Seuraa häpeämätöntä lesoamista. Olen nimittäin todella onnekas siinä, miten mahtavia ovat äitini ja isäpuoleni, eikä tämän postauksen tarkoitus ole edes keskittyä siihen, miten moninaisin tavoin he ovat mahtavia, vaan isovanhemmuuteen.
Jos nyt jotain voin puolustuksekseni sanoa, se on tässä: ainakin ymmärrän olevani järkyttävän onnekas lurjus.
En tiedä, onko tullut mainittua, mutten juurikaan lue mitään perhelehtiä (tai ylipäänsä aikakauslehtiä). Olen kuitenkin yhtä kätevä bongaamaan juuri omaan ajatusmaailmaani istuvat artikkelit kuin haukka peltomyyrän; kun lapsi oli vielä vauvalapsi, kohdensin petolinnunkatseeni kirjastossa Vauvalehteen, jonka kansijuttu kiinnosti. Artikkelin mukaan äidin velvollisuus ei ole ainoastaan muodostaa symbioottista suhdetta lapseensa. Äidin tehtävä on varmistaa, että lapsi luo muitakin luotettavia aikuiskontakteja.
HAHAA.
En siis ollutkaan ollut äitinä roisto, kun olen tarjonnut vauvaa milloin kenenkin syliin saadakseni tovin neuloa. Olin ollut SANKARIÄITI. Epäitsekkäästi varmistanut lapsen kosketuksen elämänsä muihin tärkeisiin aikuisiin. Hyvä, etten kyyneliin liikuttunut siinä kirjastossa seistessäni. Olkapää tosin meni sijoiltaan kun läiskin itseäni selkään, mutta sellaista on olla vanhempi.
On ihanaa, kun tulee kotiin ja lapsi tulee riemuissaan vastaan. Ihanaa. Tästä huolimatta yksi äitiysurani parhaista hetkistä koettiin viime syksynä, kun tytär istui mummonsa sylissä lukemassa kirjaa, näki minut, kiipesi pois mummon sylistä ja ... haki uuden kirjan ja päättäväisesti vaati takaisin mummon syliin.
Ei sillä, ettenkö minäkin välillä tuntisi syyllisyyttä äitini ja isäpuoleni tarjoamien lastenvahtipalveluiden käytöstä. En haluaisi rasittaa minulle rakkaita ihmisiä. Luulen kuitenkin silti, että on kaikkien etu (eikä vain oma, henkilökohtainen etuni), että lapsi viettää aikaa myös isovanhemmillaan. No, Salamatkustajassa tämä muotoiltiin niin hyvin, että turha kai tässä on enää papattaa. Perhettä ollaan. Ja on etuoikeutettua, että lapsellani on tällaisia aikuisia lähellä.
Lisäksi. Äiti neuloo tyttärentyttärelleen vaikka mitä siistiä ja vapauttaa jonkun toisen, emme nyt mainitse nimiä, toteuttamaan itsekeskeisiä neuletarpeitaan. Katsokaa nyt:
(Niin, nyt te kysytte, että entäs se isä. On lapsella sellainenkin, ja hän on yhä mitä mahtavin. Myös tyttären mielestä. Tuolla hän nytkin ryhdikkäästi istuu niskavammoja kerjäten rötköttää sohvalla.)
Jos nyt jotain voin puolustuksekseni sanoa, se on tässä: ainakin ymmärrän olevani järkyttävän onnekas lurjus.
En tiedä, onko tullut mainittua, mutten juurikaan lue mitään perhelehtiä (tai ylipäänsä aikakauslehtiä). Olen kuitenkin yhtä kätevä bongaamaan juuri omaan ajatusmaailmaani istuvat artikkelit kuin haukka peltomyyrän; kun lapsi oli vielä vauvalapsi, kohdensin petolinnunkatseeni kirjastossa Vauvalehteen, jonka kansijuttu kiinnosti. Artikkelin mukaan äidin velvollisuus ei ole ainoastaan muodostaa symbioottista suhdetta lapseensa. Äidin tehtävä on varmistaa, että lapsi luo muitakin luotettavia aikuiskontakteja.
HAHAA.
