Absintin väriset sukat

Baudelairet ovat valmiit!

En kyllä ole ihan varma siitä, onko valitsemani lanka mistään kohtaa absintin väristä, mutta ajattelin itsepintaisesti väittää näin olevan siksikin, että runoilija Baudelairen väitetään pitäneen vihreästä keijusta kovasti. (Lanka on itse asiassa hyvinkin monisävyistä ja muodostaa välillä ärsyttäviä läikkiä, mutta sen kanssa nyt on vain elettävä.)

Pahoittelen epäeleganttia jalkamallia - toisilla meistä jalat ovat hieman turvoksissa. "Hieman" tarkoittaa tässä sitä, että sohvalla rötköttävä monsieur, tekeillä olevan lapsen isä, joutuu kohta kärräämään vaimoaan eli minua kottikärryillä, sillä käveleminen sattuu.

Olen näistä erityisen ylpeä siksi, että eilen, Pasilan ja Helsingin asemien välillä, kiskaisin keskeneräisestä työstä puikon irti. Arvatkaa, oliko hauska tunkea keskeneräinen ja purkautuva pitsineule kassiin odottamaan kotiin pääsyä?

Ohrasta ja siitä, miten joskus tarvitsee uuden alun

Tämä ei ole ruokablogi, vähän samaan tapaan kuin Korianteria on ... oli* ... ruokablogi. En osaa innostua ruoasta samalla tavoin kuin Korianterin alkuaikoina - nautin kauheasti hyvästä ruoasta, mutten jaksa inspiroitua siitä juurikaan. Ruoka sinänsä on kyllä ilmiönä mielenkiintoinen asia, ja jos nyt on lukenut tähän mennessä kirjoittamani 11 postausta läpi, voinee huomata, että se jossain määrin yhä kiinnostaa.

Pidätän kuitenkin oikeuden jorista täällä myös resepteistä, joista pidän. Viimeksi pidin Ruokahommia-blogin Vääräuskoisen herkkutabuleesta, tabboulehista ohralla. (Tykkäsin myös sanasta tabulee, joka muistutti sanaa jubilee, josta en oikein tiennyt, mitä se on, paitsi että nyt tiedän kiitos Hesarin mahtavan tiedetoimittajan Jani Kaaron.)

Vääräuskoisen herkkutabulee liinamaisittain sisälsi aika vähän aineksia:

• 1,5 dl täysjyväohraa, sitä jolla oli lyhyempi keittoaika
• 3 tomaattia
• 2 pientä punasipulia
• aika lailla tuoretta minttua ja persiljaa

Salaisuus oli tietenkin kastikkeessa, johon tuli summittaisin mittasuhtein:

• Sitruunamehua (yhden sitruunan mehu - elän täsmälleen sitruunankokoisilla yksiköillä)
• Oliiviöljyä
• Merisuolaa
• Mustapippuria
• Valkosipulin kynsi

Sillä välin, kun ohran keittää (ehkäpä suolalla maustetussa vedessä), on hyvä pilkkoa yrtit, tomaatit ja sipulit ja sekoittaa kastike. Kun ohra on kiehunut ja jäähtynyt, kaikki yhdistetään ja syödään.

* Vaikka sen suurempia lopetusjuhlallisuuksia ei varmasti tule, koen pelkästään ruokaan keskittyvän blogin ylläpitämisen sen verran hankalaksi ja kuristavaksi, että Korianterilan henkiinheräämistä odotellessa ei kannattane pidätellä henkeä. Tiedetään, omia ongelmiahan nämä.

Sukkia kohti

Tartuin keväällä pitkästä aikaa virkkuukoukkuun ja tein peiton*. Peitto alkaa uhkaavasti lähestyä valmistumista; siitä puuttuu vielä reunus, mutta väitän, että te ette reunuksen puutetta tästä kuvasta näe.

Myöhemmin löysin Android-luurini valokuvaefektit, mutta se on jo toinen tarina.

Nyt voin varmaan ihan laillisesti alkaa haaveilla niistä sukista, joita kohta neulon sitä vauhtia, että jämälankahuoleni ovat tiessään lankakauppiaat itkevät kiitollisuudesta?

* Muutamat neliöistä ovat äitini tekemiä. Mikäli en olisi kehittänyt äidille omaa virkkuuprojektia, voi olla, että muutamat (noin kaksi) peiton neliöistä olisivat minun tekemiäni ja loput olisi paukuttanut kasaan mutsi. Nyt se kuitenkin uhkaa tilata sukkansa minulta. Missä logiikka?

Mikä lapselle nimeksi?

Törmäsin Project Maman kommenttilootan keskusteluun aiheesta "nimet" ja muistin, että sikiön kohdalla ei ole täydellisen auki vain etunimi. Sukunimestäkään ei ole mitään hajua.

