Identiteettikriisi

Nyt on siis niin, että asumme tällä haavaa evakkokämpässä Hämeenlinnassa.

Evakkokämppä on omakotitalo hämeenlinnalaisella omakotialueella, ja sattumoisin juuri se talo, jossa kouluikäni asustin.

Hämeenlinna puolestaan on se kaupunki, jonka pölyt karistin jaloistani vertauskuvallisesti jo silloin kun ilmoitin äidilleni, että jos en saa opiskelija-asuntoa pääkaupunkiseudulta, muutan TKK:n tarjoamaan hätämajoitukseen - kaiketi siis koisaamaan jonkun luokkahuoneen lehterin alle. Tekniikan opiskelu olisi ehkä sujunut Hämeenlinnastakin käsin, mutta minun aikeenani oli opiskella opiskelijaelämää, eikä siinä passannut lähteä viimeisellä junalla kotiin.

En varsinaisesti muista ikinä kokeeneeni Hämeenlinnaa kodikseni. Olin kauhea nörtti, ja pelkäsin kaikenlaisia ikätovereita, kunnes löysin krebaamisen ilot kympin keskiviikoissa paikallisessa baarissa (nuoremmille lukijoille tiedoksi, että kymmenen markan kalja oli likimain kahden euron kalja, eli halpaa oli) - jossa vaiheessa suhteeni ikätovereihin ei silinnyt vaan jollain tasolla jopa mutkistui, sillä teini-ikä, kuten kaikki tiedämme, on mitä on.

Niin, että kun sain taannoin kutsun lukion luokkakokoukseen Hämeenlinnaan harkitsin vastaavani, että terapeuttini on kieltänyt moiset, mutta päädyin aikuismaisesti olemaan antagonisoimatta ketään. Eihän se kenenkään muun vika ole, että en ole vielä niin vanha, että oma nuoruus olisi lakannut hävettämästä.

(Tästä tekikin Periaatteen nainen Instagram-tarinoissaan gallupin, jonka tuloksista voin päätellä vain sen, etten haluakaan olla vielä niin vanha.)

Yhteenvetona siis: Olen aina ajatellut, että Hämeenlinna on paikka, johon en koskaan, ikinä, milloinkaan palaa asumaan.

En. Ikinä.

Siksi on vähän ankeaa huomata, että tässä sitä nyt käy hämeenlinnalaisessa Prismassa ruokaostoksilla (autolla) ja päästää lapsen onnellisena pyöräilemään hämeenlinnalaisille kaduille ja haravoi pihaa ihan oma-aloitteisesti (tosin jos nuoruudessani olisi ollut äänikirjoja kätevästi saavutettavilla, olisin saattanut haravoida tuolloinkin) ja on kaikin puolin ihan tyytyväinen.

Olen alkanut ajatella, että eivät ne Hertsikan metsät ole kyllä mitään näihin Aulangon metsiin verrattuna, ja onpa kiva kun on useampi huone niin voi näille online-tanssitunneillekin osallistua, ja puulämmitteinen sauna, ai että!

Onko minussa kaikki nämä vuodet hiljaisuudessa asunut pieni lähiöfrouva, vai olenko vain näin hyvä asettumaan niihin olosuhteisiin, joita elämä tielleni tuo (etenkin kun ne ovat tähän asti olleet kuitenkin varsin mukavia olosuhteita, eivätkä mitään pakolaisleirejä?)

Jos on kyse lähiöfrouvasta, se pitää nutistaa pikimmiten. Toivottavasti eivät kuppaa koulujen avaamisen kanssa.

Asun vastarannalla

Toivoisin, että olisin jotenkin erilainen.

Mutta en ole.

Ja siinä missä kaikki muut ovat nyt ilahtuneita siitä, että ainakin tässä voi viiniä juoda Hangoutsissa, tai missä Zoomissa ne nuorisolaiset nykyään, minä jätän kekkerit vielä aiempaakin varmemmin väliin.

Istunhan tietokoneella käytännössä koko päivän, milloin en siivoa tai kokkaa.

(Hyvä on, liioittelen vahvasti, koska siitä tulee mielenkiintoisempi teksti. Minkä klikkijournalistin maailma minussa menettikään.)

Mutta istun siis kuitenkin aika paljon koneella. Viimeinen asia, jota vapaa-ajallani haluan siis tehdä, on istua vielä vähän koneella. Edes viinilasi ei auta - otan viinilasini ja poistun koneelta.

Työnantajallani on ollut tapana järjestää melko paljon juhlia. Se on ollut hauskaa, olen juhlinut aika paljon. Mutta nyt ei kevätkauden avajaisia voida pitää. Ainakaan livenä.

Sen sijaan ne voidaan pitää internetitse. Juhuu!

Ja kun tämän luin, istahdin kahdeksi tunniksi käsieni päälle, jotta en menisi keskusteluun mukaan kertomaan, miten kaikki ovat jo saaneet tarpeekseen kammottavista online-bileistä. Kaksi tuntia käsieni päällä istuttuani tulin sen sijaan valittamaan aiheesta blogiini - samoin kuin myöntämään, että kun sanon "kaikki", tarkoitan itseäni.

Toki ensin piti verrytellä käsiä tunnin verran.

Olen ruvennut sauvakävelemään

Send help.

Puhelin. Videopuhelin.

Tiedättekö, mitä ihmiset ovat viime aikoina löytäneet?

Jep. Puhelimensa soittotoiminnon. Mutta jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, moni heistä on löytänyt myös puhelimensa videoyhteyden.

Tämä on tavallaan vähän raskasta, vaikka samalla siis myös tosi ihanaa.

Juuri, kun luuli kouluttaneensa kaikki siihen, että mulle ei soitella, kaikki ovatkin yhtäkkiä silleen, että hei, poikkeustila, soitanpa Liinalle!

Ja sitten koska nämä kaikki ovat rakkaita, paitsi ne kaksi työkaveriani, joita en vielä ehtinyt kouluttaa, ja jotka ehkä ovat vasta tasolla "kovasti pidettyjä", vastaan puhelimeen. Videoyhteydellä.

Eikä siinäkään sinänsä vielä mitään - koska he ovat rakkaita, paitsi ne työkaverit, mutta he eivät vaadikaan videoyhteyttä, olen ihan fine sen kanssa, että puhelimen toisessa päässä olevat henkilöt näkevät minut luonnontilaisena - mutta en ikinä ehdi virittää neuletyötä mukaan näihin sessioihin.

Ja neuleprojekti on sama minulle kuin turvariepu Epulle, ja jos et tiedä kuka Eppu on, palaa takaisin sarjakuvien ala-asteelle.

Vastedes toivon, että ihmiset löytäisivät sydämistään myös halun varoittaa etukäteen: "Aion soittaa viiden minuutin kuluttua. Siis sinulle. Viritä riepu."