Minä ja Taru

Kun olin 11, isäni lähti. Ilmoitti aikeistaan äidilleni juuri joulun aikaan. Äidillä taisi olla erityisen hauska joulu sinä vuonna.

Joskus sinä talvena, aika pian joulun jälkeen, kävin äidin kanssa Helsingissä. Tätini asui Kalliossa, siellä me kai visiteerasimme. En muista, mitä muuta teimme, mutta kävimme kuitenkin Akateemisessa. Äiti lupasi ostaa minulle kirjan.

Se oli tietenkin melko harvinaista herkkua. Sain kyllä kirjoja, etenkin jouluna, mutta aika harvoin vapaavalintaista opusta. Mietin pitkään, millainen kirja kannattaisi ostaa. Olin jo tarttumassa Tolkienin Hobittiin, kun yhtäkkiä tajusin, että tällaisella hetkellä kannattaa optimoida sivumäärää. Sitä paitsi olin juuri jouluna katsonut keskeneräiseksi jäänyttä animaatiota telkkarista. En keksinyt mitään jännittävämpää kuin Mordorin Mustat ratsastajat.

Pyysin, ja sain, Tarun sormusten herrasta.

Luin kirjaa junassa matkalla kotiin. Alku oli aika raskas, siinä puhuttiin melko paljon piippukessusta ja sen kasvatuksesta. Kun pääsin varsinaiseen alkuun ja tajusin tankanneeni sivukaupalla taustoittavaa prologia, melkein kiipeilin penkeillä.

Liioittelin vähän ärtymystäni, sillä äitiä taisi itkettää. Halusin ihan kauheasti piristää häntä. En tainnut onnistua.

En lukenut teosta tuolloin loppuun. Otin sen kesällä mukaan, kun isä halusi viedä minut ja veljeni Brittein saarille autoilulomalle. Ajattelin, että yksi paksu kirja varmaan riittäisi koko matkalle. Riittikin. Loma oli kyllä aika ankea, eron haavat olivat tuoreet minussakin, ja koin lähdön hirveän ahdistavana. Isä oli silmissäni muuttunut tyystin, eikä minulla ollut hyvä olla - ja siitä pahasta olosta kannoinkin melko lailla syyllisyyttä.

Muistan, kun luin Helmin taistelusta pohjois-irlantilaisessa maalaistalossa. En muista, miksi olimme siellä. Talo oli iso; oli vähän kosteaa ja yksinäistä, mutta olihan minulla kirja.

Oikeasti lukukokemus oli tietenkin ihan liian raskas 11-vuotiaalle, vaikka olisikin laajalti Neiti Etsiviä lukenut 11-vuotias. Sain kirjan loppuun, mutten ollut aivan niin vaikuttunut kuin olin 16-vuotiaana, jolloin luin kirjan uusiksi. Silloin tiesin tietenkin lukeneeni maailmankaikkeuden merkittävimmän teoksen.

Sitä mieltä olen oikeastaan yhä.

Aloitin juuri Sormuksen ritarit hetken mielijohteesta: kohtasin juuri Mustan ratsastajan ensimmäistä ja voi niin monetta kertaa Konnun teillä. Vatsanpohjasta kouraisi kumma jännitys, vaikka periaatteessa tiedän kyllä, miten siinä käy.

Osaan dialogista pitkiä pätkiä niin hyvin ulkoa, etten ole ollenkaan otollista yleisöä Taru sormusten herrasta -leffoille: ihan vakavalla naamalla marisen, että ei se noin sanonut ja tuossa kohdassa ei muuten apuun ratsastanut Arwen vaan Glorfindel. Inhoan itseäni vähintään yhtä paljon kuin olen nörttiydestäni ylpeä. Mutta minusta ja Peter Jacksonista ei koskaan tule ystäviä, sillä nyt tiedän, miltä Klonkusta tuntui kun Bilbo luikki pimeyteen Sormus taskussaan; siltä tuntui minustakin, kun Peter Jackson venytti Hobitin kolmen leffan mittaiseksi ääliöydeksi.

Rakastan kirjoja, mutta harvan kirjan kohdalla rakkauteni on näin ehdotonta. Rakastan juuri tätä ruttuista nidettäkin niin, että sydän pakahtuu. Konnusta puhumattakaan. Aina, kun avaan Tarun, tuntuu kuin olisin kotona, olinpa sitten missä tahansa.

Piippukessusta en kyllä ole toiste lukenut.