Takaisinveto

Perun välittömästi kaikki ääliömäiset väitteeni siitä, että materia ei tee onnelliseksi.

My precioussss, yessss. 

En riisu näitä kenkiä ikinä. Paitsi juostessa. Etteivät vaikka naarmuunnu.

Mutta miten nämä suojataan kenkiä erityisen paljon rakastavalta taaperotyttäreltä?

Mitäs sitä sitten juoksisi?

Taskuissani on suurisuuntaisia suunnitelmia kaikista niistä kymmenistä ja taas kymmenistä puolimaratoneista, joille kesän ja syksyn aikana osallistun eri puolella Suomea (muuhun ei varmaan olekaan sitten varaa törsätä kun tapahtumat maksavat aina useita kymppejä) mutta ennen ensimmäistä voinee luoda kriittisen katseen juoksuun ylipäänsä.

Luen Kirsi Valastin Naisen juoksukirjaa, joka on minusta jotenkin kauhean innostava opus juoksusta. Ensin kunnon satsi juoksupropagandaa, jonka kaiken olen niellyt kyselemättä. Laihtuu! Voi paremmin! Hyväksyy ikääntymisen ja kroppansa! Välttää osteoporoosin ja sen ziljoona muuta sairautta! Hiukset kasvavat kohisten! ...okei, tuon keksin itse.

Kirjastosta näitäkin saa. 

Sitten kirjassa oli osuus, joka ärsytti alkuun: juoksuharjoituksia pitäisi varioida (mais non! Minä haluan vain juosta!) jotta kehittyy. Aina samaa (peruskunto)tahtia lönköttelevä juoksija ... kykenee etenemään vain sitä lönköttelyvauhtia ja lisäksi juoksuasento lysähtää. Sitten on piru merrassa.

Vauhtiharjoitusten pitäisi kehittää juoksukuntoa monipuolisemmin ja pitää juoksuasento kuosissa.

Valastilla on koko setti erilaisia vauhtikestävyysharjoituksia. Osasta en innostunut. En ole varsinaisesti mikään 3 x 600 m toistettuna vartin tauoilla viidesti -nainen, mutta vauhtileikit - no nyt riemastuin minäkin. Vauhtileikkien ideana on juosta käsittääkseni jokseenkin omavalintaisesti spurtteja siten, että spurttien välillä syke kuitenkin pysyisi peruskuntoalueella.

Ensimmäiseksi otin testiin vauhtileikittelyn mäkivetoina: ajatuksena oli juosta kaikki ylämäet kovaa. Ja se oli kuulkaa hauskaa kuin mikä! Rauhallinen rullailu alamäkiin ja tasamaalla sai ihan mahtavaa kontrastia tiukoista ylämäistä. Puhumattakaan siitä, että ylämäki on huomattavasti nopeammin ohi, jos sen juoksee kovaa.

Kirjassa oli muuten myös kuntosaliohjelma juoksijalle. Saatan jopa ryömiä jollekin kuntosalille, jos oikein riehaannun.

Parin lepopäivän jälkeen juoksu oli muutenkin aivan taivaallisen ihanaa. Miten voi olla? Ensimmäiset juoksukerrat olivat ihan kamalia, ja nyt tämä on parempaa kuin suklaa. Hyvä on, en pidä suklaasta, parempaa kuin pitsa.

The good, the bad and the ugly

Viikonlopun hyvät, pahat ja rumat tässä tiivistettynä.

Hyvät

1. Häät. Voi Duussi, minä en ole mikään hääihminen, en ole tähän asti ymmärtänyt koko juttua juurikaan. Ja silti siellä teidän häissänne tajusin koko homman tavalla, joka ei mennyt jakeluun edes omissa häissäni. Kiitos kun säteilit niin.
2. Kanssamutsit. En malttanut mennä edes sponsorihierottavaksi, kun halusin niin jutella mahtavan juoksuporukan kanssa. Itku olisi tullut kotiinlähdön hetkellä, ja taisi vähän tullakin, mutta onneksi moni pohti, että mitäs seuraavaksi juostaisiin. Ehkä se ei siis ollutkaan tässä?

Minä ja suloinen ja aikaansaava Jenni, jonka tapaaminen oli yksi päivän parhaita juttuja.

Pahat

1. No se juoksu. Se ei kulkenut, ei sitten millään. Kaikki selittelyt väsymyksestä tuntuvat ... niin, selittelyiltä, eikä sekään nyt jostain syystä lohduta, että niistin viime vuoden ajasta 5-6 minuuttia pois (en ole aivan varma, sillä tolikkana laitoin sykemittarin päälle n minuuttia ennen lähtöviivaa.) Myönnän, että hieman kaihersi se, että tunnin alittaneet mutsit hehkuivat sellaista hyvää fiilistä, joka omasta juoksustani enimmäkseen jäi uupumaan - vaikka onneksi se sieltä jälkikäteen kaivautuikin esiin.
2. Spotify. Tämä musa-applikaatioiden kuningas oli pyytämättä ja yllätyksenä poistanut luuriltani kaikki sinne ladatut soittolistat, paitsi yhden. Keskellä Naisten kymppiä kenttäpoliittinen tilanne saneli, että listoja ei ladattu uusiksi. Juoksin sitten Leonard Cohenin tahtiin. Minä pidän kovasti Leonard Cohenista, mutta on sanottava, ettei hänen musiikkinsa välttämättä juoksua nopeuta. ("Ai senkö takia sä juoksit niin huonosti?" kysyi [lisää tähän omavalintainen adjektiivi] puolisoni.)

