Tämä on yöjuna kasikuusviis

Nyt oli niin hyvä päivä, että jaan sen teidänkin kanssanne. En nimittäin kuluttanutkaan päivääni uuden ykkösharrastukseni (itkemisen) parissa vaan vedin syvään henkeä ja lähdin perhevalmennusryhmän vapaaehtoiseen tapaamiseen* - vain huomatakseni jälleen kerran, että aika lailla pidän niistä. Niissä tapaa ihmisiä, joita ei ehkä muuten tulisi tavanneeksi, eikä vain oman viiteryhmänsä (käyttöliittymäsankareiden tahi insinöörien) edustajia. Meidän ryhmässä on esimerkiksi eräs kirjastonhoitajatar, joka siis sen lisäksi, että on älyttömän kiva, edustaa myös ammattiryhmää jota ei-niin-salaisesti fanitan. Olla nyt kirjastossa töissä!

Valitettavasti tapaamisessa puhuttiin enimmäkseen vauvoista eikä kirjastotyöstä, mutta ehkä jo ensi kerralla keskitytään todella tärkeisiin asioihin.

Tapaamisen jälkeen menin Kluuvin kauppakeskuksen uuteen teekauppaan selvittämään, saako sieltä puer-teetä, jota ilman en yhtäkkiä voi elää. Oli siellä. Ostin kahta sorttia, maustamatonta ja (jossain mielenhäiriössä) toffeella maustettua. Epäilyttävä toffeen käry seurasi karavaaniamme koko kotimatkan. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen: jos toffee-puer (siinäpä kaksi sanaa, joita en ollut koskaan ajatellut yhdistäväni) onkin tosi pahaa, juotan sen vieraille. Pahoitteluni, etten tämän kirjoitettuani luultavasti voi kutsua ketään blogia lukevista kylään.

Teekauppa oli kaiken lisäksi tosi symppis. Suosittelen. Sen nimi on Chaya, jos vaikka haluatte käydä siellä - otaksun tosin, että pulju löytyy ihan vain olemalla todennäköisesti Kluuvin ainoa teekauppa.

Kotona katsoimme tyttären kanssa edellämainitun kirjastonhoitajattaren vinkistä Ellan ja Aleksin uuden biisin videon, Yöjuna Rovaniemelle. Tytär pitää videosta kovasti. Äitinsä saattaa pitää siitä vielä vähän enemmän. Hyvästi katu-uskottavuus!

* Tästä voinee päätellä, että rautalisä alkaa pikkuhiljaa toimia! Sen voi päätellä myös siitä, että vatsani on kipeä. Hyvin kipeä.

Hyvinkin voi mennä

Lilyssä tuuletetaan tunteita huonojen neuvola- ja sairaalakokemusten vuoksi. Olettekin ehkä jo törmänneet. Luin alkuperäisen jutun ja muutaman kommenttisivun hieman hämmentyneenä. Mukaan mahtui aitoja idiotismeja terveydenhuoltohenkilökunnan edustajilta, mutta myös melkoinen määrä hieman turhaltakin tuntuvaa närkästystä esimerkiksi siitä, että tuli paha mieli kun neuvolan terkkari ennen ensimmäistä ultraa varoitti tuulimunaraskauden mahdollisuudesta.

Tiedän kyllä hyvin, että avautuminen voi olla erinomainen terapiamuoto, ja omallekin polulleni on osunut pari pöljää, mutta olen havainnut myös seuraavaa: pöljiä ei kannata jäädä murehtimaan. Jos ultrassa löytyy syke, vastaanottohenkilökunnan typäre kommentti kandee jättää omaan arvoonsa. Jos ei löydy, on muutakin murehdittavaa. Uskokaa pois. Näin jälkikäteen uskallan vieläpä väittää, että suurin osa pöljyäisyyksistä on ainakin omalla kohdallani ollut viestinnän vaikeutta. En ole aina itsekään ollut aivan parhaimmillani.

