole tarpeen - tai edes rakentavaa.

Ystäväni olikin flipannut em. töölöläisneitokaiselle katu-uskottavalla tavalla. Olen hieman kade; itse olisin vain kiehunut sisäisesti ja katsonut pahasti. Ei sillä, että homma luultavasti olisi mitenkään tarinamme mirmelille mennyt jakeluun - hän ei luultavasti kertakaikkiaan halua nähdä etuoikeuksiensa ohi. (Rankkaa se onkin, mutta jos tuntuu tosi vaikealta, voi harjoitella ystäväni tarjoamalla pikku esimerkillä. Jos metrossa tulee pahanhajuinen ihminen viereen istumaan, on ihan ok olla harmistunut, mutta samalla kannattaa muistaa, että päivittäinen peseytyminen ja puhtaat vaatteet ovat myös etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta edes Suomessa.)

* Jos joku tajusi tuon logiikan, kertokaa ihmeessä. Käsittääkseni asunnomien asumisyksikköön pääsy ei tarkoita elintason välitöntä nousua; ehkä typykän mielestä jo se, että on oikeutettu sammumaan Töölön kaduille jonkun lähiön roskaisten katujen sijaan on suuri asia?

Zen-asennetta koetellaan

On hetkiä, jolloin juuri löydetty rauhallinen asenteeni on kovalla koetuksella ja tiedän vailla epäilyksen häivää maailmankaikkeuden vihaavan juuri minua, henkilökohtaisesti. Niihin hetkiin liittyy usein persoonapronominien genetiivin hävytön väärinkäyttö (possessiivisuffikseista en aio edes aloittaa).

Jos ette vielä tiedä, mitä tarkoitan, sallikaa minun esitellä mun esimerkki. Se menee näin:

Tässä pari viikkoa sitten mä laitoin mun ulkoilukengät jalkaan, nappasin mun tyttären kainaloon ja laitoin mun koiralle hihnan. Sitten mä avasin meidän ulko-oven ja köpöttelin meidän pyörävarastoon, jossa meidän vaunuja säilytetään. Niihin vaunuihin mä laitoin mun tyttären ja sitten me lähdettiin meidän koiran kanssa ulos. Kävelyllä metsässä oli tosi kivaa, mutta mulle tuli mun hupparissa tosi kuuma. Niinpä mä sitten otin mun hupparin pois ja laitoin sen vaunujen tavarakoriin. Siinä me käveltiin joku tunti, ja musta tuntui, että mun jalat kyllä vetreytyi tosi kivasti, vaikka mun jalkaa oli juoksulenkkien seurauksena taas vähän särkenyt. Lenkiltä siirryttiin suoraan auttamaan mun siskoa, mun siskon miestä ja mun siskon ja sen miehen pientä tytärtä muutossa.

Argh, ihmiset? Kestän vielä sen, että possessiivisuffiksit jätetään pois, mutta kautta Teutateksen - ei sitä genetiiviä niin kauheasti tarvitse korostaa. Yleensä ihan kontekstista selviää, että kyseessä on oma sisko eikä naapurin Riitan syrra.

Mulla niin menee mun hermot.

Kuntosalimarmatus

Noin neljästi vuodessa minua puraisee joku pirskatin jumppakärpänen ja alan tiirailla kuntosalijäsenyyksien hintoja. Noin neljästi vuodessa päätän unohtaa koko jutun.

Lähi-Stasi myy vain 12 kk jäsenyyksiä suunnilleen seitsemälläkympillä kuukausi, yhtä läheinen Viki... LadyLine on käsittääkseni valinnut saman linjan (jos kohta ilmeisesti jotenkin vuokraa salikortteja.) Elixiaa ei näy mailla eikä halmeilla, mutta ei sillä väliä, koska sinnekin saa vain kuukausijäsenyyksiä. Ja tietenkin, mikäs siinä jos salien bisnes kukoistaa. (Valitettavasti - päätellen siitä innosta, jolla viimeksimainitun jumppaketjun myyjät väijyvät ohikulkijoita Kampissa, tai siitä kuinka Ruoholahden Stasi juuri sulki ovensa - ei varmaankaan kukoista.)

Pihissä päässäni olen tehnyt seuraavanlaisia laskutoimituksia:

Hinta, jonka olisin valmis maksamaan kerrasta jumppaa tahi tanssituntia: ~10 €
Jumpat/tanssitunnit, joihin yhden (1) viikon aikana haluan / ehdin / jaksan: 1 kpl
Hinta, jonka näillä viikkontuntimäärillä yhdestä tunnista maksaisin: ~17 €
Juoksulenkin hinta: 0 €

Tässä on noin seitsemän euron heitto per tunti.

Mitä sitten sykkeenkohotustilaisuudelta haluaisin? Tanssillisuutta, sitoutumispakottomuutta, edes joissakin järjen rajoissa pysyvää hintaa ja sopivia aikatauluja. Voisin ihan mielelläni maksaa satasen kymmenen kerran kortista, jos tuntitarjonta kohtaisi aikatauluni ja mieltymykseni edes kerran viikossa*. Hitto, voisin maksaa jopa satakaksikymppiä.