En siis ollutkaan ollut äitinä roisto, kun olen tarjonnut vauvaa milloin kenenkin syliin saadakseni tovin neuloa. Olin ollut SANKARIÄITI. Epäitsekkäästi varmistanut lapsen kosketuksen elämänsä muihin tärkeisiin aikuisiin. Hyvä, etten kyyneliin liikuttunut siinä kirjastossa seistessäni. Olkapää tosin meni sijoiltaan kun läiskin itseäni selkään, mutta sellaista on olla vanhempi.
On ihanaa, kun tulee kotiin ja lapsi tulee riemuissaan vastaan. Ihanaa. Tästä huolimatta yksi äitiysurani parhaista hetkistä koettiin viime syksynä, kun tytär istui mummonsa sylissä lukemassa kirjaa, näki minut, kiipesi pois mummon sylistä ja ... haki uuden kirjan ja päättäväisesti vaati takaisin mummon syliin.
Ei sillä, ettenkö minäkin välillä tuntisi syyllisyyttä äitini ja isäpuoleni tarjoamien lastenvahtipalveluiden käytöstä. En haluaisi rasittaa minulle rakkaita ihmisiä. Luulen kuitenkin silti, että on kaikkien etu (eikä vain oma, henkilökohtainen etuni), että lapsi viettää aikaa myös isovanhemmillaan. No, Salamatkustajassa tämä muotoiltiin niin hyvin, että turha kai tässä on enää papattaa. Perhettä ollaan. Ja on etuoikeutettua, että lapsellani on tällaisia aikuisia lähellä.
Lisäksi. Äiti neuloo tyttärentyttärelleen vaikka mitä siistiä ja vapauttaa jonkun toisen, emme nyt mainitse nimiä, toteuttamaan itsekeskeisiä neuletarpeitaan. Katsokaa nyt:
 |
| Ateneumiin pukeudutaan hienosti. (Huomatkaa, miten ujutin kulttuurikasvatuksen ovelasti tähän postaukseen.) |
Olet hurjan onnekas! Minäkin olen. Lähellä asuvat ja innokkaat isovanhemmat ovat mahtavan arvokas juttu. Meidän esikoinen lähti tänään mummolaan yökylään, hän on siellä yleensä yötä 2-4 krt/kk. Kuopus on ollut paljon vähemmän heidän hoidossaan, ehkä eniten siksi että tuttipullo ei ole neidille kelvannut. Asiaan on tulossa tämän vuoden aikana muutoksia, varokaa vain!
ReplyDeleteTeillä on tavattoman kyltyrelli ja kädentaidoiltaan ylivertainen suku! :)
Suloinen niskakuva. <3
Lasten niskat ovat ihania! Menee aina kylmät väreet <3
ReplyDeleteTämä on sellainen asia, että onnekkuutensa on minusta hyvä tiedostaa ja nauttia siitä täysin rinnoin. Eikä tosiaan vain se arjen apu, jonka siitä itse saa, vaan jotenkin se sellainen helpotus. Että on monia, jotka välittävät meidän niskakiharatypykästä :)
Toivottavasti teidän kuopuksellekin tulee lämmin isovanhempisuhde!
Hyvä, että tiedät olevasi onnekas. Kaikki eivöt sitä tajua, mikä etuoikeus se on paitsi lapselle myös itselle, että on isovanhemmat ja muita tärkeitä aikuisia lähellä. Meitä ei ole onni suosinut: kaikki kolme elossa olevaa isovanhempaa asuvat kaukana ja ovat niin iäkkäitä ja huonokuntoisia, ettei lasta ole koskaan voinut jättää heille hoitoon kuin ihan pieneksi toviksi. Kauppareissun ajan tai sillain. Kyllä se sattuu sydämeen, kun turvaverkkoja ei juurikaan ole.
ReplyDeleteIhan joka päivä tiedostan. Toivoisin kauheasti, että kaikilla muillakin olisi vastaava tilanne, ja tuntuu aina kurjalta kuulla, että näin ei ole. Toivottavasti niitä tukiverkkoja kuitenkin löytyy jostain muualta - ystävistä vaikka.
