Innosta pinkeänä uuteen vuoteen

Toiset tykkää, toiset ei, Doctor Pepper juu es ei.

Blogin pitäjä on vuodenvaihteessa raikas ja riemukas kuin kuvan kukka.

Allekirjoittaneen inhokkivuodenaika on taas käsillä. Alkuvuoden kylmä valo ja ensimmäisen kvartaalin yleinen ankeus ovat kuin kolme kuukautta kestävä morkkiksella reilusti maustettu krapula. Vuodenvaihde on raivostuttava: koska välittömässä näköpiirissä ei ole mitään odotettavaa, retrospektiivit ja uudenvuodenlupaukset ahdistavat. Raketteja en halua ampua, mutta vuoden ensimmäisenä päivänä pääsen tahtomattanikin nauttimaan ympäristön uudesta, ankeasta ja roskantäyteisestä lookista.

Voisin avautua tästä enemmänkin, mutta negatiiviseen keskittyminen on harvoin helpottanut tuskaneljänneksen menoa, joten hampaat irvessä ilon kautta!

Edellämainitun valitusvirren vuoksi en tee lupauksia, mutta ensi vuonna ajattelin ryhdistäytyä kahdella saralla.

1) Silitän vaatteita ainakin kerran kuussa. On ihan tyhmää metsästää kissojen ja koirien kanssa sitä universumin ainoaa kauluspaitaa, jota voisi käyttää (siinä ei ole ärsyttäviä kauluksia), jos sitä ei ikinä silitä eikä täten tule kuitenkaan käyttäneeksi. Idean nappasin Things to make and do -blogista.

2) Muodostan liittouman: minä ja kroppa puhallamme jatkossa yhteen hiileen. Tähän sain kimmokken ystäväni Ylimuulin mainiosta tekstistä, jossa pohdiskellaan sitä, miten kehonsa kanssa voisi olla kaveri - eikä pitää sitä ikävänä, mukana raahautuvana entiteettinä, joka jatkuvin väliajoin vaatii pullaa kuin mikäkin luopio ja petturi kesäkuntokoplassa. Meri linkkaa myös osteopaatti Suomisen tekstiin, joka sekin on mainio - etenkin huomauttaessaan, että kävely on aliarvostettu liikkumisen muoto (seikka, johon vilpittömästi uskon.)

Voi toki olla, että kakkoskohta on hankala (ykkösestä puhumattakaan), mutta ajattelin kuitenkin yrittää.

Nyt suihkuun. Siinä on tietysti riskinä piristyminen, mutta riskejä on tässä elämässä otettava.

Joulu Strömsössä

Hei vaan täältä joulutoipilaiden keskuudesta*. Lapsi sairasti käytännöllisenä ihmisenä kuumetaudin juuri joulun alla, ikään kuin hoitaakseen ikävät velvollisuudet alta pois, ja sitten hauskana kepposena otti homman heti jouluaattona uusiksi.

Ihmiselle, jolle joulu on ehdottomasti vuoden kohokohta, oli ehkä hieman masentavaa havaita, että taaperoikäisen kanssa joulurauhan tuntee rinnassaan yhtä todennäköisesti joulupäivänä Kanta-Hämeen keskussairaalan päivystyksessä (angiinaepäily) tai itse sohvan pohjalla (miettien, olisiko mukaan sattunut yhtään inhalaattoria, jolla tämän kirotun joulurauhan saisi rinnasta) kuin viinilasi ja kirja käsissä pää joulukuusessa.

Sanomattakin on selvää, että kun joulunpyhät ensin vatvottiin loputtomasti ja lievästi kiristyvin äänenpainoin sitä, voiko lasta lähteä roudaamaan halki puolen Suomen autolla alkuperäissuunnitelman mukaan (leirijako oli suunnilleen seuraava: vanhemmat vs. isovanhemmat), oli lapsi sitten lopulta reissussa ihan terve kun taas itse toivoin pikaista tajunnanlähtöä itselleni ja korvatulppia kaikille, jotka joutuivat nukkumaan yskäni kanssa samassa huoneessa.