Rumat

1. Väsymys. Lapsi sai sunnuntaina jonkin kuumetilan, jonka vuoksi hoidin häntä maanantain kotona. Hoitotoimeni koostuivat lähinnä sohvalla lojunnasta. Välillä yritin ottaa virikkeellisen ilmeen. Toisinaan nousin tarjoamaan apetta.
2. Minä ja väsymys. Rakkaat ystävät, en tiedä, millaisiksi te muututte väsyneinä, mutta minä muutun täysin sietämättömäksi. Tekisi mieli läpsiä itseäni ympäri korvia. Laahustan ympäriinsä haikeana, tuijotan kyynelsilmin ulos ikkunasta kuin parhainkin teini-ikäinen draamakuningatar ja tajuan olevani täysin uniikki lumihiutale, jonka sisäistä tuskaa ei kukaan ymmärrä. Puolisolleni vaikerran yleistä epäonnistumistani ihmisenä ja vaimona. Etenkin vaimona. Se, että vitutan itseänikin, ei auta minua nousemaan itsesäälin lämpöisestä suosta.

Siinäpä se. Lisää sitten kun olen päässyt yli lumihiutalefiiliksistä.

Malja motivaatiolle

No, nyt se on ohi.

Alusta asti oli selvää, että kahden kuukauden lukemisella ei lääkikseen päästä, joten se, että koe oli (mulle) vaikea ei tullut minään yllärinä.

Se, mikä ei ollut ollenkaan selvää, oli oman motivaation taso. Aina välillä tunnen ylpeyden läikähdyksen itseäni kohtaan: että kuitenkin jaksoin koko kevään lukea, ikään kuin tänä keväänä olisi ollut oikea mahdollisuus. Minä, joka olen perusluonteeltani varsin laiska ja mukavuudenhaluinen, minä tein takamus ruvella hommia vaikkei siinä ehkä mitään järkeä ollut.

Motivaatiolle!

Kokeista lähdin takki tyhjänä ja pää pyörällä. Jäi sellainen tunne, että koe olisi kovalla työllä selätettävissä, ja sellainenkin tunne jäi, että kunhan tästä nyt pari viikkoa kerään voimia, aloitan uudestaan (ehkä hieman inhimillisempään tahtiin tosin.)

Olin etukäteen ajatellut, että kokeen jälkeen tietäisin, olisiko se lääkis mun juttu vai ei, mutta siltä osin en juuri viisastunut. Kiinnostuin kyllä aineiston lääketieteellisestä puolesta, mutta etenkin kemian koin jotenkin väsyttäväksi. Intuitiolla siis eteenpäin, yhä.

Yksittäishuomiona voin sanoa, että käteni on aivan jumissa käsinkirjoittamisesta. Kas kun eivät vahatauluja käyttäneet.

Nyt useampi lasillinen häämatkalla tutuksi tullutta vino verdeä, jalat ylös ja käteen kirja, jossa on spekulatiivista biologiaa. Palataan, oppikirjat.

Zen ja kintaalla viittaamisen taito

No niin. Nyt se zen on löydetty. Se oli sohvan alla.

Tai ehkä zen olikin täällä.

Olen pitkän tovin kuvitellut, että helpoin tapa ärsyttää Liinaa on tivata, josko lapsi 2.0 on jo tuloillaan. Lukiessani Leopardikuningattaren mainiota tekstiä (joka käsittelee oikeastaan vähän muita juttuja, mutta näin se ajatusprosessi toimii) tajusin, että näin ei olekaan.

Exhibit A: Viikonloppuna hautajaisissa eräs vieraista iloisesti kysyi mieheltäni, onko meille tulossa toinen. Mies kiemurteli. Minua nauratti. Arvasin, että se mekko ei ollut imartelevimmasta päästä, mutta olipahan valmiina kaapissa eikä ostettavana kaupassa.

Exhibit B: Päiväkodissa oli jaettu jotain päiväkerholappuisia lasten vanhemmille. Hämmennyin: miten tämä meitä koskee, lapsemmehan on hoidossa, meneekö koko ryhmä johonkin kerhoon? Hoitajatar vallan asiallisesti selitti paikkapulasta ja ohimennen huomautti, että jos meille ei ole toista tulossa ...

[pikainen vilkaisu farkkujen vyötäröön] 

... ei anelu viedä vanhempi mukelo päiväkerhoon päivähoidon sijaan meitä koske. Minä siihen sirkuttamaan, että ei ole toista tulossa eikä suunnitelmissa. Sitten liihotin duuniin.

Vielä imetysaikana närkästyin (kohtuuttomasti) olettamuksista, joiden mukaan toinen lapsi tehdään kahden vuoden sisään ensimmäisestä. Usein kai toinen lapsi syntyy aika nopeasti, ja vaikka voi olla höpsöä tehdä ennakko-oletuksia, kaikki me kuitenkin ennakko-oletustemme varassa jossain määrin toimimme. Hieman yllättäen en jaksakaan käyttää energiaa kimpaantumalla siitä, että muut saattavat oman kokemuspohjansa perusteella muodostaa joitakin hypoteeseja perheemme pääluvun kasvusta.

Tätä postausta aloitellessani ajattelin, että eräs konteksti muodostaa poikkeuksen: duuni. Mutta ei sekään kyllä muodosta. En yhtään millään jaksa töissäkään piitata siitä, mitä ihmiset vatsanseudustani ajattelevat.

Okei. En mä varmaan ole yhtään enempää zen kuin aiemminkaan. Olen vain suunnannut huomioni muualle: en pyri uraohjuksena kohti johtoryhmää, en haaveile vauvasta enkä unelmoi edes painoindeksillä 17,5 luunsa rannalle raahaavasta bikinikropasta.* Haaveet ovat oikeastaan aivan muualla.