Kun menimme naimisiin, kellään ei tuntunut olevan mitään intohimoja aiheesta (joskin monsieur ehdotti huvikseen erilaisia hybridejä, jotka riemastuttivat kaikkia - myös pappia). Mies oli sitä mieltä, että saan pitää nimeni tai ottaa hänen nimensä, kumpi vain paremmalta tuntuu. Minä arvoin kahden kivan nimen välillä ja päädyin pitämään omani kahdesta syystä: a) olen laiska ja b) se ihan oikeasti on identiteettikysymys. Myös naiselle. Minä olen minä ja vaikka kavereilleni olen varmaan lähinnä "Liina", esimerkiksi potentiaalisille työnantajille olen varmaankin tunnistettavampi etunimi-sukunimi -kombolla. En halua lähteä rakentamaan ammatti-identiteettiänikään uudestaan.

No, nyt on siis tilanne se, että edelleen on perheessä kaksi kivaa, harvinaista ja helposti väärinkuultua sukunimeä, eikä kummallakaan meistä tunnu olevan sen suurempaa halua varmistaa, että juuri sen oman nimen edustus pallollamme jatkuu. Jossain määrin jopa päinvastoin; minusta olisi oikein ok antaa lapselle sukunimeksi miehen nimi, miehen epämääräinen mumina aiheen tiimoilta tuntuu viittaavan päinvastaiseen kantaan.

Lopputulos: tämä tulee lisäämään nimenvalinnan vaikeutta, koska mahdollisten permutaatioiden määrä on isompi. Huomattavasti isompi. Yhden sukunimen kanssa epätoimiva nimiyhdistelmä voi olla ihan toimiva toisen sukunimen kanssa. Jos tähän lisää vielä sen, että a) emme tiedä, onko tulokas tyttö, poika vai intersukupuolinen yksilö ja b) emme ole alkaneet pohtiakaan mahdollisia nimiyhdistelmiä, alkaa näyttää todennäköiseltä, että valtio tulee nimeämään lapsemme* (luultavasti viimeistään kouluikään mennessä).

Argh.

* Tähän siis sisältyy otaksuma siitä, että nimiasiaa lukuunottamatta kaikki menee hyvin. 

Lankaa, jos Luoja suo

(Ja postaus, jos en mene rikkomaan tätä Bloggerin mobiilisovelluksella.)

Maanantaiaamuna heräsin päivään, jossa

1. Saffron Dyeworksin uudet langat olivat menneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, elleivät nopeamminkin, ja minä jäin nuolemaan näppejäni koska puolilleöin valvominen oli muka sula mahdottomuus.
2. Olin nähnyt unta langan ostamisesta ja lankakaupoista koko yön.

Kerran kyllä minuakin lykästi. Kädet täristen tilasin aamulla (töistä köh) vihreää sukkalankaa ja harmaata huivilankaa (yhden vyyhdin. Enempää ei ollut. Mahtaa tulla melkoinen huivi.) Palvelu toimi ja langat saapuivat nopeasti* - lisäksi kauppa lähetti vielä sähköpostia ja kysyi, haluanko viivästyttää paketin lähettämistä seuraavien uutuuslankojen saapumiseen asti. Jos vaikka haluaisin tilata jotain muutakin samoilla postikuluilla, nähkää. (En halunnut. En usko voittoputkiin lankakaupoissa tai kasinoissa.)

Mutta nyt sitten. Saffron Dyeworks myi eioota ja langan tarve oli sietämätön. (Huomatkaa kuitenkin, että sanaa "tarve" käytetään tässä yhteydessä lähinnä kulutusyhteiskuntalaisittain. Teknisesti ottaen olisin varmaan jäänyt henkiin ilmankin.)

Onneksi lankaa saa lähempääkin kotoa. Parin päivän vatvomisen jälkeen sorruin Titityyn** verkkokaupassa sukkalankoihin, joihin oli lisätty silkkiä. Silkkisukkia! Tässä nähdään taas tyttökirjojen liiallisen luennan turmiollinen vaikutus nuoren Liinan psyykeeseen. Myös Titityyn palvelu oli erinomaista. Paketti postitettiin ilmeisesti tasan 10 minuuttia tilauksen teon jälkeen, ja se tuli tänään. Tai oikeastaan se tuli eilen, mutta mies haki sen Postista vasta tänään (haluaisin myös tarkentaa, että noutava mies on omasta takaa eikä täten kuulu Titityyn sinänsä erinomaiseen palveluvalikoimaan.)

Sen lisäksi olen käyttänyt useita minuutteja selvittäen, mitä näillä kaikilla langoilla voisi tehdä. Vastaus: sukkia. Cookie A:n sukkia. Vihreät Baudelairet ja pinkit Cuspit. Aion viettää seuraavat 12 kuukautta kutoen sukkia. 

Voiko joku selittää, mikseivät lapaset herätä kenessäkään samanlaisia intohimoja kuin sukat?

