Sen jälkeen kun tiemme NKOTB:n kanssa erosivat vuonna viiksi ja takatukka, olen ollut aika huono fanittamaan mitään. Minusta fanihommat ovat useimmiten vähän kiusallisia. Ihmisiähän tässä nyt kai noin yleisesti ollaan, mitä nyt sitten jotkut vain hieman parempia, kiinnostavampia ja lahjakkaampia ihmisiä, mistä heitä voi toki arvostaa, mutta rajansa kaikella.
Kerran melkein fanitin yhtä brittikirjailijaa, mutta sitten löysin hänen bloginsa ja totesin, että hänkin on tosiaan ihminen, ja kaikesta päätellen hieman ärsyttävä ihminen vieläpä, ja siihen loppui sekin yritelmä.
Lyhyesti asian voisi tiivistää siten, että paavin vuoksi ei pyörtyillä eikä muusikoita sanota jumalaksi.
No, näemmä itseltään salaakin voi fanittaa. Olen, ilmeisesti post-factum, tunnistanut itsestäni vahvoja fanitunteita Nick Cavea kohtaan. Ehkä olen ainoa, jolle tämä tulee yllätyksenä, mutta kuvittelin tosi pitkään suhtautuvani äijään viileän hyväksyvästi. No, hyvä on, teini-iässä oli hetkiä jolloin suunnittelin hänen kanssaan avioliittoa, mutta tarkoitan, aikuistuttuani.
Tunnistaminen tapahtui sillä tavalla, että olimme leffassa. Ennen leffaa tuli mainos. Mainoksessa soi Nick Caven musiikki.
Nick Caven musiikki! Nick Caven, joka on joskus muinoin sanonut, ettei missään olosuhteissa halua musiikkiaan käytettävän mainoksissa. Ja nyt hän sitten promoaa jotain tanskalaista miesten vaatehtimoa.
Tämä tapahtui hyvän aikaa ennen joulua. Olen yhä aivan poskettoman rikki tapahtuneesta. Maailmasta tuntuu kadonneen merkitys ja järki. Saatan pysähtyä milloin tahansa tuijottamaan seinää tyhjin katsein. Saatan googlata raivoisasti selvittääkseni, eikö kukaan muu oikeasti ole shokissa (ilmeisesti ei.)
Kukaan vierestä tilannetta seuraava ei ymmärrä, miksi ongelma on niin paha. "Ehkä Nick tarvitsee juustoa leivän päälle", sanoi mies, aivan kuin olisi aivan luonnollista, että kaikkien on saatava juustoa leivän päälle, vaikka ei kyllä ole, jos nimi on Nick Cave eikä juustoa saa kuin myymällä musiikkiaan mainoksiin; "Aika jännä", sanoi rakas kummitätini, ja vaikka hän varmaan ymmärtää tuskani jollain tasolla, kävi selväksi, ettei hänen maailmansa järkkynyt.
Mutta minä kyllä tiedän, miksi tilanne on niin paha. Se on niin paha siksi, että minä fanitin Nick Cavea. Fanitin, saatana, ja koko sydämestäni ihailin tyypin periaatteita. Ja nyt hän on mennyt syömään sanansa, minä olen mennyt löytämään itsestäni fanin, ja taas pitää löytää jotain uutta, mihin luottaa.
Sillä näemmä minä tai Nick emme kumpikaan ole tyyppejä, joihin voisin luottaa.
PS. Häneen, joka tulee kertomaan, että em. mainos on kuitenkin tosi hieno, iskeköön salama.
PPS. Suljen kommentit, kiitos spämmääjät.
Kerran melkein fanitin yhtä brittikirjailijaa, mutta sitten löysin hänen bloginsa ja totesin, että hänkin on tosiaan ihminen, ja kaikesta päätellen hieman ärsyttävä ihminen vieläpä, ja siihen loppui sekin yritelmä.
Lyhyesti asian voisi tiivistää siten, että paavin vuoksi ei pyörtyillä eikä muusikoita sanota jumalaksi.
No, näemmä itseltään salaakin voi fanittaa. Olen, ilmeisesti post-factum, tunnistanut itsestäni vahvoja fanitunteita Nick Cavea kohtaan. Ehkä olen ainoa, jolle tämä tulee yllätyksenä, mutta kuvittelin tosi pitkään suhtautuvani äijään viileän hyväksyvästi. No, hyvä on, teini-iässä oli hetkiä jolloin suunnittelin hänen kanssaan avioliittoa, mutta tarkoitan, aikuistuttuani.