No, siitä on nyt selvitty - olemme palanneet kotinurkille. Mitään ikävää ei ollut sattunut asunnossa (odotan jostain syystä aina pidemmän loman jälkeen, että jokin epämääräinen taho on muistanut meitä odottamattomalla mutta oikeelliseksi paljastuvalla miljoonalaskulla) ja mukana on Kajaanista roudattua Pekka Heikkisen eeppistä puu-uunileipää, joten saatan toipua matkailun rasituksista.

Lahjojakin sain! Ensinnäkin aion elvistellä, että sisäinen materialistini on ilmeisesti otettu perusteellisesti hengiltä, kun sisareni minulle shoppaama vuohi aiheutti aitoa iloista kiljahtelua. Sitten niihin lahjoihin, joiden kohdalla sisäinen materialistini nousi epäkuolleena haudastaan ja kuolasi.

Vanhempi tieteenharjoittaja oli kuullut syksyisen marinani kodin äänimaisemoinnista ja hoitanut meille laitteiston, jolla voin osallistua projektiin. Ihana tyyppi! Eikä nyt mennä siihen, ettei Tivoli Audio kuitenkaan äänieristä konsolialuetta, ihana tyyppi silti.

Lisäksi tuli pino kirjoja, joista kovin ilahduin ja uudet kotihousut, joista puoliso kovin ilahtui ja ryntäsi polttamaan entiset.

Toivottavasti tytär nukkuu aika paljon päikkäreitä loppuloman ajan, jotta ehdin lukea. Tai ehkäpä voin itse jättää nukkumisen väliin?

Strömsöstä piti vielä sanomani, että katselin ohjelmaa joulunpyhinä. Koska fiilis ei ollut juuri tuolla hetkellä paras mahdollinen, tunsin lievää iloa siitä, että äärettömän kaunis askartelutypy rupesi askartelemaan joulupalloja kravateista. Hahaa, ajattelin, noista ainakin on pakko tulla kaameita. Vahingonilo oli tarpeettoman lyhytikäinen: niistäkin tuli ihan luvattoman hienoja. Kirottu Strömsö!

* Ei kuitenkaan oikeasti Strömsöstä, kuvainnollisesti vain.

Terveisiä täältä joulukuusesta

...Ensimmäistä kertaa huusholliimme* hankittu joulukuusi on asemoitu kätevästi tietokonepisteen viereen niin, että sen kanssa pääsee oikein läheisiin tunnelmiin. Kääntymällä näkee vehreän maiseman:

Ostimme koristeita ja kaikkea, Stockan tingeltangelosastolta - oli vanhempien vapaapäivä, eikä kukaan menettänyt hermojaan. Ei, vaikka Stockalla oltiin lauantaina joulukuussa, Joulupukki huom!** Pallot ovat kaikki muovia: päätös, jota siunailin kun tytär empiirisen tutkimuksen nimissä suoritti ensimmäisen pudotuskokeen. Valot ovat tietenkin parvekekäyttöön tarkoitetut geneeriset talvivalot, mutta kyllä ne asiansa ajavat.

Kohta on joulu, ja se on ihanaa. Toivottavasti teilläkin on ihanaa!

Mutta ei minun pitänyt joulufiilistelyihin sortua, vaan kertoa, että olen löytänyt kohtalotoverin - mikä ihana joululahja. Ensin yhden, sitten monta. Usein kuulluista väitteistä huolimatta en siis todellakaan ole ainoa, joka lukee kävellessään. So there.

* Alkukotiin oikuusipuu toki tulee itseoikeutetusti joka vuosi, tai muuten eräät murjottavat. 
** Iloisen mielialan säilymisen nimissä täältä piti tosin suoria punaviiniannokselle. 

Joku on VÄÄRÄSSÄ

Hahmotin juuri, että tässä alkaa olla takana aika pitkä historia verkkokeskustelijana - ei ihan teini-iästä alkava, muttei paljon puutukaan. Jos koko nimelläni googlaa, esiin pamahtaa jotain muinaista Usenet-keskustelua (olin jo silloin jotakuinkin reippaasti sillä kannalla, että kaiken sanottavani voin sanoa omalla nimelläni. Tästäkin olen sittemmin valitettavasti kerran tai pari lipsunut.)