Luultavasti kokisin asian paljon kipeämmin, jos haaveissa olisi vauva, jota ei ala kuulua - tai pesti, jota en raskausepäilyjen vuoksi saisi. Nyt tilanne on kuitenkin aika hyvä! Aion ehdottomasti nauttia tästä, sillä en millään muista, milloin olisin ollut viimeksi näin iloisen piittaamaton!

* En todella jaksa ahdistua edes alavatsani mallista, joka kieltämättä tarjoaa tulkintapohjaa kiinnostuneimmille suuntaan jos toiseenkin. This is a first.

Ei mutta!

Tämä jos mikä tulee myöhässä, mutta kokeillaan.

Tämä ei ole mikä tahansa Me Naikkoset. Tämä on Naisten kympin osallistujapaketin Me Naikkoset. Sisältö yhtä tylsä kuin yleensä.

Kun taannoin hypin ja heilutin käsiäni kuin hullu päästäkseni Mutsien kymppi -joukkueeseen, mielestäni oli vallan haihtunut tieto siitä, että olin jo reippaana tyttönä käynyt ilmoittautumassa tapahtumaan. Muisti palautui kertarytinällä viime viikolla, jolloin sain kaksi (2) osallistujapakettia.

Jos nyt siis täällä on joku, joka halajaa juoksemaan, muttei ole tullut ilmoittautuneeksi, hänen onnenpäivänsä koitti. Minä piffaan juoksut. Olettaen toki, että kyseinen onnennainen asuu tai liikkuu jossain, jonne ehdin paketin toimittaa. Ehkä siis metroradan varrella.

Pakettiin kuuluu osallistujaranneke, kirkkaanvärinen paita kokoa 42 (sanoisin, että vastaa noin M-kokoa, mutta ei sitä kukaan kuitenkaan varmaan halua käyttää) ja kuvassa oleva Me Naikkoset.

Hän, joka haluaa mukaan, karjukoon kommenttiboksissa "HEP!!". Jos tosi moni karjuu hep kahden huutomerkin kera ennen kuin ehdin palata asiaan, pystytän arvonnan. En kyllä jostain syystä usko, että tämä saa kauheaa yleisöryntäystä aikaan. Todistakaa, että olen väärässä - tänäkin vuonna.

Seuraava vuori

Henkilökohtainen superviikonloppuni lähestyy. Katsellaan ensi viikolla, onko naisesta vielä jäljellä muuta kuin riekaleita.

Perjantaina käyn sankaroimassa niissä pääsykokeissa. Opiskelun rahoituksesta ei onneksi vielä tarvitse olla kovin huolissaan, sillä huolimatta joistakin kuulemistani ylitsevuotavan luottavaisista lausunnoista on selvää, että opiskelupaikan saaminen vaatii ihmettä, joka on verrannollinen vetten päällä kävelyyn.

Lauantaina käymme juhlimassa häitä.

Sunnuntaina juostaan Mutsien kymppi.

Viime viikko oli juoksun osalta mitä oli. Ei kovin ihmeellinen: muun elämän vuoksi sain kasaan kuppaiset kaksi iltalenkkiä.

Onnistuin kuitenkin jossain, missä vain harvoin olen aiemmin onnistunut: itseni kuuntelussa.

Kun eilen illalla palasimme kotiin kahdeksan tunnin automatkan jälkeen, olo oli väsyneempi kuin mahdollisesti ikinä aikaisemmin aikuiselämässäni*. Vaihdoin siis suunnitellun juoksulenkin lennosta pitkään kävelylenkkiin koiran kanssa. (Haluaisin kirjoittaa tähän, että siitäpä koirakin riemastui, mutta lenkin puolivälissä se kyllä jäi seisomaan tielle sen näköisenä, että eikö sulle eukko mikään riitä.)

Toikkaroin alkumatkan luullakseni kuin pidempäänkin kidutusvälineessä köytettynä ollut Theon Greyjoy, mutta kävellessä kroppa alkoi pikku hiljaa rentoutua. Ja miksei mielikin: Herttoniemen ulkoilualueella on ihan huikean kaunista tähän aikaan vuotta.

Yhden hengen empiirisen tutkimukseni perusteella alan uskoa, että istuminen todella on aktiivisesti vaarallista. (Mies, jolle esitin asian, sanoi "Mutta onneks mä kuitenkin tuossa sohvalla pikemminkin makaan kuin istun." Niin. En tiedä, mitä hän tekee. Jos minulta kysytään, sanoisin, että hän roikkuu takaraivostaan sohvalla niin, ettei vallan valu lattialle. Lapsemme on omaksunut saman asennon saadessaan iPadin käsiinsä.)

Oikeastaan vain halusin sanoa, että jos nyt ei juoksu huvita jostain syystä, jota en voi ymmärtää**, suosittelen kuitenkin kävelyä. Juuri mikään ei tee ihmiselle niin hyvää.


* Periaatteessa vihaan ihmisiä, jotka kertovat uniaan, mutta kamppailen nyt itseinhoni yli ja kerron teille, että näin viime yönä unta, jossa tein kuolemaa, ja joku hoitsu teki minulle toimenpiteitä (poisti luita, kääri minua johonkin lääketieteelliseen kelmuun jne.) joiden tarkoitus on pitää minut toimintakykyisenä (jos kohta silti kuolleena) vielä pari viikkoa. Mieheni seisoi unessa vieressäni ja sanoi, että zombivaimo, tätä hän on aina toivonutkin. Olin juuri aikeissa kysyä hoiturilta tarkentavia kysymyksiä kuten "entä, jos en halua elää kahta ylimääräistä viikkoa muovikelmussa?" kun herätyskello soi. Jos tätä lukee joku unia tulkitseva tyyppi, hän voi pitää näkemyksensä ominaan. Minä lykkään tämän stressin piikkiin.
** Juoksun ehdottomaksi eduksi lasken myös huomaavaisesti pienentyneen kuppikoon. Voisin itkeä ilosta. Rintaliivittömät topit, täältä tullaan.