Tunnistaminen tapahtui sillä tavalla, että olimme leffassa. Ennen leffaa tuli mainos. Mainoksessa soi Nick Caven musiikki.
Nick Caven musiikki! Nick Caven, joka on joskus muinoin sanonut, ettei missään olosuhteissa halua musiikkiaan käytettävän mainoksissa. Ja nyt hän sitten promoaa jotain tanskalaista miesten vaatehtimoa.
Tämä tapahtui hyvän aikaa ennen joulua. Olen yhä aivan poskettoman rikki tapahtuneesta. Maailmasta tuntuu kadonneen merkitys ja järki. Saatan pysähtyä milloin tahansa tuijottamaan seinää tyhjin katsein. Saatan googlata raivoisasti selvittääkseni, eikö kukaan muu oikeasti ole shokissa (ilmeisesti ei.)
Kukaan vierestä tilannetta seuraava ei ymmärrä, miksi ongelma on niin paha. "Ehkä Nick tarvitsee juustoa leivän päälle", sanoi mies, aivan kuin olisi aivan luonnollista, että kaikkien on saatava juustoa leivän päälle, vaikka ei kyllä ole, jos nimi on Nick Cave eikä juustoa saa kuin myymällä musiikkiaan mainoksiin; "Aika jännä", sanoi rakas kummitätini, ja vaikka hän varmaan ymmärtää tuskani jollain tasolla, kävi selväksi, ettei hänen maailmansa järkkynyt.
Mutta minä kyllä tiedän, miksi tilanne on niin paha. Se on niin paha siksi, että minä fanitin Nick Cavea. Fanitin, saatana, ja koko sydämestäni ihailin tyypin periaatteita. Ja nyt hän on mennyt syömään sanansa, minä olen mennyt löytämään itsestäni fanin, ja taas pitää löytää jotain uutta, mihin luottaa.
Sillä näemmä minä tai Nick emme kumpikaan ole tyyppejä, joihin voisin luottaa.
PS. Häneen, joka tulee kertomaan, että em. mainos on kuitenkin tosi hieno, iskeköön salama.
PPS. Suljen kommentit, kiitos spämmääjät.
Tsihi, (anteeksi), hihi. Jos tietäisin, mistä mainoksesta puhut, kertoisin kiusallanikin, että se on tosi hieno. Ehkä hyvä, etten tiedä, niin vältyn salamalta.
ReplyDeleteLuulin aina ennen, että salaiset ihailijat ihailevat salaa kohteelta, eivät itseltään... :D
Niin niin, helppohan se on siellä naureskella, kun ei tarvitse pysähtyä ottamaan nitroa joka kerta kun joku linkkaa vuoden parhaat mainokset Facebookkiin!
ReplyDeleteKiva kuitenkin, ettet tiedä, niin vältyt salamalta. Minä tästäkin huolimatta pidän sinusta kovin :D
PS. Niin minäkin luulin.
Mäkään en tiedä mistä mainoksesta puhut - televisiopimento, you see.
ReplyDeleteMutta antaisin Nick Cavelle anteeksi, sillä luettuani yhden ainoan kirjan Cavelta, erehtyneenä vielä alkuperäiskielellä (Aasintamma...) niin se nosti taiteellisuuspisteet niin korkealle (en ymmärtänyt siis sitä ollenkaan, huoh - joko liian taiteellinen kirja tai liian tyhmä lukija) että ei sieltä yks sielunmyyminen vielä pudota.
Mä olin sydänjuuriani myöten järkyttynyt, kun erään vessapaperin (kyllä, WC-paperin!) mainoksessa käytettiin Curen "Lullaby"-kappaletta. En ole Cure-fani, mutta jotenkin se silti iski sieluun pienen särön. Klassista musiikkia on riistetty jo niin pitkään, että sen käyttäminen mainoksissa ei enää tunnu missään. Mutta alternative-musiikin käyttäminen... Se on jotenkin väärin. (Tässä kohtaa voitaisiin alkaa käydä vääntöä siitä, että kyllä ne altsu-muusikotkin myy tuotetta, nimittäin itseään/bändiään, mutta vaan vähän pienemmälle yleisölle. Epäkaupallisuus on musiikkibisneksestä yhtä kaukana kuin Raisio Turusta. Mutta joo, ymmärtänet pointtini kuitenkin.)