Myöhemmin osallistuin ujosti keskusteluun eräällä foorumilla (ei Homma-.) Sitä kautta olen törmännyt mieheeni, kummitätiini ja liutaan ystäviä. Olen paukuttanut viestejä menemään niin, että heikompia hirvittää: vitsaillut, keskustellut, argumentoinut, provosoinut, provosoitunut, jängännyt, jupissut, nauranut kippurassa, loukkaantunut ja valitettavasti aivan varmasti loukannutkin. Olen myös keskustellut keskustelusta.

Kun edellämainitusta foorumista lopulta vedettiin töpseli seinästä, olin aika helpottunut. Se oli aikansa kuva, enkä oikeastaan halunnut törmätä mihinkään siellä puhuttuun enää - niin, lapset, uskokaa tätiä. Kaikki, mitä nettiin kirjoittaa, voi tulla myöhemmin vastaan muodossa ja toisessa. Ei sillä, että todellakaan olisin pelännyt jonkun minusta kiinnostuneen lukevan ne kaikki urakalla läpi: maailmassa ei voi olla ketään minusta niin kiinnostunutta ihmistä. En vain itse halunnut törmätä siihen Liinaan enää. Aika aikaa kutakin.

Nykyään opettelen sitä, miten netissä ei keskustella.* Nettikeskustelu on hieman liikaa psyykelleni tätä nykyä - minkään näkemyksen puolustaminen on rasittavaa, ja mitä enemmän uskoo olevansa oikeassa, sitä varmemmin on väärässä (tai tosi typerä.) Nettiin pätee minusta mainiosti sanonta "Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huolta, ettei hän tee samoin." Nettikeskusteluissa rehottaa myös hirvittävä vänkäämis- ja keskustelukulttuuri: on tahallista väärinymmärtämistä, poteroiden kaivamista ja henkilökohtaista suosikkiani, line-by-line nitpickingia (en tiedä tälle hyvää äidinkielistä termiä), jossa kanssakeskustelijan argumentti hajotetaan palasiksi ja rivi kerrallaan osoitetaan Vääräksi.

Hyvistä aikeistani huolimatta olen - tänä vuonna! - vängännyt esimerkiksi aselakiasiasta jonkun ihmisen kanssa, joka Facebook-profiilikuvassaan poseerasi kuolleiden kettujen keskellä, ja siinäpä oli hyvin käytettyä aikaa ihan kaikkien osallistujien kannalta.

Kuvan tarjoaa xkcd.

Ikä** tuntuu tuovan mukanaan hirveästi erilaisia harmaan sävyjä*** (kuten eräs tuon edellämainitun nettikeskustelumestan suuresti arvostamani jäsen jo tuolloin sanoi), ja vaikka tuntisin tosi mielelläni olevani oikeassa, en yleensä enää ole ihan varma siitä, mikä se "oikeassa" oikein on. Ellei sitten puhuta poliittisesti, missä tapauksessa oikea ei myöskään ole kuvaava termi.

Huomaan kuitenkin usein kaipaavani keskustelua, myös netissä. Sellaista ihan kunnollista. Erilaisia näkökulmia, väärässäolemista vähemmän ja oikeassaolemista ei juuri yhtään. Mitenkähän sitä oppisi? Että osaisi seistä jämäkästi omien näkemystensä takana, mutta olla silti avoin uusille ajatuksille; olla aidon kiinnostunut toisten näkemyksistä mutta olla silti juoksematta pää kolmantena jalkana viiteryhmänsä yleisimmän mielipiteen mukaan (tai minun tapauksessani sitä vastaan, ihan vain jotta voisin olla vähän ärsyttävämpi); välttää syyllistyminen ja syyllistäminen ja - ennen kaikkea - lukea nuljumpaakin viestiä niin, että voi nähdä siitä muutakin kuin sen ensimmäisenä vastaan tulevan ankeilun, ja vastata siihen asiapuoleen.

Ongelma piilee vain siinä, että keskustelun aikaansaamiseksi pitäisi varmaan joskus jotain uskaltaa sanoakin, eikä vain juuttua niille harmaan alueille ja relativismin suohon.

Käsityöpostauksia luvassa, toisin sanoen.


* Ja silti, tästäkin blogista on luettavissa melkoinen kasa epäonnistumistani.
** Olenhan jo viisisataa vuotta vanha.
*** Ei kuitenkaan aselakiasiassa, mutta siitä en jaksa keskustella.