A day late and a liveblog short: Euroviisut

Täällä kuumassa hotellihuoneessa homehtuessani keksin, että minähän livebloggaan nämä viisut. Anteeksi jo etukäteen.

Venäjä: Sodanvastainen maailmaparannusbiisi. Tässä keksin idean, oli niin tylsää.

Saksa: Piste Euroviisubingossa kohdassa "plagiaatti". Aloittivat vissiin jostain keskeltä vielä.

Armenia: Tony Iommi mainittu. Tää on varmaan kova juttu. Tai sitten tää on tosi unettava jutzzzzz

Väliaika. Kahvia ja pullaa. Paitsi minulle viiniä ja ryöstöretki miehen karkkipussille.

(Mies uhkasi blogata mun puolesta jos nukahdan.)

(Ehkä iisisti sen viinin kanssa siis.)

Hollanti. Kommentaattori spoilasi heti kättelyssä, että mitään siistiä ei ole odotettavissa. Ei siitä sen enempää. (Vai oliko tää siis joku ei-Hollanti-maa?)

Romania: Nyt okuläärit telkkariin. Seuraa Hämmentävä Spektaakkeli (TM). Missasin tämän karsinnoissa jääkiekon vuoksi.

Britit: Bonnie Tyler. Erm. Miten hän laulaa, kun esittelyvideolla eivät kasvot liiku? Vastaus: tylsästi.

Ruotsi: Yritän olla juuttumatta happaman kommentoinnin tyydyttävään, mutta karman kannalta haitalliseen suohon. Ruotsalaiset ovat oikein hyviä pelaamaan jääkiekkoa!

Unkari: No siis. Tässä biisissä mainittiin rosmariini ja heinäsirkat samassa lauseessa, ja mies toi lisää viiniä. Vois kai tässä huonomminkin mennä.

Tanska: Todella kaunis esiintyjä. Annan anteeksi tylsän biisin. Ja tuon kummallisen tavan hieroa kädellä ilmaa kuin epäonnistunut miimikko.

Islanti: Parta on kyllä komea, mutta hiukset pitäisi laittaa oitis kiinni. Ärsyttää tuollainen harja roikkumassa kasvoilla. Jaa biisi? Hyväksyn. Tätä voisi laulaa mukana tippa linssissä hiprakassa.

Azerba... Miten tää muka kirjoitetaan? Joka tapauksessa, jos kommentaattorin pitää kertoa, että biisi on riipaiseva, se ei ole.

Kreikka: skata! Alkoholia! Mustia kilttejä! TÄÄ ON PARASTA IKINÄ! ME MUUTETAAN KREIKKAAN!

Ukraina: Tällainen biisi vaatii reilusti enemmän kuin kaksimetrisen tyypin lavalle. Odotan vähintään, siis vähintään, kuuttatoista kääpiötä, aarnikotkan ja lohikäärmeen taistelua sekä tuhansittain kukkaiskeijuja. Sitten voin harkita äänestäväni.

Italia: ...helvetti, kello on jo vaikka mitä. Miksi valvon vielä?

Norja: Pitäisin tästä tosi paljon, ellei mieheni olisi semifinaalin aikana sanonut esiintyjää keijukaiseksi. Minua hän ei ole koskaan sanonut keijukaiseksi. Vihaan Norjaa.

Georgia: Tämä tässä on juuri sellainen mitäänsanomattomuus, joka yltää topvitoseen.

Irlanti: Viimeinen. Thank you Lord. Nyt enää tunti lapsikuoroja ja pisteidenlaskua. Laulapas nyt reippaasti, sinä keltti siellä.

Väliaika. Pikakertausta. Mitä jos ensi vuoden viisut esitettäisiin kokonaan kertauspätkinä? Paljon nopeampaa olisi ja pääsisi kerrankin ajoissa nukkumaan.

Viime vuoden voittaja: ajatella, että joskus on kiistelty lipsyncin käytöstä. Nyt vaan laitetaan video laulamaan. Ei kiistelyä! Hyvin kätevää.

Ja näin, vain vähän ennen yleisön mellakkaa, siirryttiin kuulemaan pätkä myös viime vuoden voittajabiisistä.

Juontajan show: Okei. Ensi vuoden show voi mun puolesta olla pelkkää Petraa.

Tarkennus. Muutamme Ruotsiin.

Puhelu Kristalle. Melkein yhtä ding dong kuin hotellin ikkunan alla elämöivä naisihminen. More is more! Sanottakoon kuitenkin, että Krista oli tosi camp. Kansallinen itsetunto-ongelmani on kohta mennyttä. Ylpeä niisk.

Pisteidenlasku:

Suomelle pisteitä heti ekalta maalta. Jumanklavita. Kreikan rakkauden viesti pärjää toistaiseksi parhaiten.

Ei pisteitä Ruotsilta. Vedän takaisin myönteiset sanani juontajista ja jääkiekosta.

Pistesade onkin tauonnut. Ei tarvetta sateenvarjolle. Kreikka on vaaravyöhykkeellä voittaa koko skaban.