ReplyDeleteKuka on Nick Cave?
ReplyDeleteP.S. Minäkin pidin fanitusta jokseenkin nolona puuhana... kunnes, hm, no, blogiani lukemalla voi päätellä, mitä sitten tapahtui :D.
PeNa, en tiedä, onko kyseinen mainos edes telkkarissa näkynyt. En minäkään mainoksia katsele, jos vain voin välttää.
ReplyDeleteKun aasintamma näki herran enkelin oli tosiaan aika vaikea kirja, mutta musiikillisesti herra on minusta helpommin lähestyttävä :D Otan varsin armollisen näkökulmasi harkintaan, kiitos!
Jacaranda, niin juuri! Juuri noin se käy. Musiikilla voi olla tosi vahvoja merkityksiä ihmisille, ja pitkään muistelin sitä, miten Nick Cave jossain haastattelussa sanoi saavansa kirjeitä ihmisiltä, joiden ystävä on haudattu jonkun hänen biisinsä soidessa, eikä hän halua, että nämä ihmiset huomaavat, että toveri on kuopattu Cornetto-mainoksen kera. TAI JUST VESSAPAPERIN! Ja vaikkei nyt noin rankkaa olisi, merkityksiä kuitenkin monelle on. Kaikkea ei tarttis myydä.
Ymmärsin. Kiitos.
Silmäilijä, muusikko. Tarkempaa selvitystä löytynee Googlesta, Youtubesta tai Spotifysta, mutta tuskin se nyt on tässä merkityksellistä.
Ja joo, sattuuhan sitä.
Tarkoitan, että tarkan identiteetin ei pitäisi olla merkityksellistä marinani ymmärtämisessä :D
ReplyDeleteNyykkärit! Mä olin ernu enkä digannut, mutta mun kaverit diggas. Yksi niistä opiskeli oma-aloitteisesti jopa saksaa voidakseen lukea sen kielisiä musalehtiä joissa oli nyykkäri-artikkeleita.
ReplyDeleteMuistan omasta anarkistinuoruudesta, kun Chumbawamba teki sen Thubthumbing-hittinsä ja myi sen johonkin Coca Cola -kokoelmaan. Kyllä sitä harmiteltiin!
Mulle oli vähän järkytys kun yks mun fanittama suomalainen kirjailijatar, jota pidin ihanan herkkänä ja tarkkanäköisenä, paljastui erinäisten stoorien kautta hulluksi bitsiksi. Meinasin lähettää sille joskus jopa fanikirjeen, mutten sit lähettänytkään...
Koita ajatella, että ehkä kyseisen kipaleen kaikki oikeudet omistaa joku riistäjälevy-yhtiö eikä Nick ole voinut tilanteelle mitään, ehkä se lohduttaa?
ReplyDeleteRod Stewart Finnmatkojen mainoksessa sai mut vetämään joulusuklaan jämät väärään kurkkuun. En fanita, mutta kylmäsi silti.
Mä olen nyt kyllä eri mieltä. Tästä taiteilijoiden esiintymisestä kaupallisessa tarkoituksessa. En oikein ymmärrä miksi taiteilijuus pitäisi suorittaa jollain nälkäpalkalla ihan vain siitä riemusta, että saa olla taiteilija ja sylkeä mainosten päälle ylimielisenä itsensä jollekin korokkeelle nostaen. Jos on rahasta pulaa (ja uskoisin useilla taiteilijoilla olevan, Nick Cavesta en nyt ihan tiedä), niin en ymmärrä miksi lisäansioita ei voisi hankkia mainoksista, jos se mainostettava tuote noinniinkuin muuten osuu omaan arvomaailmaan. Kun tätä keskustelua joskus näkee suomalaisten näyttelijöidenkin osalta. Että halveksitaan jotain ihan eturivin näyttelijöitä (no nyt tulee mieleen Tiina Lymi niissä yksissä mainoksissa) jotka ovat sitten "alentuneet" mainoksiin. Ihan sama muusikoilla, miksi on jotenkin kiellettyä hakea tuloja sieltä mistä niitä saa. Tähän voisi vetää esimerkiksi Vain elämää -sarjan. Mitä pahaa siinä muka on, että tarjotaan viihdettä sitä haluavalle kansalle ja samalla turvataan itselle tuloja. En mä sitä tässä äänitteiden laskevien myyntimäärien ja nettipiratismin maailmassa kovin pahalla katso. Pitäisikö sitä sitten muusikon olla vain hiipuvien tulojen perään haikeasti katsova, mutta ylpeänä omassa "taiteilijuudessaan" seisova? Mun mielestä ei. Ja todettakoon, että mulla ei ole minkään valtakunnan sidoksia taiteilijapiireihin.