Myönnän aivan auliisti, etten todellakaan aina ole osannut elää kuten opetan, mutta aina voi harjoitella. Lisäksi ajan tuotua hommaan hieman etäisyyttä on oikeasti mukavampi muistella niitä hyviä tyyppejä. Omalla kohdallani on ollut esimerkiksi seuraavanlaisia:

1. Kättärin päivystyspuolen kätilö, kätilöharjoittelija ja lääkäri venyivät mahtavaan suoritukseen järjestäessään allekirjoittaneen päivystyskaavintaan eräänä perjantai-iltana, kun muutamaa tuntia aiemmin sitä sykettä ei ollut ultrasta löytynyt. Tämä pelasti sekä seuraavalle päivälle järjestetyt hääkekkerit että seuraavalle maanantaille aikataulutetun häämatkan. Omamme. Kiitos, te - tiedän, etten ehkä tuolloin osannut ilmaista, miten paljon asia merkitsi, mutta kyllä se merkitsi.
2. Niin ikään Kättärillä leikkaussalihenkilökunnan asenne, empatia ja iloisuus olivat jo itsessään rohkaisevia kokemuksia. Hyvä mieli jäi eritoten siitä ihanasta hoitajasta, joka jaksoi heräämössä jutella kanssani keskenmenoista ja kertoa omastaankin. Rohkaistuin.

Jos siis neuvolaan tulee asiaa, ei kannata takertua kauhukuviin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin myös terveydenhuollossa mahtavaa porukkaa.

Rautalisä, rakkaani

Hitto, että mulla onkin paras terkkari. Paras!

Ennen raskautta kuulin kaikenlaista neuvolan terkkareista, ja vähän jänskätin koko hommaa. Sitten jouduin neuvolaan, terkkarille #1 - hän oli oikein mukava, vaikka väänsimmekin kättä rautalisän tarpeellisuudesta, mutta vaihtoi puoleksi vuodeksi terveyskeskusta ja testamenttasi minut sijaiselleen. Sitä ennen pääsin kuitenkin kesälomasijaiselle, terkkarille #2, ja ai että on mennyt hyvin. Kieltäydyin vaihtamasta, ja kieltäydyn yhä. Uusi terkkarini on nuori, empaattinen ja tosi mukava.

Ja tänään, kuunneltuaan 50 minuuttia tutisevaa ääntäni, joka kertoi, että nyt vähän väsyttäis, superterkkarini ehdotti, että jospa mitattaisiin hemoglobiini.

Mainittu hb oli 112, ei ihan huippulukemissa edes minulle, joka enimmäkseen saan "kiitos mutta ei kiitos" -vastauksia verenluovutuspisteistä (joskin, tiedän, huonomminkin voisi mennä.)

Lähdin mestoilta itkua tuhertaen - olin niin järjettömän helpottunut siitä, että löytyi joku syy sille, miksi väsyttää näin pirusti. Miksen meinaa jaksaa työntää kärryjä, jos maassa on puoli senttiä lunta. Miksi lapsi painaa kuin synti, kun sen kantaa ylös ja alas portaita. Miksi koko ajan itkettää ... okei, se ei ehkä johdu suoraan hemoglobiinista, mutta kai se olo tästä kokonaisvaltaisesti kohentuu jos raudanpuutos saadaan fiksattua. Olin jo salaa itsekseni leimannut itseni rasittavaksi whinettäjäksi.

In other, yet oddly related, news: lihansyönnin vähentämiseen tähtäävä projektini on sujunut hienosti. Sääli sinänsä, punainen liha olis kai erinomainen raudan lähde - persiljaa, tomaattia ja ruisleipää vedän jo kaksin käsin.

Pihi mutsi

Koin äsken mielenhäiriön ja ihan vakavissani harkitsin ostavani lapselle kevättakin uutena: 79€. Ennen kuin ryntäsin vinguttamaan käteiskorttia kassalle, päätin pitää harkintatauon. Kotona ymmärsin, että kärsin kauppakeskuksessa ilmeisesti akuutista psykoosista. Takki oli kyllä sievä kuin sika pienenä, mutta että kahdeksankymppiä?

Matka kulutusyhteiskunnan mallioppilaasta* vuoden piheimmäksi mutsiksi on ollut pitkä, kivinen ja siihen on mahtunut useita isoja visalaskuja, mutta tässä nyt olen. Itarana.

Vaikka silloin tällöin investoinkin itseeni ostamalla kirjoja tai lankaa, lapsi parka ei ole saanut juuri mitään, etenkään uutena. Tämä alkoi jo raskausaikana: miehen kollegat kauhistelivat, kuinka olimme jo odotuksen viidennellä kuulla eikä meillä vielä edes ollut lastensänkyä. Ei ollut kyllä mitään muutakaan. En osannut orientoitua asiaan ja sitä paitsi olin synkeän vakuuttunut siitä, että jotain menee vielä pieleen.