Hampaita pestessäni asemiaan ovat parantaneet Tanska ja lasilaatikkoshow. Koen kognitiivista dissonanssia. MIKSI NUO KAKSI? Mitä? Piti olla hauska ja leikkisä kisa? EI. EI. TÄSSÄ EI OLE MITÄÄN HAUSKAA.

Julistan tässä vaiheessa voittajaksi Tanskan. Lisäksi maailmassa on virhe. Nyt nukkumaan, huomenna nähdään saiko julistukseni virallisen vahvistuksen.

Hääpäivä, toinen otto

Mitä me sitten olemme tehneet näin hääpäivänämme?

Minä vein lapsen päiväkodista puistoon. Tai lapsi vei minut. Olen harjoitellut uutta zen-asennetta, jossa kotiin ei ole pakko päästä ihan saman tien, jos kerran aurinko paistaa. Zen-asenteeni alkaa tosin poikkeuksetta pykiä noin kello viisi.

Paukuta rauhassa vaan, ei oo mihinkään kiire.

Ulkoilutin samalla koiran, joka on yhä hengissä, koiran olomuodossa ja (Mikä pettymys! huudahti mies) edelleen mielestään valmis isäksi.

Kotona ruokin kaikenlaisia paikallaolijoita ja toimin jännittävänä leikkien mahdollistajana makaamalla lattialla. Ruokin lisää, lääkitsin, vein lapsen nukkumaan.

Sitten luin pääsykokeisiin, tein ruokaa seuraavalle päivälle ja silitin vaatteita tuleviin hautajaisiin. Ja muutenkin, en nimittäin todellakaan ole pitänyt kiinni joka kuukausi koittavasta silityspäivästä. Tai siis, eikös se lupaus mennyt, että joka vuosi silitän? Taisi mennä, huh.

Mies meni yhtiökokoukseen minun sijastani, vaikkei ole perheestämme se, joka on hallituksen varajäsen. Äänesti urheasti hissiä vastaan, vaikka tällä kerralla me hävittiin tää ottelu. (Alan nähdä tiettyjä yhtymäkohtia hissikeskustelumme ja Guggenheim-museon välillä. Tänne vaan oppia ottamaan, museon puuhahenkilöt!) Sitten kävi kaupassa ja tankkaamassa ja pesemässä auton.

Jossain tämän kaiken keskellä pussattiin vähän ja istuttiin sängyn reunalla väsähtäneinä. Tämä meni nyt tällä tavalla.

Mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.

Rukkaset ja hattu

Koiramme on kiihtynyt. Hyvin kiihtynyt.

Alla on kuva hatusta, jonka lauantaiyönä kello 04:03 suunnittelin tekeväni koirastamme:

Ai sulla ei ollutkaan ripulia, halusit vaan haistella tyttöjen pissaa -hattu.

Noin, helpotti. Eihän siitä tietenkään melko varmasti hattua tehdä. Olen vain kurkkuani myöten täynnä koiran tarvetta päästä siittämään jälkikasvua.

Paljon kestän, mutta yöllistä vinkunaa, herättelyä, ympäriinsä ropistelua ja ulvontaa en jaksa. Korjaan: en juuri nyt jaksa. Koira valitsi huonon hetken, sillä jonain toisena aikana elämässäni olisin suhtautunut luullakseni paljon suopeammin karvaiseen kiihkokeppiin. Nyt en.

Huomenna seuraa hormonikuuri.

Ollakseni aivan rehellinen, harmittaa ja surettaa. En voi olla miettimättä, teemmekö väärin: koiran luonne on koiran luonne eikä tunnu jotenkin oikealta jyrätä sitä hormoneilla vain siksi, ettei itse saa nukuttua. En myöskään ole aivan varma, olemmeko vielä siinä pisteessä, että koira kärsii toteutumattomista mielihaluistaan itse.

Minua on sitä paitsi aina naurattanut sen suuren rakastajan intohimoinen suhden elämään. En oikeastaan haluaisi koiran muuttuvan.

Tuntuu siltä, että piski on menossa piikille, vaikka haluaisin vain, että se nukkuisi yönsä.

Äiti, päivä

Olen aina kokenut äitienpäivänä lievästi kiusalliseksi tapahtumaksi, kuten ehkä tietävät ne, jotka ovat lukeneet tätä blogia jo viime äitienpäivänä.

Tunnetta on vaikea sanallistaa, vaikka aina sitä yritänkin. Ehkä kyse on pohjimmiltaan jotenkin kuitenkin siitä, että sinä päivänä elokuussa, kun syntyi eräs lapsi, syntyi myös eräs äiti. Kornilta tuntuu ajatus siitä, että lapsen pitäisi minua tästä jotenkin erityisemmin kiittää. Minunhan tulisi kiittää häntä siitä, että olen äiti - ei se ole mikään itsestäänselvyys ollut.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu keskenmenoista. Se oli oikein hyvä juttu, vaikka toi tunteita pintaan. Kolme vuotta sitten äitienpäivänä taisin kuvitella, että kohdussani elää joku. Oikeasti kohdussani oli joku kuollut.

Lämmin ajatus tänä äitienpäivänä Leonard Cohenin sanoin myös niille äideille, joiden lapsi ei ole vielä täällä:

I greet you from the other side 

Of sorrow and despair 

With a love so vast and shattered 

It will reach you everywhere 

And I sing this for the captain 

Whose ship has not been built 

For the mother in confusion 

Her cradle still unfilled

Hääpäivä

Alkuvuodesta esitin miehelle mahtavana suunnitelmana, että menen juoksemaan toukokuussa johonkin juoksutapahtumaan, jossa 16 km matkan aikana ryömitään putkissa ja ylitetään soita ja mahdollisesti hypitään liekehtivien renkaiden läpi (en ole aivan varma siitä, mitä kaikkea tähän kuuluu, mutta itse odotin kovasti liekehtiviä renkaita.)