Munasolun luovutus, level 1

Kävin siellä terapeutilla, munasolun luovutukseen liittyen siis. Terapiantarpeeni noin muutoin ovat nähdäkseni vähänlaiset, eivätkä läheisetkään suuremmin valita. Sain luvan siirtyä seuraavalle tasolle eli lääkärintarkastukseen - se on tammikuussa. Harmikseni terapeutti oli äänessä lähes yhtä paljon kuin minä. Onneksi on tämä blogi, jossa voin keskittyä puhumaan itsestäni.

Niin, ei siellä sen ihmeempää juteltu: motiiveista, huolista ja suhtautumisesta kuviteltuihin tilanteisiin. Lähdin sieltä tosi hyvin eväin, jotka tosin enimmäkseen koskivat sitä, miltä haluan näyttää sitten, kun olen sen terapeutin ikäinen. Olisi ehkä pitänyt kysyä myös, jaksaako hän todella laittaa sen kivan kampauksensa ihan joka aamu.

Nyt ne ehkä diskaa mut.

Välttääkseni diskatuksi tulemisen kerron, että esitin jonkun kommenteissa esittämän huolen siitä, että minun lapseni ja minun sukusolustani syntynyt lapsi kohtaavat aikuisina ja tekevät vauvoja. Terapeutti sanoi rohkaisevasti, että niin voi tosiaan käydä, jos kohta se on epätodennäköistä. Päätin samantien asennoitua siihen, että lapsenlapseni ovat kolmikätisiä ja takatukalla varustettuja ja soittavat banjoa kuistilla, etten sitten pety.*

Alitajuntani oli muuten ilmeisesti päättänyt, että terapeutti mikä terapeutti ja kun yksi ensimmäisistä kysymyksistä koski sisaruksia ja samalla siis elämäni suurinta kipupistettä, veljeni kuolemaa, purskahdin tietenkin itkuun. Tämä valoi epäilemättä terapeuttiin ennennäkemätöntä luottamusta henkisen tasapainoni suhteen, mutta onneksi en sentään ruvennut nauramaan tilanteen järjettömyydelle. Lähellä oli sekin.

* Tämä mielikuva on lapseni kummitädin aikoja sitten esittämä.

Asiat, joihin en voi enää vaikuttaa

Koiralla on tapana tehdä kummallisia pupuhyppyjä etenkin pakkaskelillä. Niistä on selvästi luettavissa, että joku siellä narun toisessa päässä on nyt vähän hidas. Ja sekin, että nyt on hauskaa. Sydänhän siinä sulaa.

Niitä hyppyjä katsellessa olen usein miettinyt koiran omistamista. Ei sillä, että luopuisin pupuhyppivästä pörrieristämme mistään hinnasta. Mutta ottaisimmeko toisen koiran, kun Lokista joskus aika jättää (olkoon siihen hetkeen vielä hyvä tovi)?

Hyviä puolia koiran kanssa elämisessä kyllä on: nukkuvan koiran katselu tekee hyvää sielulle, ja hereillä olevan koiran lenkittäminen tekee hyvää ruumiille. Huonoja puolia on vähemmän kuin luulisi, sillä koira on integroitunut ainakin meidän arkeemme mainiosti. Välillä lapsi ja koira jopa leikkivät keskenään ja elämä tuntuu elokuvalliselta.

Kun koiranpentu aikanaan meille tuli, vaikeinta ei minusta suinkaan ollut lattialle pissiminen eikä edes pentuhampailla suoritettu (aika maltilliseksi jäänyt) tuho. Vaikeinta, yllätyksekseni, oli koiran täydellinen riippuvuus ihmisistä. (Niin, tiedän, joku muu olisi ehkä hahmottanut koko tilanteen jo etukäteen. Ei mennä siihen nyt - minun on selvästi ymmärrettävä joitakin asioita kokemalla ne.) Ja se riippuvuus tuntuu vieläkin aika kauhealta: koira ei oikeastaan päätä juuri mitään olennaista elämästään itse. Ei edes sitä, milloin mennään kakalle.

En ole aivan varma siitä, oikeuttavatko mitkään koiran kanssa elämisen mainiot puolet tätä minulle kaikkein vaikeinta asiaa. Onko ok ottaa kotiinsa täysin alisteisessa asemassa oleva elävä olento - vain, jotta pysyisin liikkeessä tai voisin rapsutella nukkuvaa hurttaa?