Joskus kesällä alkoi tuntua siltä, että - sikäli kun kaikki ei menekään huonosti - tarvitaan joitakin tarvikkeita. Äitiyspakkauksessa tuli vaikka mitä, mutta esimerkiksi amme tarvittiin silti. Vaipoista puhumattakaan. Ostin uutena yhden bodyn Beibamboolta ja kassillisen käytettyjä vaatteita kirpputorilta. Beibamboon body oli kalliimpi kuin em. kassillinen vaatteita ja vesipullo, vaikka sinänsä kyllä aika suloinen. (Bambukuidusta en enää ole niin vakuuttunut, mutta Beibamboon vauvanvaatteiden vuokraustoiminta on epäilemättä briljanttia.)

Pinnis ja syöttötuoli olivat äitini huolella säästämät. Hyvä niin. Syöttötuoli on Artekin - mutsi oli minut saadessaan köyhä arkkitehtiopiskelija, ja tyylistä oli toki pidettävä kiinni.

Käytettynä hankittiin myös vaunut. Rumathan ne ovat, mutta olivatpa halvatkin. Käytännöllisiksikin ovat osoittautuneet - umpihangessa nekään eivät ole hyvät, mutta silti ilmeisesti paremmat kuin useat nätimmistä malleista. Lämmin ja turvallinen tunne on tullut siitäkin, että kankaiden palonestoaineet ovat jo enimmäkseen imeytyneet jonkun toisen lapseen, hohoho. (Kemikaalikuormituksen puute otettiin takaisin hankkimalla matkarattaat uutena - alennuksella totta kai. "Tämä kappale 99€".) Turvakaukalo sen sijaan lainattiin ystäviltä - mitäs sellaista ostamaan, jos ei ole autoakaan.

Sitteri, kantoliina ja lisäsäkillinen käytettyjä vaatteita ostettiin naapurista. Sittemmin olen kerjännyt vaatteita siskoltani, jonka tytär on kätevästi yhden vaatekoon edellä.

Uutena on ostettu:

• Leikkimatto. Sekin on ruma, mutta tykkäsin kovasti siitä, että lapsi viihtyi sen kanssa itsekseen pitkiäkin aikoja. Tämän kyllä olisi saanut käytettynä myös serkulta, mutta emme ole vieläkään saaneet sovittua tapaamisaikaa.
• Pulkka. Välttämättömyystuote.
• Rintapumppu ja yksi tuttipullo. Tuhlaukselta tuntuu sekin tuttis, kun ei tuo ole juuri pullosta juonut, mutta siihen voi nyt sovittaa nokkamukiosan. Tuttipullossa (lasia) on kyllä tilaa vain noin sormustimelliselle juotavaa, mutta se on toisaalta myös niin pieni, ettei lapsen tarvitse aloittaa salitreeniä jaksaakseen nostaa pullon.
• Yksi juhlavaatesetti.

Jyrsintäkirahvia, yhtä (epäkiinnostavaksi osoittautunutta) puulelua ja leikkimattoa lukuunottamatta lapselle ei ole ostettu ainoatakaan lelua (lahjaksi on kyllä saatu vaikka mitä. Kannatti olla pihi!) Kirjoja sen sijaan on hankittu, ja tällä saralla joudun hieman pidättelemäänkin itseäni: onko välttämätöntä ostaa Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karhumäestä nyt heti vain siksi, että siitä on ilmeisesti otettu uusi painos - vaikka lapsi ei tule ymmärtämään siitä mitään vielä useaan vuoteen? Äh, olipa tyhmä kysymys. Huomenna Akateemiseen.

Kirjaan tämän nyt ylös siltä varalta, että tytär saa tästä jonkin trauman, ja tarvitsee seikkaperäisen selvityksen vauvaikänsä puutteenalaisuuksista terapeutilleen. Sori, lapsi.

* Tiedättehän. Yksilö, joka piristää itseään ostamalla tavaroita, joita ei oikeastaan tarvitse - rahalla, jota ei ole vielä ansainnut.

Kestovaipat

Arvasin, että kestovaipoista on vielä iloa.