Mies suhtautui nuivasti. Kyseinen viikonloppu olisi kuulemma otollinen hetki viettää hääpäiväämme. Jos todella haluaisin viettää hääpäiväämme hyppien soiden läpi ja ylittäen putkia, saisin toki niin tehdä. Ääneen jäi lausumatta, että se olisi kuitenkin väärä valinta.

No.

Minä en mene juoksemaan emmekä me vietä hääpäiväämme, koska menemme hautajaisiin. On toki selvää, että hautajaiset ajavat hääpäivien edelle, joten yritän suhtautua asiaan kypsästi. (Ei se itse asiassa ole ollut kovin hankalaa, mikä ehkä tarkoittaa, että jonkinlainen yhteinen aika olisi tarpeen.)

"No pitäiskö meidän mennä syömään sit sinä varsinaisena hääpäivänä?" kysyi mies.

Minä sanoin, että ei pitäisi, koska se, että käymme koko perhe Herttoniemen McDonaldsilla sitten poissulkisi sen, että tekisimme jotain oikeasti kivaa. Hääpäiväähän "olisi jo juhlittu".

Mies vakuutti, että oli ajatellut a) lapsenvahtia ja b) jotain kivaa ravintolaa + viinipakettia.

Tähän minä, että se ei sovi, koska varsinainen päivämäärä on keskellä viikkoa, ja jos menemme johonkin oikeasti kivaan ravintolaan ja tilaamme viinipaketin (ehkä jonkin suuhunpantavan kera) haluan kyetä myös nauttimaan niistä viineistä - enkä jättää niitä juomatta, koska en voi raahautua krapulassa työpaikalle. (Tuskin sitä kukaan huomaisi, mutta minä en halua viettää yhtään työpäivää toivoen pikaista kuolemaa. Joten.)

"No mentäiskö syömään sit kun ne mun pääsykokeet on ohi?" kysyin minä, vastaehdotuksena.

Pääsykokeeni ovat ohi ns. superviikonlopun aloituspäivänä, perjantaina. Niitä seuraavat lauantaiset häät ja sunnuntainen Naisten kymppi.

"Pitääkö meidän tehdä kaikki sinä viikonloppuna?" kysyi järkyttynyt miesparka. "Pestäänkö ikkunatkin?"

Että ehkä ensi vuonna juhlimme kahdesti. Ehkä ensi vuonna pesemme myös ne ikkunat. Hahaha.

Yskivää kaveria ei jätetä

Viime kuukausien yskäni ovat opettaneet minulle, että yskä on hirvittävin flunssasairastamisen muoto. Nuorempana vihasin nuhaa, mutta ei, nuhalla ei ole mitään jakoa näissä urheilujuhlissa. Yskä vie kaikki kultamitalit: se väsyttää, estää nukkumasta, sattuu, turhauttaa, eikä se ikinä meinaa loppua.

Yskä, ystävät, on luullakseni yksi maailmanlopun neljästä ratsumiehestä (voitte luulla, että se on rutto, mutta ei, kyllä se on yskä.)

Kun muksun nuha eilen siirtyi vaiheeseen yskä, jotenkin käpristyin sisältäpäin silkasta kauhusta ja myötätuntoisesta tuskasta. Yö on ollut aika vaikea (melkoinen kontrasti meillä yleensä hyvin nukuttuihin flunssaöihinkin): lapsi yskii ja itkee turhautuneena, kun ei saa nukuttua.

Meillä ei tietenkään ollut mitään taaperolle sopivaa yskänlääkettä. Ei edes hunajaa. Sitä paitsi (Duodecimin Terveyskirjaston innokkaana lukijana) olen tullut siihen ymmärrykseen, että suurin osa yskänlääkkeistä on lähinnä placeboja. Tämä saa minut epäileväiseksi myös hunajan suhteen: jos se tutkimuksissa toimii suunnilleen yhtä hyvin kuin muut lumelääkkeiksi otaksumani tuotteet ... no, kyllä minulle kelpaa se lumevaikutuskin, totta kai, mutten silti aio taistella epäluuloisesti uusiin makuihin suhtautuvan tenavan suusta hunajaa alas keskellä yötä.

Ainoa toimiva apu olikin se, että istuin lapsi sylissäni nojatuolissa. Pystyasento auttoi pientä nukkumaan rauhallisesti. Yritin jopa nukahtaa siihen tuoliin, mutta ei se sitten oikein onnistunut.

Aamuyö taisi jo mennä rauhallisesti. Tai ehkä en enää väsymykseltäni kuullut mitään.

Paketissa lukee nimeni, jotta mies ei sekoita minun allergialääkkeitäni koiran allergialääkkeisiin.

Oma yskäni on vihdoin paremmassa kuosissa, kiitos tehokkaampien allergia- ja astmalääkkeiden. Kannatti käydä lääkärissä (vaikka kuulemma pahimpina yskäöinä hautomani suunnitelma syödä koiran kortisonitabletteja olisi ollut ihan kohtuullisen hyvä suunnitelma sekin.)

Saavutettuani jonkinlaisen tasapainotilan päätin kuitenkin oma-aloitteisesti jättää yhden astman lisälääkkeen pois. Lääke nimittäin keräsi nestettä elimistöön. Kertynyt neste johti paitsi tiukentuneisiin vaatteisiin myös mysteerimustelmiin. Verenluovutuksen jäljiltä toisessa kädessä komeilee harvinaisen törkeä yksilö. Enkä edes luovuttanut siitä kädestä.