ReplyDeleteVähän tunnen tässä kyllä piston sydämessäni siksi, etten aina ole saanut aikaiseksi olla läheinen aikuiskontakti läheisten lapsille. Tässä pitäisi kyllä skarpata.
Silmäilijän kommenttiin vielä lisäisin, että se on etuoikeus myös isovanhemmalle. En tietenkään taas muista lähdettä, mutta olen kuullut ajatuksen, että isovanhempi-iässä voi lapsenlapsettomuus johtaa samantapaiseen kriisiin tai suruun kuin lapsettomuus.
ReplyDeleteOmalta kohdaltani miettien en osaa sanoa kuka voittaa läheisessä lapsi-isovanhempisuhteessa eniten. Päivähoidon vastustaja sanoisi, että lapset, koska vanhempieni ansiosta lapset ovat päiväkodissa korkeintaan 16 päivää kuussa.
Itse sanoisin, että tilanne on win-win-win. Osallistuvia isovanhempia ei viitsi yleensä hehkuttaa, koska noh, ei kuulu kulttuuriin. Kel onni on, se onnen kätkeköön ja silleen.
Mietinkin hetken, että kehtaako tästä edes kirjoittaa kun on näin hyvä tuuri, mutta kehtasinpas kuitenkin. Oodi isovanhemmille.
ReplyDeleteUskon hyvin tuon kriisiasian. Se voi olla tavallaan varmaan vielä rankempi, koska homma ei ole enää ollenkaan omissa käsissä - no, eihän lapsen saaminen tietysti sekään ole, mutta siinä voi ITSE päättää, mihin asti on valmis menemään.
Ellei sitten ota oppia Saturday Morning Breakfast Cerealista, kuten itse aion tehdä, jos lapsi ei aikuisiällä osoita lisääntymisen merkkejä (terveisin "Henkisesti mummo -79"):
http://www.smbc-comics.com/index.php?db=comics&id=2078#comic
Nykyäänhän on myös paljon kirjoitettu siitä, miten terveet ja lähelläkään asuvat isovanhemmat eivät halua olla mikään lastenhoitomaatti, minkä hyvin ymmärrän, ja juuri siksi tuntuu niin ihanalta, että oma äitini tuntuu pitävän nuorison kanssa hengaamista myös etuoikeutena. Todellakin win-win-win.
Miten ihanaa, että sulla on kategoria nimeltä "hups". Tosin pieni pettymys, että ne jutut ei kertoneetkaan musta. Hehe.
ReplyDeleteNiin ja mä oon ikikateellinen kaikille, joilla on innokkaat isovanhemmat lähietäisyydellä. Mun vanhemmat on toki innokkaita, mut 380 kilsan päässä. Miehen vanhemmilla taas on ikää sen verran, että lapsenvahdeiksi niistä ei ole. Mulla ei olis mitään vaikeuksia antaa lasteni kehittää läheistä ihmissuhdetta mun ja miehen lisäksi myös muihin vähän useamminkin! Olet kyllä ihan syystä onnellinen, ja mun mielestä on vain hienoa, että kerrot siitä. Koska ainakin mua ärsyttää nimenomaan se, että jotkut valittaa, miten rasittavaa on kun mummi aina haluais ottaa lapset hoitoon.
Vaikka meillä on täällä muita läheisiä aikuisia (sukua ja ystäviä), kynnys pyytää apua on melko korkea, eikä ne osaa/halua/tajua/ehdi rakentaa suhdetta lapsiin samalla tavalla kuin isovanhemmat. Joskus kyllä oon vähän katkerana naureskellut, miten esikoisen synnyttyä muistan useammankin ihmisen ilmoittautuneen tarvittaessa lapsenvahdiksi, mut silloin harvoin kun tarve olis, niin kellekään ei sovi. No, näillä mennään mitä on annettu ja toisaalta onni on, että kuitenkin lapset saavat kaikkiin isovanhempiinsa tutustua. Ja tokihan rahalla saa, jos vaan tietää mitä tilaa.