Kyllästyin katsomaan kuinka koira vaani ranskalaista jyrsintäkirahvia jo kolmatta päivää ja annoin sille yhden pieneksi jääneen all-in-one -vaipan*. Tuolla se nyt rankaisee vaippaa onnellisena. Laitoin pakettiin vielä pari nappulaa houkuttimeksi.

* Olen yrittänyt jakaa pieneksi jääneitä kestovaippoja, kaikkia kahta, kavereille - huonolla menestyksellä. Ensimmäisen lapsi kasvoi liian isoksi sillä välin kun yritin muistaa lähettää vaipan, toinen ei halunnut. On mulla muitakin kavereita, kai, mutta kukaan niistä ei tarvitse vastasyntyneen kokoisia kestovaippoja. Niin, jos joku teistä tarvitsee, niin jäljellä on vielä yksi (ilman koirakäsittelyä. Jos joku erityisesti haluaa koiran käsittelemän, voin lähettää sen myös, mutta lähetteen psykologille joutuu hakemaan muualta.)

Ranskalainen jyrsintäkirahvi

Sorruin itsekin ostamaan Sophie-kirahvin, jollainen kaikilla ranskalaislapsilla on. Ikuisena vastarannankiiskinä olin tosin päättänyt jättää Sophien kauppaan, koska meillehän ei mitään osteta vain siksi, että kaikilla muillakin on. Ja jos jotain ostetaan, vaikka kaikilla muillakin on, itse ainakin huomasin sen ekana ennen miljardia ranskalaislasta. Kerta.

Sitten näin sellaisen myös kummatyttärelläni* ja kysyin neitokaisen vanhemmilta, että mihin se on hyvä. Kuulemma kirahvin jalkoja on kiva jyrsiä etenkin kun takahampaita alkaa tulla. Voi olla, etten olisi vieläkään vakuuttunut, ellei rakas lapsoseni käyttäisi mielellään käsiäni puruleluina. Ja voin sanoa, että pieni ... enkelimme ... puree kovaa.

En ole vieläkään ihan varma siitä, oliko Sophie fiksu ostos. Lapsi on siitä kohtuullisen kiinnostunut, mutta valitettavasti koira on siitä aivan suunnattoman kiinnostunut. Se unohtaa syödä ja nukkua, jos tietää jyrsintäkirahvin olevan lähistöllä, parkkeeraa itsensä huomaamattomasti lelukärryn viereen ja tärisee. Heti, kun se luulee valvonnan pettäneen, se hiipii lähemmäksi ja yrittää vaivihkaa lipsuttaa Sophien korvia.

Muut vauva-ja-koiraperheet, teitä on varoitettu.

* Odd daughter**, nimetty epäkristillisessä seremoniassa.
** Noudatamme kuitenkin joitakin traditioita sikäli, että olen onnistunut unohtamaan kummatyttäreni syntymäpäivän 50% tarkkuudella.

Neulejupina

Jos olette miettineet (tiedän, että olette) miksen enää neulo, älkää huoliko. Neulon kyllä. Neulon ikuisuusprojektia, joka paksusta langastaan huolimatta ei tunnu valmistuvan ikinä. Mutta kyllä se varmasti valmistuu - sopivasti toukokuuksi, jolloin sen epäilemättä voikin siirtää suoraan kaappiin.

Koska en haluaisi jättää taas-yhtä-neuletyötä kesken (lähes yhtä dorkaa kuin se, että ostaa liikaa ruokaa ja heittää sitä roskikseen) (mutta ei ihan yhtä dorkaa, koska voihan olla, että vielä joskus ne kaikki keskeneräiset neuletyöt tulevat valmiiksi) (HAHAHA, ilmekään ei värähtänyt kun tuon kirjoitin) olen inspiroinut itseäni tutkimalla, mitä teen sitten kun tämä ... no, bolerohko, jonka ohjeen tempaisin Modasta (muutettuani ensin kaiken paitsi mitat), on valmis. (Vihaan sanaa "bolero" enkä voi käyttää mitään vaatteita, joita olen erehtynyt kutsumaan boleroksi, mutta ohjeen nimestä huolimatta tämä vaikutti näppärältä. Olin varmaan jotenkin hormonipäissäni.)

