Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitushaasteen toinen tuleminen, Leopardikuningattaren asettamalla aiheella, silvuplee.

Mikä meitä yhdistää

Missä me tapasimme? Ehkä bussipysäkillä, ehkä neuvolassa, ehkä kirjastossa, ehkä juoksimme vähän aikaa vierekkäin jossain juoksutapahtumassa. Ja aina meitä joku on yhdistänyt, säätila tai kevyet jalat tai iso maha tai vilistävä taapero tai se, että yritämme molemmat kaapata parhaat kuvakirjat sille taaperolle, joka vilistää ... no, mihin se nyt meni, juurihan se tuossa oli.

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan on ärsyttävää, kun raskaanaolevat silmäilevät kanssaraskaanaolijoita tietäväinen "tässä sitä ollaan, paksuna" -hymy huulillaan. Kuulemma on niin, että meitä ei tuolloin yhdistä muu kuin se, että olemme tahoillamme harrastaneet suojaamatonta seksiä suurinpiirtein samalla kvartaalilla.

Mutta miksei se riittäisi? Miksi on niin väärin osoittaa lajitoverille tuolloin, että me kaksi, me olemme samaa ihmislajia ja koemme nyt juuri ehkä jotain yhteistä, etäisesti samankaltaista, meillä voisi olla puhuttavaa jos jäisimme samaan hissiin jumiin kuudeksi tunniksi. (Vaikka jos niin kävisi, meitä yhdistäisi muutama muukin asia, joista vessahätä väikkyisi luultavasti kristallipallossa viimeistään joidenkin tuntien kuluttua.)

Minä olen huomannut - tietynasteisesta introversiostani huolimatta - olevani ihminen, joka nauttii kosketuksesta toisiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla pitkällistä eikä syvällistä (itse asiassa joskus on parempikin, ettei ole), mutta huomaan silti pyrkiväni siihen, että löydän jotain sellaista, mikä yhdistää meitä, sinua ja minua, tässä tilassa jossa olemme. Jos olemme puistossa, meitä ehkä yhdistää se, että liian vähän on päällä taas (itsellä, lapsemme näyttävät Michelin-ukoilta). Jos tapaamme kaupassa, ehkä meitä yhdistää väsymys, mutta eikö siitäkin hetkestä tee hieman helpomman se, että huomaamme ja tunnustamme toistemme väsymyksen ja tajuamme, ettei kukaan siinä jonossa edellämme ole aivan vain meitä ärsyttääkseen? (Tai jos onkin, silloin meitä ehkä yhdistää ärtymys, ja se vasta on ihanaa!)

Koska mikään aine ei ole täydellinen ilman esimerkkiä, annan sellaisen, silläkin uhalla, että asiasta puhuminen rikkoo siihen liittyvän erityisen lumouksen:

Minä ulkoilutan koiraamme aamuisin. Joka toinen viikko menen töihin hieman aiemmin ehtiäkseni hakemaan lapsen päiväkodista ja niinpä aamulenkkikin tapahtuu kellonaikaan, jolloin juuri kukaan muu ei vielä ole liikkeellä. On vain minä, koira - ja eräs lähistöllä asuva mies, jonkun isoisä, luulen. Hän hakee kai lehden kioskilta joka aamu. En tunne häntä, mutta näiden kuukausien (vai joko voi sanoa vuosien?) jälkeen olemme päätyneet sanomaan toisillemme huomenta ja nyökkäämään aina, kun näemme.

Meitä ei yhdistä muu kuin se, että kohtaamme jossain päin kaupunginosaamme kuuden maissa aamulla. Se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Se tekee aamustani aina paremman.