Vaikka meil ei oo niin oon muiden puolesta onnellinen! Mun synnyinperhe asuu yli 500 km päässä, miehen äiti "vain" 150 km päässä mutta sairastaa parkinsonia, miehen isä kuoli loppiaisena, miehen siskoista toinen on kaukana ja toinen... No, en ole apua pyytänyt eikä sitä ole tarjottu. Meidän persoonamme eivät ole vielä kohdanneet. Pari kertaa vuodessa mun isä junailee tänne taaperoa ulkoiluttamaan viikoksi (jolloin huonojalkainen äitini jää yksin metsän keskelle okt:oon) tai sisko venyttää työkeikkaansa päivällä. Ystävät ovat lapsettomia lapsuudenkavereita, joille ei halua kolmen katrasta tunkea, tai tätä ruuhkavuosikuviota pyörittäviä.
ReplyDeleteJoskus, kun on esim. influenssailtu pari viikkoa, kaipaisin lähitukea. Mut nou kän duu!
Oi onnekkaita!
ReplyDeleteMeillä on molmepiin isovanhempiin matkaa 250 km, mikä harmittaakaikkia osapuolia niin vietävästi. Kaunis ajatus vielä raskaana ollessa oli, että "kyllähän lapsi saa aikuisia ystäviä sitten muuten elämäänsä", mutta on tuo aikuisten ystävien työelämä ja muu oma(kin) elämä, joka ikään kuin töröttää suunnitelmiemme tiellä. Olen miettinyt pääni puhki ja pahki, että olemmeko eristäneet tyttäremme liiaksi vain vanhempiensa hoivattavaksi, koska totuus on, että melko harvoin on lähdetty mihinkään, koska vauvan rytmi, yöunille nukahtamisen hankaluus jne. Mutat ehkä ei ole vielä liian myöhäistä! O lämpenee hitaasti uusille ihmisille (paitsi jos näillä on lapsia mukanaan – selvästi luotettavampia isoja hänen mielestään, jos kerran lapset ovat huolineet moisia mukaansa) ja vierasti varhain. Mutta näinhän asia voisi olla, vaikka tilanne olisi aivan toinen. Tunnistaisi sitten 2+x tutuinta ja vierastaisi muita.
Katsos, avauduin. Pahoja tällaiset tilaisuudet, pääsen vauhtiin.
Suloinen niskakuva. Lasten niskat tosiaan! Siinä yhdistelmässä hentoista niskaa ja isoa päätä on jotain maailman kauneinta ja herkintä. Ja niskojen tuoksu on ihan omaa luokkaansa.
Ihana asia ja juuri kaikille winwinwin :)! Oodi osallistuville (muttei tuppautuville) isovanhemmille ja apua vastaan ottaville (muttei sitä liikaa vaativille) aikuisille :)!
ReplyDeleteMutta pidittekö Ateneumin näyttelystä? Tämä jäi toki kiinnostamaan :).
Täältä Äitikortin lukemisen lomasta kommentoin lapsenlapsi-asiaa. Nimittäin, omaan lapsettomuusvalintaani liittyen suurin (ja melkeimpä ainoa) kriiseilyä aiheuttava asia on nimenomaan se, ettei anna isovanhemmille lapsenlapsia. Omilla vanhemmillani tosin on jo kaksi lastenlasta, mutta appivanhemmilla ei ainakaan vielä ole. Kyllä se kieltämättä aiheuttaa tiettyä syyllisyyden tunnetta, tai surua.
ReplyDeleteSupersankariäiti ilmoittautuu. Lapsukainen on ainakin päivän viikossa isovanhempien huomassa ja on ollut säännöllisesti yökylässä 5kk iästä lähtien. Lisäksi tädit, enot ja kaverit vahtivat lasta lähes joka viikko. Tähän mennessä olen ajatellut, että kun kukaan ei tunnu tästä järjestelystä kärsivän, se lienee ok (lapsi on tietenkin ykkösmittari). Samalla olen kauhulla pohtinut, miten ikinä tulisimme toimeen ilman näitä ihmisiä - ja kiitollisuus on sitten ilmaantunut sitä kautta.