Kosmeettiset vaikutukset ennen terveydellisiä, siis.

Luovuta vähän lisää

Kävin kupattavana. Veripussi täyttyi ajassa 5 minuuttia 2 sekuntia - voitte pitää tätä haasteena.

Paitsi, että te tietenkin kaikki imetätte. Huoh.

Samalla laski verenpaine. Se olikin turhan korkealla, koska en ollut uskonut itseäni aiheesta netti ja keskustelu. Mitä luulette, milloin opin? Voitte kaikin mokomin pystyttää veikkausringin, jos haluatte.

Kohta on pseudoperjantain ilta. Aion tarjota lapselle iltapalan yhteydessä kananmunaa, koska päiväkodin äitienpäivän aamiaisella selvisi, että lapsi pitää kovasti keitetystä kananmunasta. Minä puolestani pidän kovasti lapsesta, siksi erityistarjoilut. (En silti aio syödä lasta, huoli pois.)

Sitten aion lukea kemiaa. Luultavasti yritän opetella hydroksyyliryhmiä ja aldehydeja ja sen sellaisia. Että miten ne nimettiinkään, ja mikä oli missäkin se funktionaalinen ryhmä. Näyttää nimittäin siltä, että ne todella ovat se pohja, jolle myöhempi tietämys rakentuu. Oma tietämyspohjani vuotaa kuin vanha seula.

Sitäpaitsi jossain omien lukiovuosieni ja nykyhetken välissä on siirrytty eteenpäin kemian opiskelussa. Niin vain voisi luulla, ettei atomirakenne muutu, mutta nyt käytetään kuitenkin jotain tarkempaa mallia. Haluaisin protestoida. Minulle kelpaisi epätarkempikin. (En aio edes vilkaista nykyisiä fysiikan kirjoja. Omissani on energian hintaan liittyvissä laskelmissa rahayksikkönä markka. Tästä riemastuneena yritin muistella, kuinka suuri opintotuki oli aikanaan markoissa. Olen nimittäin sellaista ihmettä nauttinut. En saa päähäni edes suuruusluokkaa. Oletan, että se oli viiden markan paikkeilla.)

Toisella korvalla aion kuunnella vähän jääkiekkoa. En välitä lajista juurikaan, mutta nautin urheilujuhlan tunnusta. Siihen passaa paremman puutteessa joku fringelajikin. Etenkin kun on Tami ja Tamin paitakuosit. (Voi tätä maailmaa, jossa Tamin paitakuosit päihittävät Tamin kravatit!)

Sellaista.

Mutta muistakaa moikata verenimijöitä, jos ohi kävelette! Helsingissä on kätevästi piste Sanomatalossa.

Kapteeni katsoi horisonttihin

...oli myrsky alkava, oli myrsky alkava.

Sitä vaan siis, että viikonloppuna olin lapsen kanssa leikkipuistossa. KAHTENA PÄIVÄNÄ. Eikä se ollut yhtään kamalaa eikä edes tylsää. Hauskaa oli, paitsi sunnuntaina, jolloin toisella meistä oli ihan liian vähän päällä, eikä se ollut Kapteeni Merimaili tuossa yllä. Menemme toistekin.

Jätämme suosiolla laivakoira Lokin pois tästä keskustelusta ja toteamme vain, että sitä ei oteta mukaan enää edes leikkipuiston ulkopuolelle istumaan, ellei alustana ole asfaltti. Sitä sopii yrittää kaivaa, eipähän tarvitse kynsiä leikata.

Leikkipuistovisiitti toimi muuten mainiosti verryttelynä pitkästä lenkistä toipumiseen. Ennen puistoilua juoksin nimittäin *drumroll* 13,5 km. Olen niin paras, nopein ja kestävin, ja vaatimattomuus voi mennä kaunistamaan jotakuta muuta.

(Kerran lesosin jollain juoksusuorituksellani mökillä. Isäpuoleni ja mieheni vaihtoivat pitkän katseen.
Mies: "Se on aina tuollainen. Useita tunteja lenkin jälkeen.")

Aloin jo haaveilla puolimaratonista. Kävi ilmi, että alkukotini kaupungissa juostaan kaupunkimaraton, ehkä suuntaan sinne esimerkiksi koululiikuntatraumojen* voittamisen nimissä. Että siitäs saatte kaikki Tarmon ylireippaat pesäpall... Hmmm. Osallistumismaksuni lienee +50% jos jatkan ajatukseni loppuun asti. Ei sittenkään mitään.


PS. Jos nyt teidänkin päähänne jäi soimaan merihenkinen korvamato, suosittelen lääkkeeksi Ricky Tick Big Bandia kera Julkisen Sanan. Erityisen hyvälle tuulelle tulen nettikeskusteluspesiaalista Rakkaudella Vihaajille. Kuunnelkaa! Sitten mennään tanssimaan. Seuraava keikka on tosin tietenkin itselleni sopimattomana päivänä, mitä hyvin ajattelemattomana pidän.

* Hyvin trendikkäitä, soveltuvat mainiosti paasausaiheeksi muutaman viinilasillisen jälkeen. Suosittelen.

Un bon vin blanc - eli miten unohdetaan kieli

Aika helpostihan se kävi, ette tekään mitään ohjeita kaipaa. Noin vain unohdatte.

Sydäntä särkee silti, etenkin nyt kun luen Leluteekin Emilian kirjoituksia, joissa ranskaa esiintyy siellä täällä.