Tässä Jakke Jäyhä lukee Mantelin Wolf Hallia.

Selitin tämän kaiken miehelle kun talsimme lauantaina kohti ravintolaa. Sanoin, ettemme ehkä ota toista koiraa.

"Vai niin", sanoi vanhempi tieteenharjoittaja. "Voin jo nähdä, kuinka selität tämän tyttärelle 12 v., joka suree rakkaan karvakasan poismenoa. Ja sitten isi heltyy ja tuo kotiin pennun."

Kun ei malttaisi nukkua

Minulla on projekti. Se on vähän sellainen monimutkainen - pitsineuletta, ei kovin paha, mutta vaatii hieman tarkkaavaisuutta.

Sellainen, jota ei ainakaan unissaan pitäisi neuloa.

Eilen, kun väänsin edellämainitun savotan kimpussa, olin niin väsynyt, että käytännössä taisin nukahtaa pariin otteeseen. Yhä neuloen. Kuuntelemani äänikirja meni täysin ohi, ja ajatukset vaelsivat jossain, en tiedä missä. Välillä havahduinkin: ai hitto, mähän kuuntelen jotain. Mikä tää on? Ai niin, se kirja.

Missään vaiheessa en havahtunut esimerkiksi näin: jos väsyttää näin kauheasti, jätä se kudin huomiselle. Äsken hieman jännitti tarkistaa, ovatko silmukat edes enimmäkseen kohdillaan, mutten huomannut kovin pahoja virheitä. Ilmeisesti autopilotti meni päälle ja kaikki tarjolla oleva keskittyminen kohdistui neulomiseen.

Onneksi. Ajatus kuuden kerroksen (580 s/krs) purkamisesta ei ollut kovin houkutteleva.

Tästä tappavasta väsymyksestä en voi syyttää lasta, joka nukkuu yönsä kuin patonki ja viikonloppuna vieläpä mummolassa. Kahden päivän riekunnalla ja myöhäänvalvomisella oli asian kanssa luullakseni enemmän tekemistä: perjantaina pikkujoulujuhlittiin erhevalmennusklubin kera; lauantaina mentiin miehen kanssa syömään, otettiin viinipaketti ja minäkin poikkeuksellisesti valvoin sunnuntain puolelle. Herätäkseni seitsemältä, tietenkin.

Joulun jälkeen on lomaa, ja sitä odotan kyllä jokseenkin innolla. Aion nukkua joka aamu tosi pitkään, ainakin puoli kahdeksaan.

Kyselytuokio lastenvaatteista ja lievää angstia

Tarkoitan tällä, että minä kysyn ja joku toivottavasti vastaa.

1. Olenko oikeasti ainoa, jonka mielestä Ticket to Heaven on hieman pahaenteinen nimi lastenvaatemerkille?
2. Mikä on MiniRodini? 
1. Onko olemassa myös MaxiRodini?
2. Miksi pitää olla Mini, miksei voi ottaa mallia brasilialaisista jalkapalloilijoista ja olla Rodininho?
3. Mistä saan aikaa ja energiaa viedä pieneksi käyneet lastenvaatteet kirpputorille?

Sain viikonloppuna länsimainen ihminen -kohtauksen ja tunsin tarvetta Ostaa Jotain Kivaa. Mies uhmasi nimittäin metrokatkoa ja kävi harharetkillä palaten uuden harmaan työkäyttöisen neuleen kanssa. Niistä olikin huutava pula, viidellä jo olemassaolevalla oli varmasti kylmä ja yksinäinen olo.

Saaplari, ajattelin. Minäkin voin shoppailla. Avasin nettikaupan. Selasin mekkoja yhden sivun verran, tunsin pahoinvointia ja suljin nettikaupan.