ReplyDeleteMutta siis tietenkin tässä ennen kaikkea luodaan niitä luotettavia aikuiskontakteja :)
Taas hieno kirjoitus ja monisyinen aihe! Kyllä minusta saa olla onnellinen ääneenkin, kunhan ei lällällää-tyyliin (enkä tässä siis siitä suinkaan syytä; yleisesti totesin). Ainakin minusta on vain kiva kuulla, että toisilla menee tällä saralla paremmin (ja muutenkin, mitäpä se on itseltä pois, jos jollakulla pyyhkii hyvin? Kyllä maailmaan onnea mahtuu.).
ReplyDeleteOma äitini ja miehen vanhemmat asuvat 2,5 tunnin ajomatkan päässä, samassa kaupungissa - harmi, että äiti niin kaukana; onni, että appivanhemmat edes niin kaukana. Siitäpä osannee jokainen päätellä, ettei ole kahta toivemummolaa lapsella. Kun matkaa on näin paljon, niin todella vähän nähdään isovanhempia, eli omillamme oikeastaan ollaan. Lapsi on vielä vierastavaa sorttia, eli lyhyillä vierailuilla ei totu niin hyvin, että voisi jättää hoitoon. Kerran ollaan miehen kanssa käyty kahdestaan ruokakaupassa; muuten on jompikumpi aina ollut tytön (kohta 13 kk) kanssa... :) Omalle äidille jättäisin mieluusti hoitoon ja yökyläänkin, jos mahdollista olisi; anoppilaan en haluaisi viedä edes näytille. Tullaan kohteliaasti toimeen, mutta oma vastenmielisyyteni appivanhempia kohtaan kasvaa koko ajan. Tällä hetkellä tilanne on se, etten mielelläni lähde kotikaupunkiin ollenkaan, koska vaikka omaa äitiä olisi ihana nähdä, anoppilan kauhut mitätöivät reissaamisen ilot.
Hups sanoi: "Koska ainakin mua ärsyttää nimenomaan se, että jotkut valittaa, miten rasittavaa on kun mummi aina haluais ottaa lapset hoitoon." No, riippuu varmaan siitä mummista. Kyllä minäkin sille omalle äidilleni antaisin eikä haittaisi, jos pyytäisi, mutta anopin ronkuminen veetuttaa. Mieluummin olisin ikuisesti lapsen kanssa kuin jättäisin sinne hoitoon. :( En oikein tiedä, onko lapsen parhaaksi silti väkisin yrittää pitää tiiviimmin yhteyttä vai ehkä yrittää haalia niitä aikuiskontakteja omista ystävistä tms. Onneksi (ja "onneksi") tuota välimatkaa nyt on niin paljon, ettei oikeastaan joudu edes päättämään - niin harvoin nähdään, ettei mitään yökyläilyä voi järjestää vuosikausiin.
Noin, tulipahan avauduttua. Ei ehkä pitäisi, mutta tulipahan nyt keskusteluun esimerkkiä siitä toisestakin ääripäästä...
Hups, sä voit vastavuoroisesti perustaa kategorian "Liina", jossa kerrot elämäsi nenä- ja pöytäliinoista :D
ReplyDeleteMäkään en lähtökohtaisesti tajua nurinaa siitä, että joku haluaa AUTTAA. Tosin, okei, Hippiäinen tuossa alempana kirjoitti siitä, ettei tule toimeen esim. appivanhempien kanssa. Se lienee vähän hankala tilanne. No, minä en tietäisi siitä muutenkaan mitään - mulla ei valitettavasti varsinaisesti appivanhempia oikein edes ole, mies ei isäänsä juuri yhteyttä pidä, joten allekirjoittaneen vanhemmat on ihan kullanarvoiset siitäkin syystä.
Eihän munkaan vanhemmat mitenkään ihan naapurissa asu, ja arki-iltavahdit tai muut parin tunnin keikat on meillekin hankalia juuri tuosta mainitsemastasi syystä, mutta ... kyllä minusta on hyvä tiedostaa, jos sattuu jollain osa-alueella menemään hyvin :)
Wandis, ymmärrän. Ja ihan mahtavaa, että jaksat kuitenkin muiden puolesta olla iloinen.