ReplyDeleteIhan pakko myös todeta siitä Rod Stewart -mainoksesta, että mä katsoin siinä olevan Riki Sorsa. :D Vängättiin hetki miehen kanssa asiasta ja katottiin mainos nauhalta uusiksi. Mut on ne, hei, tosi saman näköisiä! ;)
Lupiini, haa, melkoista omistautumista toveriltasi! Minä vain katselin kuvat.
ReplyDeleteFanittamisen ongelma on munsta just tuo. Että sitä voi harrastaa vain, jos ikään kuin riisuu kohteelta tietyllä tavalla ihmisyyden pois. Sit kun tajuaa, että tuo todella on vain ihminen, fanittaminen on yhtäkkiä mahdotonta.
Ja siksi fanitus, vaikka sinänsä usein aika harmitonta, on jotain, mihin en haluaisi kauheasti ruveta.
Veera, kiitos, kyllä - se lohduttaa. Semminkin kun Nick on kai vaihtanut yhtiötä tässä tovi sitten.
Rod Stewart Finnmatkoilla kuulostaa kyllä jotenkin tosi erikoiselta :D No, onneksi joulusuklaat eivät jämähtäneet kurkkuun!
Pilami, hyvä hyvä, kiitos täyspäisestä näkemyksestä, semminkin kun tiedostan kyllä oman reaktioni olevan aika lailla täysin tunnepohjainen. Ja vielä ehkä sillä tavalla, että kaikki muut artistit saavat myydä musiikkiaan vaikka tupakkayhtiöille, viis minä siitä, mutta Nick Cave ei saa.
Missä toki ei ehkä ole mitään järkeä.
Mutta kai se johtuu siitä, että useimmilla ihmisillä on kuitenkin jotenkin vähän vaikea suhde kaupallisuuteen ja toisaalta pahimmillaan hyvin vahvoja tunnesiteitä taiteeseen. Että vaikka järjellä ajatellen asia on simppelihkö, fiilispohjalta se on ehkä kaikkea muuta.
Taidan olla valmis sosialistiseen yhteiskuntaan :D
Olet sä ihana.
ReplyDeleteMutta missä menee ihailun ja fanituksen raja? Mietin tässä viimeisimpiä fanituksen kohteitani, ja kyllä Rammstein on selkeä fanituksen kohde (laskennallisesti aikuisiällä fanitettu vieläpä; sittemmin fanitus on jo kylläkin laantunut diggailuksi), mutta Franz Ferdinand on vain siinä rajoilla. Menisikö se raja jossakin siinä avioliittohaaveiden kohdalla? :D
Ja siitä Rod Stewartista matkailumainoksessa vielä: mainoksen nähdessäni mä mietin lähinnä, miten aito se Rodin hymy siinä mainoksessa mahtaa olla (enkä nyt tarkoita hampmasproteesiasioita). Ja että eikös Rodin nuorin lapsi ole aika pieni, onko vielä kouluiässäkään, taitaa tulla kalliiksi perheenelatus kun on mainokseen myöntynyt.
ReplyDeleteEhkä se Rodin hymy on aito. Tulee nimittäin mieleen Michael Caine, joka kuulemma on suostunut vaikka mihin b-luokan leffoihin jos niiden kuvauspaikkojen ilmasto on ollut mieleinen. Hieno esimerkki ihmisestä, joka ei ota omaa mainettaan liian vakavasti!
STD :D
ReplyDeleteTuosta ihailun ja fanituksen rajasta en osaa sanoa. Osaan vain jälkikäteen arvioida, milloin raja on ylitetty - ja senkin vain pettymyksen määrästä. Joka on määrätön :D Avioliittohaaveet on varmaan aika hyvä vihje kyllä.
Mä en ole nähnyt Rodia matkailumainoksessa, mutta tuosta Michael Caine -jutusta tuli tosi hyvä mieli. Kiitos kun kerroit sen!