Olen koko syksynä nähnyt tasan yhden vaatteen, jonka haluaisin, mutta se on Samujin. (Minäkin tiedän sentään yhden vaatemerkin joka on tosi in. Tai ainakin on ollut.) Mekko on myös sen hintainen, etten pysty mitenkään perustelemaan itselleni sen hankkimista. "Käytän tätä aina ja aina ja aina" on aika köykäinen väite, jonka todenperäisyys voidaan osoittaa aikaisintaan viiden vuoden päästä. (Ja entäs jos se on käsinpestävä? Sitten en käyttäisi ikinä, ettei tarvitsisi pestäkään. Niin se varmaan on, sen on pakko olla käsinpestävä. Huh. Ei kannata haaveilla moisesta koltusta.)

En pysty nykyään ostamaan juuri mitään. Lanka ja kirjat tarjoavat hieman liikkumavapautta, mutta näillä näkymin tulen viettämään loppuelämäni samoissa vaatteissa kuin vuoden 2012. Onnea on sentään se, etten viettänyt vuotta 2012 äitiysvaatteissa.

Jos olisin vielä kotiäiti, olisin nyky-yhteiskunnan vihollinen nro 1. Ei kai se kaukana ole nytkään, kun jätän yhteiskuntaa ylläpitävän kulutustehtävän näin huonolle tolalle. Forgive me, our Ford.*


* Niin, luin juuri Uljaan uuden maailman.

Perjantai jälleen

Pingotus ja päättely. Kaksi vaihetta, jotka uhkaavat kaataa vaikka kuinkakin lupaavasti alkaneen neuleprojektin.

Esimerkiksi tämä Friday Again -ohjeella neulottu paita odotti pingotusta ja päättelyä suunnilleen yhtä kauan kuin oli puikoilla, mutta nyt se on valmis:

Kuvan väri ei vastaa aivan paidan väriä, koska joulukuun valo leikin puhelimen valokuvaefektisoftalla.

Niin, tietenkin minunkin piti saada valkoinen paita, kun tyttärelläkin kerran oli. Tämä oli muutamaa kertaluokkaa yksinkertaisempi homma kuin lapsen paita: tuo edessä, sivuilla ja hihoissa oleva feikkisauma (joka ei näy kovin hyvin) oli helppo kuin mikä ja tosi kiva, voisi käyttää esim. lapasiinkin.* Ainoa haasteellinen osuus oli alussa: lyhennetyt rivit, joilla kaula-aukko muotoiltiin, olivat allekirjoittaneelle uutta, mutta sujuivat ihan mainiosti kun stressaamisen sijaan seurasi ohjetta.

Erityistä plussaa tietenkin siitä, että koko homma neulottiin yhtenä kappaleena ylhäältä alas, eikä koko paidassa tarvinnut ommella ainoatakaan ihan oikeaa saumaa.

Lanka oli BC Garnin Sarah Tweed, jonka pelkäsin aluksi olevan liian rustiikkista - reippaana tyttönä tilasin langan tietenkin netistä näkemättä sitä etukäteen. Tovin neulottuani päätin langan olevan pikemminkin sopivasti grunge kuin tippaakaan rustiikkinen, mikä oli hyvä päätös, sillä maalaisromanttinen on minun näkökulmastani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille.**

Koska paita on päätökseni mukaisesti sopivasti grunge, aion henkeni uhallakin yhdistää sen ensi viikolla maihareihin, noihin kengistä liukkaimpiin. (Säästän teidät tällä kertaa kuvalta, josta käy ilmi polvessani olevan mustelman laajuus ja väri, mutta ensi kerran osalta en lupaa mitään.

PS. Ne, jotka haluavat tehdä samanlaisen eri ässän huivin kuin minä, voivat hakea pintaneuleen ohjeen Kerän blogista. Havaintoja: 1) "1 o kiertäen" tarkoittaa sitä, että silmukka neulotaan oikein takareunasta. 2) Olennaista on, että silmukkamäärä EI ole neljällä jaollinen: käytin itse ohuempaa lankaa kuin ohjeessa kehoitettiin ja silmukoita oli 58. 3) Tein myös huivista pidemmän, joten se ei ole ihan puhdas tuubi vaan pikemminkin sellainen kaksi kertaa kaulan ympärille kiepautettava kasihuivi, jonka vastedes tunnemme nimellä möbiushuivi, koska se kuulostaa epämääräisen matemaattiselta. Ehkä jopa topologiselta.

* Miksi muistan tämän vasta nyt, kun toinen lapanen on jo neulottu? Argh.
** Mahdollisesti heidän onnekseen.