Pages

27 August, 2014

Sorateiden virtuoosi

“Mennäänkö pyörällä vai kävellen?” kysyin eräänä aamuna lapselta, kun olimme lähdössä päiväkotiin.
“Ei kummallakaan. Minä haluan mennä autolla.”
“Ei me nyt autolla sinne mennä.”
“Miksei?”
“No sinne on niin lyhyt matka.”

Lapsi veti tästä omat johtopäätöksenä ja ymmärsi, että äiti kaipaa nyt hieman rohkaisua:

“Kuulepas. Sinä osaat nykyään ajaa autoa.”

Joskus keväällä mies päätti yksipuolisesti rikkoa sopimustamme, jonka mukaan ajamme kaikenlaiset matkat noin fifty-sixty (millä tarkoitan, että jos mies haluaa mennä autolla jonnekin, minne minusta pääsee näppärämmin julkisilla, hän saa ihan rauhassa ajaa, mutta muuten ajetaan puoliksi) ilmoittaen, että saan hoitaa kaikki ajamiset kunnes olen niin tottunut autoilija, etten enää panikoi 0,5-3 päivää etukäteen jokaista tulevaa autoiluhetkeä.

(Yksi parisuhteemme legendaarisista hetkistä oli “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa”, josta ulospäästyämme itkin auton ratissa kaiken kauheutta koko matkan kohteeseen. Olen aina suhtautunut ajamiseen hyvin stressaantuneesti.)

Jäin sanattomaksi tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jupinattomaksi en jäänyt.

Pääsin pelostani yli myös ihmeen nopeasti. Puolessa päivässä. Pakko oli jälleen paras muusa.

Oli toinenkin motivaatiotekijä. Kerran olin Lydaksen kyydissä. Mimmi ajoi varmaotteisesti ja rauhallisesti. Esitin ihailuni ääneen, jolloin Lydas kertoi äitinsä olleen myös pätevä autoilija. Ajattelin, että ehkäpä voisin itsekin antaa lapselleni tämänkaltaisen esimerkin. Se oli oikein hyvä ajatus, jota ajattelin vuoden, kunnes oli pakko ryhdistäytyä. Mahdollisesti liian myöhään, sillä lapseni kommenteista ei voi päätellä, että hän olisi vakuuttunut varmaotteisuudestani ratissa.

Ajamisesta tuli paljon hauskempaa heti, kun ei pelännyt. Juhannuksen jälkeen olen suhannut maamme maanteillä melko lailla. En saa välitöntä sätkyä kaupunkiajamisestakaan enää.

(Vain parkkihallit ovat yhä kauhistus. Pelkään, etten yletä sille laitteelle, johon pitää tunkea lipuke, että pääsee pois, enkä voi venkslata autoa paremmin, koska takana on jo kahdeksan vihaisen kuskin ja koslan muodostama letka. Ja tästä ehkä voittekin päätellä ainakin yhden asian, jonka “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa” piti sisällään.)

Eilen ajoin lapsen tanssitunnille. Kasassa olivat kaikki katastrofin ainekset:
  • Iltapäiväruuhka
  • Mechelininkatu
  • Oksentava lapsi
  • Päätepisteen tarjoamat 0 vapaata parkkipaikkaa

Selvisin kaikesta, ja mikä vielä tärkeämpää, selvisin kaikesta suuremmin hermostumatta. Suurin harmistus tuli, kun em. yökkäysääntä alkoi kuulua, mutta silloinkin sain liikennevaloissa kauhottua ipanalle sangon takapenkin lattialta ja ylenanto suoritettiin varsin siisteissä merkeissä sille osoitettuun astiaan.

Kun tanssihetken jälkeen kurvasimme kotipihaan, sanoi lapsi:

“Äiti, sinä ajoit tosi hienosti.”

...jotenkin epäilen, ettei tää esimerkkihomma mennyt ihan putkeen nyt.

14 August, 2014

Harrastusten tarpeellisuudesta

Vein lapsen tanssitunnille.

Tähän asti olen ollut aika kovaäänisesti (mm. täällä Leopardikuningattaren luona) sitä mieltä, että päiväkoti-ikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia, eteenkään, jos hän käy siellä päiväkodissa. Pohjaan näkemykseni joskus Yle Puheelta kuulemaani Marjatta Kallialan mainioon haastatteluun, jos kohta on huomautettava, että voi toki olla, että kuulin haastattelusta täsmälleen, mitä halusin siitä kuulla, eikä Kalliala sanonut mitään sinne päinkään.

No mutta joka tapauksessa. Oikeastaan olen edelleen samaa mieltä jopa hieman laajennettuna: en ole varma, tarvitseeko kukaan ohjattua ja strukturoitua harrastustoimintaa sinänsä (vaikka jotkut siitä varmasti hyötyvätkin.) Minusta konsolipelaaminenkin on harrastus, lukemisesta nyt puhumattakaan.

Kesällä kun katselimme ympäriinsä tanssahtelevaa tytärtä, tulin kuitenkin ajatelleeksi, että saatan tarkastella asiaa väärästä näkövinkkelistä.

Tuli jano.

Kyse ei siis niinkään ole siitä, että lapsi välttämättä tanssituntia tarvitsee - mutta ehkä sellaisella käyminen olisi hänestä hauskaa?

Niinpä heittäydyin Googleen ja löysin kuin löysinkin lastentanssitunnin. (Disclaimerina haluan sanoa, että ymmärrän kyllä, että varmaan tanssitunti tässä vaiheessa on melkein sama asia kuin jumppa, mutta nyt haettiin tanssia. Joskus ruusu ei toisin nimin yht’ ihanasti tuoksu.) Sovimme myös miehen kanssa, että hampaat irvessä ei harrasteta. Jos ei ole hauskaa, lopetetaan koko touhu.