Bolero, interrupted

Vaan ei ole inspiroituminen helppoa, lähinnä siksi, että suurin osa neuleohjeista - etenkin vaatepuolella - on kiusallisesti tehty niin paksusta langasta, että sitä pitäisi oikeastaan sanoa köydeksi. Miksi, oi miksi? Miksei netti pullistele ohjeita, jotka on tehty ohuesta langasta? Eihän niitä paksuista langoista väännettyjä neuleita voi käyttää kuin ulkovaatteena Etelänavalla, ja suuri osa meistä kai hengaa tosi harvoin Etelänavalla. Toimistoilmastointikaan ei yleensä anna aihetta ihan näin äärimmäisiin tekoihin. Lisäksi paksuilla neuleilla saa turhan tehokkaasti uskoteltua koko maailmalle (jota ei kyllä luultavasti kiinnosta) että raskauskilot ovat katoamisen sijaan tuplaantuneet imetyksen aikana.

Sitten on joitakin malleja, joihin käsketään käyttää puuvillalankaa, ja se on lähestulkoon vielä pahempi. En voi oikein sietää puuvillalankaa: se on kovaa ja ikävää. Korvikkeita ei juuri ole, ellei ole kovasti rikas olo, jolloin voi siirtyä suoraan silkkilankaan - mutta silkkilangat tuppaavat olemaan melkoisen ohuita, ja niille, kuten juuri tuli havaittua, ei löydy ohjeita. Neuletiheyden kanssahan ei aleta pelleillä, millä tarkoitan sitä, että jos ohjeen langan korvaa jollakin muulla, on ihan hifistelyä ruveta tekemään ohjeeseen mitään muutoksia muuttuneen neuletiheyden vuoksi - ja kerrankos sitä nyt kalliit langat tuhlaa neuleeseen, josta ei oikein tullut ... tuota ... mitään.

Niin että jos joku tietää mainion mestan, mistä löytää kivoja mutta ohuella langalla väännettyjä juttuja, saa ilmiantaa. Siinä välissä minä ilmiannan oman Pinterest-tilini, jonne olen pinnannut jo ainaskin neljä inspiroivaa neuleasiaa. Moderni teknologia ja minä, kamuja jo vuodesta 1876.

Keikkahavainto

Otsikko ei viittaa kissavarkaiden erikoisnumeroon vaan livemusiikkiin.

Kävimme helmikuun viimeisenä sunnuntaina mösjöön kanssa The Circuksessa kuuntelemassa Mark Lanegania. Oli kivaa olla ulkona aivan kahdestaan vain (jos kohta seuraava yö olikin sitten rankin naismuistiin - puolille öin valvominen ei sovi allekirjoittaneelle enää) etenkin, kun erinomainen (ja erinomaisen kiltisti paikalle suostunut) kummitäti-lapsenvahti lähetti rohkaisevan viestin siitä, että lapsi oli kuin olikin nukahtanut: "...pierusinfonian jälkeen prinsessa kuukahti". Musiikkia siellä, musiikkia täällä.

Livemusiikki on suoraan sanottuna välillä vähän vaikeaa minulle, koska ajatus alkaa helposti harhailla, ellei keikka ole todella mukaansatempaava. Selkäni ei myöskään oikein kestä seisoskelua; lisäksi olen jokseenkin tympääntynyt siihen, että seison sitten (selkääni kiroten) missä tahansa, tietä kaljahanalle etsivät ihmiset näkevät minut ilmeisesti aukkona väkijoukossa ja yrittävät kävellä ylitseni (toisaalta ehkäpä kaikki muutkin kokevat asian samalla tavalla.) Vertikaalisesta haasteellisuudesta on etua lentokoneissa, ei rokkia kuuntelemassa. (Sitäpaitsi se on kuuntelua, ei katselua, huomauttaa nimimerkki "Katkera 157,5-senttinen", joka samaan hengenvetoon toivoo kaikille silmälappuja keikan ajaksi.)

Mieheni on huolissaan siitä, näenkö keikasta mitään. Näen toki. Lavan valaistuksen.

Mark Lanegan oli kuitenkin mainio - vaikka keikan aikana ehdin miettiä paljon sitä ja tätä, hyviä ja huonoja keikkamuistoja (lapset, älkää ikinä menkö Virgin Oiliin tai The Tigeriin kuuntelemaan rokkia) (oikeasti, älkää), musiikki vei mukanaan. Laneganin uusi albumi on muuten tutustumisen arvoinen valinta kaikille seismisiin miehenääniin tykästyneille.