Lueskelin tuossa taannoin Strange Horizons -webilehden näkemyksiä viime vuoden genrefiktiosta. Eräs kohta takertui verkkokalvoilleni eikä lähtenyt pois. Lainaan:
Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.
Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.
--
Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.
Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.
[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]
Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.
(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)
--
Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)
Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.
"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."
Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.
--
Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.
Että nyt kaikki yhdessä:
My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!
I can't finish a TV round-up however without mentioning My Little Pony. Endlessly imaginative, constantly evolving, with several nods to genre film and TV through out its run, the latest season references Doctor Who (a character called Dr Whooves who says "Allons-y!"), Game Of Thrones, and Star Wars, to name a few. If you think you're too old for it, just give it a try. John de Lancie is a regular, for goodness sake!Nyt sattuu olemaan niin, että meillä asuu ehta mylittleponisti.
 |
| "Hymyä kaverit, päästiin laifstailblogiin!" |
Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.
Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.
--
Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.
Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.
[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]
Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.
(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)
--
Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)
Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.
"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."
Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.
--
Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.
Että nyt kaikki yhdessä:
My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!
XD hahaa mikä sutkautus! En kestä!
ReplyDeleteNauran sitä yhä aina, kun se tulee mieleen. Vartin välein. Työkaverit katsovat jo oudoksuen.
DeleteVoi kiitos, koko päivän soi tämä biisi päässä :D. Minä leikin pienenä ponyilla ja sen vuoksi varmaan vieläkin nämä on jotenkin itsestä söpöjä. Kirjat on kamalia. Ohjelmat ok. Lelut söpöjä.
ReplyDeleteOle hyvä vain :D
DeleteMinäkin leikin näillä pienenä, kaverilla oli joku kaksisataatuhatta pientä ponia, vieläkin kateudella muistelen. Mutta ehkä siksi alkuvastustuksen jälkeen oli helppo heittäytyä mukaan.
Mun tarttee varmaan alkaa ostaa mun lastenlapsille kirpparilta poneja. Vai? Olen sun blogissa eka kertaa ja liityin lukijaksikin. Ois kiva jos haluaisit tulla vasta vierailulle Aurinkokujallekkin.
ReplyDeleteKyllä poni pelastaa päivän kuin päivän!
DeleteKiitos vierailusta, mä tuun tsekkaamaan sun hoodit ihan ehdottomasti :)
En ole nähnyt yhtään jaksoa My little ponyja (vielä!), mutta pelkästään noi niiden nimet tekee mut onnelliseksi. Fluttershy! Pinkie Pie! (Ja eikös siellä ole Myös Rainbow Dash? Mä HALUUN olla Rainbow Dash!)
ReplyDeleteOi mikä ihana maailma sulla on odotettavissa!
DeleteJa joo, ne nimet! Ja mikä vielä parempaa, se kun lapsi yrittää sanoa niitä nimiä! Meillä meni tosi kauan koodata auki, että Vavutsai on Fluttershy ja Vävity on Rarity. Wainbou Täsh oli paljon iisimpi - ja se on kyllä tosi siisti :)
Aloin vähän spontaanisti itkemään pelkästään tästä: "se ei ole bugi, se on ominaisuus". Aion soveltaa tuota about kaikkeen itsessäni.
ReplyDeleteSpontaani itku on myös ominaisuus. (Mutta rehellisesti, se on oikeasti asia jota kannattaa soveltaa melkein kaikkeen itsessään, koska harva bugilta näyttävä juttu on semmoinen, etteikö siihen hyvääkin liittyis. Ja vaikka ei liittyiskään, mitä sitten. Ihmisiä olemme, emme viallisia sellaisia.)
Delete