Eilen siis mentiin tanssikeskus Footlightiin (mainostan tätä maksutta nyt, koska toivoisin tunnille lisää ipanoita). Tajusin vasta aamulla, että lapsen pitänee jäädä tunnille ihan yksin, ja, korollaarina, että hän ei välttämättä moiseen pelleilyyn suostu. Kysyin asiasta metroa odotellessa: uskallatko?

“Uskallan”, sanoi lapsi.

Mitä vähättelyä. Tytär otti pari iloharppausta päästessään tanssisaliin sisälle eikä peräänsä katsonut. Tunnin jälkeen sain kuulla, että tosi hauskaa oli ja uudestaankin mennään.

Niin mennäänkin, niin kauan kuin on hauskaa. Kaikki hauska tunnetusti tekee hyvää vatsalle.

10 August, 2014

Voitto!

Pääni kääntyy jälleen!

Tämän miellyttävän asiaintilan saavuttamiseksi on vaadittu:

  • 3 päivää sairaslomaa
  • monta tuntia lattialla makaamista
  • paljon kävelyä
  • todella paljon tietokoneen välttelyä
  • 0 tuntia kutimointia, siis nolla, äiti kielsi
  • 1 piikkimatto
  • monta tuntia piikkimatolla makaamista
  • lääkärin määräyksen ylittävä, mutta lääkepakkauksen sallima määrä natriumnaprokseenia (kauppanimellä Miranax)
  • huomattavasti hillitympiä määriä titsanidiinihydrokloridia (kauppanimellä Sirdalud)
  • jonkin verran valkoviiniä, mutta ei yhdistettynä edellisen kohdan valmisteeseen (mikä selittää relaksanttien hillityn käyttöni, koska kai mä nyt mieluummin viinillä relaksoidun)
  • 1 tanssillinen jumppatunti, jossa sheikkasin viimeiset jumit menemään.
Hurraa! Kiitos, kehoni, tästä hienosta ylläristä!

Nyt vetäydyn piikkimatolle, ennen kuin tilanne osoittautuu vain kestämättömäksi aselevoksi.

05 August, 2014

Vauvankakkaa ja vertaistukea

Kerran, kun tyttäreni oli juuri syntynyt, eräs toverini loihe lausumaan:

“Se vauvan pihkakakka on aika yllättävä, jos sitä ei ole ennen nähnyt. Sellainen ihan vihreä.”

Kerron tämän, koska tämä on käsittääkseni kaikkien vauvankakasta käymieni keskustelujen loppusumma. Alkupiste ja päätepiste. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään tältä saralta. Nada. Zip.

Huomaan kuitenkin, että etenkin leikkipuistotoiminnan (olkoon spontaania tai organisoitua) tiimoilta monien ihmisten mielessä kummittelee sitkeä uskomus siitä, että siellä ne toiset äidit vain puhuvat vauvankakasta. Tai mahdollisesti vauvankakan alkupisteestä, vauvanruoasta.

Minä sentään olen yhä sama ihminen, joka olin ennen lapseni syntymää. Minulla on muitakin kiinnostuksenkohteita. Noilla toisilla äideillä nyt vain ei päässä liiku mitään muuta. He ovat tylsiä.

Vaikka voin melkein vannoa, että siinä vaiheessa kun itse sujahtaa kotiovesta sisään kiroten puolisolleen sitä, ettei puistoseura osannut muusta puhua, puistoseura tekee täsmälleen samaa omassa asunnossaan täsmälleen samalla hetkellä.

Niin, osallistuin todella keskusteluun aiheesta tänään. Keskustelussa joku jopa kysyi, miksi vertaistukea aina niin hehkutetaan. Ei voi moista ymmärtää.

Minäpä kerron, miksi vertaistukea hehkutetaan. Siksi, että sellaista mielipahaa ei ole, joka ei hieman, edes ihan vähän, vähintään aivan pikkiriikkisesti pienenisi siitä, että sen sanoo ääneen. Ja jos sen sanoo ääneen jollekulle, joka on kokenut saman - no, siitä mielipahasta voi lohjeta isompikin nurkka.

Jos siis nyt luet tätä, ja mietit, osallistuako vaikkapa perhevalmennukseen tai jutellako leikkipuistossa jollekin kollegallesi vanhemmuudessa - suosittelen kokeilemaan. Ja jos toinen ei puhu muusta kuin vauvankakasta, suosittelen kokeilemaan myös tätä: vaihda ITSE puheenaihetta. (Itse asiassa, sovellamme tähän netin tärkeintä sääntöä seuraavasti: Kun juttelet tylsän ihmisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, pidä huolta, ettei hän tee samoin.) Kysy, mitä toinen tekee silloin, kun ei istu leikkipuistossa. Tiedustele, miten liikuntahommat on mahdollista hoitaa näillä säillä - vai olisiko parasta vain syödä jäätelöä hyvällä omallatunnolla. Jos tunnet olosi rohkeaksi, kysy, mitä mieltä juttukumppani on Palestiinan tilanteesta.

Ja jos nyt luet tätä, mutta aivan toisesta kontekstista, suosittelen soveltamaan yllä kirjoitettua - ota mallia vaikka Jennin vinkeistä kohtaamisista. Jenni juttelee vaikka kenen kanssa ja rikastuttaa sillä muidenkin elämää.

Mutta älä nyt herra isä ainakaan tee mitään johtopäätöksiä toisista samassa elämäntilanteessa olevista vain siksi, että ne kuulemma puhuvat vain vauvankakasta.