* En tietenkään ole uskaltanut tehdä niistä vielä mitään.

** Syytän yksinomaan Maijaa siitä, että tähän puljuun olen törmännyt.

Päivän havaintoja

a. Singaporen purukumilainsäädäntö alkaa tuntua sopivan tiukalta aina, kun löytää kenkänsä pohjasta tuoreen purukumiyksilön.
b. Luulo siitä, että on jokseenkin turvoksissa, romuttuu kun työtoveri huomauttaa iloisesti hississä, että ai sulla mahtuu jalat vielä kenkiin.
c. Kohtaa b) voi seurata keskustelu siitä, miten jonkun piti käyttää pelkkiä haisaappaita viimeinen raskauskuukausi. Tätä on luultavasti turha pitää kannustuksena.
d. Ei minustakaan Virpi Salmen uusin ollut enää kovin hauska, mikä havainto oli pettymyksehkö. Tai ehkä olen muuttunut tylsäksi. (Muuttunut? Hah.)
e. Koira lähtisi myös mielellään pelaamaan frisbeegolfia. Surullista kuultavaa tuo murheen alho, johon se vaipui kun isäntä häipyi.
f. Jos Unelmien poikamiestytössä ei kukaan tipu, kirjoitan reklamaation.

Ahdistaa, perkele

Haluaisin aloittaa kertomalla ensin oman kantani, jotta nyt ei jää jollekulle epäselväksi:

1. Sukupuolineutraali avioliittolaki on saatava.
2. Avoin kirje aiheesta on erittäin hyvä (ja erittäin käyttökelpoinen, jos ei jaksa vaikka itse miettiä kaikkia argumentteja joka kerta uudestaan.)

Mutta voi Kristus, että voin kerta toisensa jälkeen ahdistua siitä, että ihan oikeasti elämme valtiossa/yhteiskunnassa, jossa tämä keskustelu on ihan vakavissaan käytävä kerran puolessa vuodessa. Että ihan oikeasti on ihmisiä, joiden mielestä tässä on jotain keskustelemista. Ja että tämän seurauksena joka saatanan kerta, kun keskustelu aiheesta alkaa, pitää sosiaalisessa mediassa ilmaista oma kantansa selkeästi ja kovaäänisesti.

Tämä ahdistaa jollakin tasolla, jota en oikein edes osaa selittää. Tuntuu vähän samalta kuin jos säännöllisin väliajoin pitäisi käydä selittämässä Facebookissa, että minustakin hengittäminen on ruumiintoimintona erinomaisen ok.

WTF maailma. En jaksa enää.

Jääteestä

Jääteessä on jotain, joka vetoaa kovin siihen Liinaan, joka luki skidinä liikaa Neiti Etsiviä ja brittiläisiä tyttökirjoja. Kun Nestlé toi ensimmäiset pullojääteensä Suomeen, kuluttaja numero yksi oli jo jonossa - ja pettyi pahoin. En pidä mistään kovin makeasta ja valmisjääteet ovat suunnilleen yhtä makeita kuin suklaa.

Jos on tosi* viitseliäs, jääteetä voi tehdä itsekin. Olen kokeillut muutamaakin ohjetta, viimeisimpänä Herkusta ja koukusta löytynyttä minttuteen ohjetta. (Vastaavan ohjeen olen kyllä saanut myös eräältä ex-kollegalta, kiitos vain sinnekin.) Syystä, johon palaan myöhemmin, meilläkin nimittäin minttua piisaa.

Minttutee oli ainakin itselleni ehkä pikemminkin esteettinen kuin kulinaristinen kokemus; en tosin maistanut tätä kuumana.

Minttu(jää)tee

2 isoa oksaa minttua
1 litra vettä

Vesi keitetään ja kaadetaan mintunoksien päälle. Annetaan hautua. Itse makeutin tätä tujauksella hunajaa; tujaus oli sen verran pieni, että sokerisempaan tottuneet eivät ehkä huomaisi mitään, joten oman maun mukaan kannattaa toki mennä.

Maku oli ainakin jääteenä aika mieto. Viimeksi kuitenkin sekoitin minttujääteetä sitruunamehun ja veden kanssa ja otin mukaan töihin törkykalliissa ja semisti nolossa, mutta kuitenkin aika kivassa hippi-lasi-vesipullossani (ollen siis lasinen vesipullo, jonka valmistukseen ei ole käytetty hippejä), ja tällä tavalla minttutee toimii oikeastaan paremmin kuin pelkästään on the rocks.

Jos mintun liikakasvu ei ole ongelma, voi hakea kaupasta myös Yogin minttu-lime -pussiteetä (sikäli kun sitä yhä saa, Yogin webisaitin mukaan olen nähnyt tuotteesta vain unta) ja tehdä jääteen siitä. Varsin pätevä ratkaisu sekin.

* Veden keittäminen onkin nykyisin viitseliäisyyteni huipentuma.