Jäin miettimään tuota kolme katras -asiaa, että eihän senkään toisaalta pitäisi niin kaameaa olla. Siis kovin paljon kaameampaa kuin yhden lapsen hoitaminen. Joka voi olla aika kaameaa kyllä esim. lapsettomalle, joka järkyttyneenä tajuaa, että nämä taitaa olla siinä PYYHKIMÄÄN! -iässä.
Okei, alan ymmärtää, miksi kavereille on hankala viedä kolmen katrasta :D
Annukka, niin, en mäkään oikein jaksa olla lähipiirin lasten suhteen kovin aktiivinen - hävettää, mutten voi samasta sitten muitakaan oikein syyttää :D Ihan varmasti muuten ei ole liian myöhäistä. Ja mehän olemme paatuneena jättäneen tyttären hoitajalle, huusi hän tai ei. Viimeksi kummitäti raportoi, että huuto lakkasi samalla kun ulko-ovi kolahti matkallamme ulos.
Bleue, kyllä! Minä en välitä impressionisteista, mutta se osa oli onneksi pieni. Monessa taulussa oli hieno valo ja tunnelma.
Lapsi diggasi erityisesti muutamasta isosta taulusta, näyttelytilan katosta ja penkeistä sekä Ateneumin portaista, joita sai kävellä itse, jos piti äitiä kädestä.
Oli muuten ihanaa, miten kivasti muut museovieraat suhtautuivat puoltoistavuotiaaseen. Ja mekin pidettiin visiitti puoltoistavuotiaan keskittymiskyvylle sopivana. Eli ei varsinaisesti jääty syväanalyysia harjoittamaan.
Liisa, minäkin hain Äitikorttini tänään!
Ymmärrän hyvin tuon surun ja syyllisyyden tunteen. Mietin sitä eilen, mutten oikein muuta osaa sanoa kuin että ainoa vaihtoehto on kuitenkin kuunnella itseään. Silti, on hienoa tunnistaa, että omat valinnat saattavat tuntua muista pahalta. Ei sen takia pitäisi lapsia hankkia, että muille tulisi parempi mieli, muttei sitä tunnetta pidä mitätöidäkään - no, tämä nyt on kuin kuorolle saarnaisi. Sinä olet yksi viisaimmista tuntemistani ihmisistä, etkä takuulla mitätöisi mitään :)
Sikuriina, tietenkin :) Teillä tilanne on selvästi vielä hieman monitahoisemmin reilassa kuin meillä! Mahtavaa :D
Minusta on jotenkin niin palkitsevaa, kun lapsi löytää itselleen niitä muitakin tärkeitä aikuisia - arjen helpottuminen on ihanaa, muttei edes tärkeintä. Ihan hullua!
Hippiäinen, tarkoitus ei tosiaan ollut mennä lällällää, toivottavasti sitä ei kukaan niin lukenutkaan. Jos luki, olen pahoillani.
Teillä kyllä kuulostaa olevan anopin kanssa aika erilainen arvomaailma. Kurja homma. Pelkäätkö, että anopin hoidossa olemisesta olisi lapselle ihan selkeää haittaa tai jonkinlainen riski, vai onko kyse nimenomaan niistä arvomaailma-asioista? (Ja olennaisemmin, onko mahdollista, että anoppisi saa lisää lastenlapsia jotain muuta kautta, ja jättää teidät rauhaan?)
Turvaverkot=parhautta. Meillä on sellainen tilanne, että mun vanhemmat ovat eläkkeellä ja asuvat ratikankantaman päässä. Niinpä he ovat kyllä ihan viikottain lastenhoitoapuna, mutta lähinnä tunnin-parin pätkissä. Se, minkä eläköitymisessä voittaa, myös häviää. Aikaa on, mutta jaksamista ei aina eniten.
ReplyDeleteOivallettiin juuri tässä, että miehellä on täti, joka rakastaa lapsia ja lastenhoitoa. Vaikka tädin kanssa on omat kommervenkkinsä, tärkeintä on, että lapset tykkäävät ja myös se, että täti, joka on yksinäinen, saa iloa lapsista. Ja omat vanhempani, jotka nurisevat avoimesti iltakeikoista, välttyvät niiltä. Olen jotenkin uskotellut itselleni, että meidän lapset ovat niin vaikeita nukahtajia että ainakaan myöhään ei voida olla poissa, mutta perjantaina oltiin teatterissa ja vielä baarissakin sen jälkeen ja palattiin kotiin, jossa molemmat lapset veteli sikeitä. Jee!