En tajua, miksi kuntosalien jäsenyysmuodot ovat yhä niin hillittömän joustamattomia. Jos joku tietää, saa kertoa - taustalla epäilemättä ovat jotkin käsittämättömät bisnessyyt, mutta mutta. Toimiiko tämä bisneslogiikka nyt ihan varmasti? Omalla kohdallani kuntosalijumpan vaihtoehto on aina se ilmainen juoksulenkki, joten kuntosalien pitäisi ehkä kyetä tarjoamaan diilejä, jotka ovat oikeasti parempia kuin omaehtoinen liikkuminen (tai sohva, sekin on hankintakulujen jälkeen ilmainen).

Joo, okei, tiedän - kuntosaleilla on taatusti oikeus valita asiakkaansa. Ne maksavat, jotka kokevat sopimuksen itselleen edulliseksi (ettenkö olisi itsekin ollut yksi heistä), ja ehkä se sitten saleille riittää. Mutta piru vie, neljästi vuodessa se kyllä sapettaa.

* Tiedän, ainahan on Motivus, mutta siellä em. kohtaamista ei tapahdu.

Eroon kauppajonoraivosta

Isäpuoleni lähetti minulle artikkelin. Kyseessä oli käännös David Foster Wallacen opiskelijoille pitämästä valmistujaispuheesta. En alkuunkaan tiennyt, kuka on David Foster Wallace, eikä minua tietenkään kiinnostanut valmistujaispuhekaan suuremmin, mutta luin jutun, koska a) isäpuoleni ei lähettele turhia linkkejä ja b) minut on kohteliaaksi kasvatettu.

Tulkoon huimapäisesti vähätellen sanottua, että kannatti. Linkitän teille nyt englanninkielisen - siis alkuperäisen - version, vaikkei käännös sinänsä ollut ollenkaan hullumpi. Se vain sijaitsi jonkun minulle tuntemattomaksi jääneen henkilön Google Drive -palvelussa, jonne tuntuu tutisuttavalta linkittää. Suosittelen kuitenkin lukemaan jutun.

Mikäli ette jaksa, kerron teille nyt ne kohdat, jotka puhuttelivat itseäni. Luulin nimittäin olevani kauppajonoraivon voimaton kokija. Foster huomauttaa kuitenkin, että - ollakseen todella hereillä, aikuinen, elossa - on välillä pyrittävä tunnistamaan omia ajatuskuvioitaan. Tyypillinen ajatuskuvio on minäkeskeinen, ja se on ainakin minulle tuttu: kaikki nämä ihmiset ovat täällä kaupassa juuri nyt juuri minun tielläni! Hidastelevatkin epäilemättä tahallaan, jäävät jäkittämään rullaportaiden yläpäähän, yleisesti ottaen toimivat väärin ja se on epäoikeudenmukaista juuri minua kohtaan.

Tietenkään lähes koskaan juuri missään ei ole kyse minusta. Siinäpä asia, joka on terveellistä muistaa. Eikä vain terveellistä vaan myös henkeäsalpaavan vapauttavaa. Luettuani Wallacen tekstin en ollutkaan enää kauppajonoraivon voimaton kokija - kyse on loppujen lopuksi valinnasta. Tämän tajuttuani (ehkä te olette asian jo hiffanneet, en ollenkaan epäile, ettenkö olisi hitaimpien joukossa) oli helpompi olla ja hengittää, hymyillä vaikka asiat etenivätkin hitaasti ja sitä rataa.

Ei tosin joka päivä. Kuten Wallace huomauttaa, vaatii työtä päästä omista oletusasetuksistaan yli. (Siis esimerkiksi siitä uskosta, että sattuu itse olemaan universumin keskipiste.) Ja sitä työtä pitää tietysti tehdä ihan joka päivä, eikä aina todellakaan huvita - voin varmaan myöntää, että pyhimysmäinen uusi asenteeni ei ole ollut täysin läheskään vedenpitävä. Ja kuitenkin, kuitenkin. Nyt tiedän, että voin tehdä työtä, voin valita, ja halutessani voin nähdä asiat toisin ja kanssaihmiset muunakin kuin raivostuttavana, arkeani hidastavana massana.

Eikä siitä mitään sinänsä saa, kuten Wallacekin puheessaan huomauttaa. Voi asiat nähdä samallakin tavalla. Mutta minun on helpompi olla silloin, kun muistan edes yrittää päästää irti asemastani kaiken keskiössä. Toivottavasti jaksatte lukea puheen - toivottavasti siitä on teillekin iloa.

PS. Kun nyt riemastuitte artikkelista ja riensitte lähimpään internetkirjakauppaan selvittämään, mitä kaikkea David Foster Wallace onkaan kirjoittanut (hän nimittäin oli kirjailija ja professori), tiedostakaa seuraava: puhe on julkaistu myös kirjana nimeltä This Is Water. Siinä ei linkkaamaani juttuun nähden ole kivan taiton lisäksi mitään erityistä lisäarvoa, joten rahat kannattaa ehkä sijoittaa muuhun tuotantoon.