Lukiossa olin vielä aika hyvä. Kielikorva oli mainio ja tykkäsin kielestä.

Korkeakoulussa raahasin luuni ranskantunnille yleensä krapulassa. Opettajana oli ranskalainen sivari, älyttömän söpö, mutten muistaakseni jaksanut kuunnella. Tai tehdä läksyjä. Kieliopinnot korkeakoulussa tuntuivat muutenkin absurdilta ajatukselta. Läksyjä, pffft.

Viime kevään reissusta Pariisiin jäi käteen lähinnä jännä havainto: kieli palautui mieleen hirveää tuntivauhtia. Kun saapuessamme en ymmärtänyt metromainoksista paskaakaan, lähtöpäivänä luin niitä sujuvasti. Kieliopintojen näkökulmasta olisin mielelläni jäänyt vielä toviksi, mutta muutoin olin aivan valmis palaamaan kotiin.

Nyt pyrin verestämään kielitaitoja lukemalla ranskankielisiä neuleblogeja. Hyvä on, yhtä ranskankielistä neuleblogia. Mimmi neuloo hienoja paitoja, mutta huomaan pulssini nousevan aina hieman, kun huomaan uuden postauksen ilmestyneen. Taas pitäisi yrittää ymmärtää, en jaksa. Yritän vasta huomenna.

Kun vihdoin yritän, käy ilmi, että perusviestin ymmärränkin, mutta sanoja pitää yleensä tarkistaa. (Mitä on ouvrage? Entä échantillonné?) Vähän tästä lienee silti matkaa siihen, että tilaisin ravintolasta mitään muuta kuin lukion ensimmäisen tuntimme nasaaliharjoituksen mukaisen lasillisen hyvää valkkaria silvuplee. (Toinen ongelma on tietenkin siinä, että seuraavaksi pystynen tilaamaan ongelmitta ranskaksi villalankaa ja kolmosen puikot.) Perusviestin ymmärtäminen ei sitä paitsi riitä. Haluan nauttia nyansseistakin.

Arvatkaa. Ensin meinasin kirjoittaa tähän, että millainen idiootti päästää kielitaitonsa tähän jamaan. Sitten tulin järkiini. Elän järjettömän hienoa aikaa: netti on täynnä vieraalla kielellä kirjoitettuja blogeja, joista pääsee kieleen käsiksi sellaisena kuin se juuri nyt esiintyy? Juhlaa. Jotain on ehkä menetetty, mutta paljon voidaan vielä saada.

Rannattomasti aikaa

Hesarissa Laura Saarikoski kirjoitti ajan muuttumisesta kalliiksi lasten myötä. Luin kolumnin ensimmäisen kappaleen, kiireinen kun olen, ja nyökyttelin.

Lapsi oli viime viikonlopun ja vähän päälle mummolassa hoidossa. Siellä oli saunottu, juotu pillimehua, ihasteltu lätäköitä, tikkaa ja sinivuokkoja, syöty kinkkukiusausta ja huokaistu "nam!" ja yritetty varastaa myös serkkutytön upouusi kylpytakki (yksi kylpytakki ei ihmiselle riitä, selvä se).

Lapsen vanhemmilla oli yhtäkkiä aikaa. Miten sitä ikinä kuvittelikaan, että viikonloput ovat lyhyitä? Saarikosken käsite rannattomasta ajasta osui, sillä lauantaiaamuna tuntui todella siltä, kuin olisi seissyt pienellä luodolla keskellä ajan valtamerta.

Sunnuntai-iltana tuntui vielä samalta, vaikka olin ehtinyt lukea tuntikausia pääsykokeisiin*, ulkoiluttaa koiraa, kipittää ravintolaan syömään ja vähän hiprakoitumaankin, juosta, laittaa verisuonet tukkivaa aamiaista, lukea huvikseni vain ja neuloa. Tämä kaikki, vaikka samalla nukuin yhdeksään molempina aamuina.

(Ostin koiralle juoksuvyönkin.)

Sovitaanko nainen, että minä vien ja sinä ... no, sinä puuskutat ja pihiset ja näytät punaiselta.

Maanantai-iltana mieleeni hiipi ajatus siitä, että tämähän on oikeastaan ihan mukavaa näin. Ajatuksen kylkiäisenä sisään yritti syyllisyys, mutta hätistin sen tiehensä. Mukavaahan meillä oli, mutta homma ei tietenkään ollut sillä selvä, sillä tunteet ovat monimutkaisia ja ristiriitaisia paskiaisia. Tiistaina kävi, kuten epäilinkin käyvän - ikävä oli fyysinen, kuristava, itkettävä tunne. Kun auto kaarsi mökin pihaan ja lapsi isovanhempineen olikin saunassa, tuntui vartin ylimääräinen odottelu silkalta tuskalta.

(Rikoimme siis huoletta sääntöä, jonka mukaan lapsi saa olla hoidossa öitä ikävuosiaan vastaavan määrän. Penska ei vielä näytä traumatisoituneelta, mutta kosti kyllä heti seuraavana yönä, jolloin nukuimme kaikki samassa huoneessa. Yö helvetistä.)

Tänä viikonloppuna saan huidella tyttöni kanssa päivän verran kahdestaan. En malta odottaa, ikävä ei ole hellittänyt kunnolla vieläkään.

PS. Oletteko jo lukeneet Sikuriinan mahtavan ekopohdinnan? Suosittelen aurinkolämmöllä.


* Kuulostaa suureelliselta, mutta eipäs innostuta. Päätähtäin on ensi vuodessa. Ja sitä seuraavassa. Ja niin edelleen kunnes jään eläkkeelle.