No, kun nyt kerran kysyit, niin kai minä sitten saan ihan luvan kanssa vaahdota... :D Ei vaiskaan. Pikapurkautuminen: Appiukko voisi joskus nauttia ravinteensa kiinteämmässä muodossa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kun oma isä joi itsensä hengiltä ja lapsuus oli mitä oli, niin minun lapseni ei sellaista joudu katselemaan, piste. (Enkä todellakaan saarnaa raivoraittiudesta tms.; kyllä minusta lapsiperheessäkin voi ottaa ruualla viiniä tai saunassa oluen jne., mutta ne rajat.) Lisäksi sitten kun ovat molemmat rasisteja ja sovinisteja eivätkä oikein millään muullakaan tasolla ajatukset ja arvot kohtaa, niin tuntuu kurjalta "altistaa" lasta sellaiselle. Mies on tietysti vielä ainut lapsi, että meidän jälkeläiset ovat sitten ainoita mummoteltavia. Huoh.
ReplyDeleteLupiini, tuossa tosiaan on puolensa ja puolensa. Minä olen pitänyt aika ihananakin sitä, että lapsen on välillä voinut lykätä mummolaan ihan pariksi päiväksi. Sitten sieltä tulee kuvia, jossa syödään korvapuusteja välipalaksi, ja mies epäilee, ettei lapsi suostu ikinä tulemaan kotiin enää :D Mutta satunnaiset iltamenot tai leffakäynnit ovat hankalampia.
ReplyDeleteIhan mahtava juttu tuo sun miehen täti! Ja etenkin siltä kantilta, että hänkin tässä voittaa. Tuli jotenkin kauhean hyvä mieli siitä, että on noin ihana tilanne :)
Hippiäinen, vaahtoa pois vaan.
Ymmärrän kyllä. (Ja olin veistämässä vitsiä nenän kautta nautituista "kiinteistä", mutta jätän väliin. Ei se ollut kovin hauska edes :D) En minäkään haluaisi antaa lasta sellaiselle ihmiselle, jonka harkintakykyyn alkoholiasioissa en luota. (Ymmärrän senkin, ettei kyse ole raivoraittiudesta, vaikka joillekin se kyllä voisi sopia. Minusta olisi hyvä pystyä määrittelemään jonkinlainen kohtuus ja pysyä siinä, vaikka vaikeaahan se tietenkin on.)
Mitenkäs, voiko tuosta alkoholiasiasta mitenkään keskustella? Ymmärrän kyllä, jos ei voi. Kai se aika harvinaista on, että voi.
Arvopuolen asiatkin ymmärrän, vaikka siinä ehkä kuitenkin tärkein esimerkki lapselle olette te ... mutta tiedän, ettei se nyt ihan niinkään mene, että tärkeintä on rakkaus, jos itsellä nousevat niskakarvat pystyyn jo siitä tavasta, jolla toinen sanoo "Päivää" ja kertoo asiattoman vitsin päälle.
Emmää kehtaa enempää kuormittaa, loputon suo on tämä aihe jos vauhtiin pääsen. :)
ReplyDeleteEi tuossa perheessä keskustella yhtään mistään, siis ihan oikeasti mistään säätä syvällisemmästä. On hieman erikoinen perhedynamiikka muutenkin.
Toki jokainen tavallaan, eihän se minulle kuulu miten he haluavat elää, enkä väitä mitenkään, että omat valintani ovat parhaita ja oikeita. Eikä tosiaan lapsi mene kerrasta pilalle, ja ihan hyvää tekee lastenkin nähdä erilaista elämää. Mutta kyllä silti minusta pitää kunnioittaa ja arvostaa vanhempien kasvatusmenetelmiä eikä itsepäisesti kaikessa aina tehdä oman päänsä mukaan (=anoppi) toistuvista pyynnöistä huolimatta.