Keskiyön kipaisu

Vastineeksi viimekertaiselle valitusvirrelle kerrottakoon, että tänään on ollut aika mahtava päivä.

A-osaan kuului monta tuntia yksinoloa, kun mies lähti viemään lasta mummolaan. (Lapsi oli tästä hyvin tohkeissaan.) Neuloin, katsoin Supernaturalia ja luin. Olin vain. Join aika paljon kahvia.

B-osaan kuului, että kävin kampaajalla. Se voi kohta esiteltävän C-osan valossa vaikuttaa hieman hassulta, mutta tähän elämäntilanteeseen kuuluu olennaisesti se, että jos alle viikon varoitusajalla saa kampaaja-ajan toivomastaan paikasta juuri toivomanaan ajankohtana, sinne mennään vaikka illalla olisi mitä. Kampaajalle mennessä myös meikataan, tai muuten kasvot jotenkin liukenevat pois uuden, hienon kampauksen alta, eikä ikinä voi olla varma, tulevatko ne takaisin.

Miten niin ette usko, että kävin kampaajalla ja meikkasin?

En siis varsinaisesti käynyt kampaajalla ja laittanut meikkiä C-osaa varten. C-osaan kuului Midnight Run, jossa juostiin 10 kilometriä. Olen vähän yli vuodessa niistänyt kympin matkasta 13 minuuttia pois, noin suunnilleen. Pidän tätä ihan kelvollisena saavutuksena.

Illan kymppi oli mahtava.

Onnistumisen salaisuudet:

1. Spotify ei tuhonnut soittolistaani. Jalka nousee kerkeämmin Rancidin kuin Leonard Cohenin tahtiin.
2. Unohdin jännittää etukäteen, sillä olen keskittynyt jännittämään alle kuukauden päässä uhkaavana häämöttävää puolikasta. Ja mitäs sitä jännittämään, kun kymppi on pikkuhiljaa hivuttautunut lähemmäs käsitettä "peruslenkki".
3. Päätin ottaa ylämäet mäkivetoina. Ylämäkeen kiihdyttäminen kannattaa yleisesti, sillä silloin ylämäki on nopeammin ohi ja harmistus ylämäen olemassaolosta on lyhytikäinen. Tällä kerralla siitä oli muutakin hyötyä. Vaikka etukäteisjänskätys oli jäänyt minimiin, ehdin lähtöalueella kehittää lievän ylilatauksen, joka ilmeni epämääräisenä jännätärinänä juoksun alussa. Koska reitin alkupuolelle oli ystävällisesti sijoitettu ylämäki, sain purettua turhat lataukset kätevästi jo ennen ensimmäistä kilometriä.
4. Asetin tavoitteita: päätin ohittaa ainakin kolme naamiaisasuista juoksijaa. Tämän olisi voinut ajatella olevan isompikin haaste, sillä naamiaisryhmä taisi lähteä hyvinkin 12 minuuttia ennen omaani, mutta niin vain tavoite oli saavutettu ennen 4 kilometrin merkkitötteröä. Hah.
5. Sain juosta itselleni luontaiseksi muodostuneena ajankohtana, iltayhdeksän jälkeen, huoh huoh.

Edit: Niin se aika. Se oli 1:03:19, ihan passeli - vaikka myönnän kyllä, että tunnin ylittyminen jälleen kerran aiheutti pienen jälkikäteiskirpaisun. Onneksi juoksun aikana keskityin nauttimaan kellon tuijottelun sijaan.

Tämä elokuu

Elokuu on yksi lempikuukausistani. Tuntuu kurjalta, että tänä vuonna haluaisin sen vain olevan ohi.

On ollut paljon kaikenlaista, juhlaa, elämystä ja ystäviä - ja kurjempaakin, korvatulehdusta ja vatsatautia perheenjäsenillä, kummallisia ja mysteeriksi jääneitä vaivoja itsellä. Paljon säätämistä, järjestämistä, kulkemista ja kuljettamista. Jotkut kai virkistyvät vauhdista, mutta minä vain väsyn.

Tänään tuntui siltä, ettei tästä passaisi kellekään enää avautua. Jos soitan ystäville tai vanhemmille, menee pelkäksi valitukseksi. Joidenkin äänensävystä olen kuulevinani (ehkä väsymystäni ylitulkitsen, siihen jos mihin on taipumusta), että pikku hiljaa riittäisi sen whinen kanssa. Ja se on tietysti totta, eihän siinä kukaan voita, että minä muutkin väsytän.

Puolisollehan tällaisessa tilanteessa ei voi avautua, tunnetusti, sillä puoliso on se tyyppi, joka on samassa veneessä. Mies kokee luultavasti aivan samoin. On väsynyt, varmasti. Jos minä, niin miksei hänkin?

En keksi enää muutakaan kuin vetäytyä. Mennä ulos, juoksemaan tai kävelylle. Olla ihan hiljaa, silloinkin kun tekisi mieli ärähtää. Olla aloittamatta keskustelua, ettei samalla ala itkeä. Juoda liikaa kahvia, syödä liikaa valkoisia viljoja.

Paitsi tietenkin täällä blogissa, josta sitten kaikki (nekin, joille en nyt halua asiasta puhuakaan) voivat kätevästi tilanteesta lukea, mutta toivottavasti eivät lue, syyllistyvät kuitenkin ja aivan suotta.

Eiväthän he voi mitään tehdä, enkä minäkään. Joskus pitää vain jaksaa, ja lokakuussa on varmasti jo tahti hidastunut ja jaksaminen käy helpommin. Silloin ehkä hävettää tämä marttyyrimarinakin.

(Itse asiassa, tovia kirjoittamisen jälkeen, nolottaa jo. Mutta menköön. Kai nämä kuuluvat elämään, tällaisetkin, etenkin jos on minä. Joskus joku opiskelutoveri antoi ymmärtää, että olisi hauskaa seurustella kaltaiseni tyypin kanssa. Vähänpä tietää, ajattelin. Ja tämänkin olen ehkä kertonut joskus aiemmin. Muistikin tässä pettää.)

Ja kesäyö on kaunis yö kun yö on heinäkuun

Eli

"Lapselle lukemisesta Bleuen innostamana, mutta auttamatta myöhässä, kuten tavallista, ja liian pitkällä alaotsikolla, eikä sekään ketään yllätä"

Joskus ennen lapsen syntymää, tai mahdollisesti jopa ennen kuin olin ylittänyt suojaikärajaa, ajattelin aina, että lapsen saamisen yksi huippujuttuja on se, että sitten voin lukea hänelle ääneen kaikki lapsuuteni suosikkikirjat*.

Tavallaan olin ihan oikeassa. Tavallaan olin ihan väärässä.

Ensinnäkin lapset saattavat leimautua joihinkin kirjoihin kuin ankanpojat Konrad Lorenziin. Tästä syystä meillä on usein kuultu viikon luontoäänenä "Eiiiiiii myyrä parantaa hiiren eiiiiii!" Kukaan ei ole koskaan sanonut, että viikon luontoäänet olisivat kieliopillisesti oikein.

Toiseksi monet kuvakirjat eivät ole kovin inspiroivaa luettavaa, vaikka joissain tapauksissa ärsytyskynnys kyllä ylittyy laulaen.**

Kolmanneksi lapsi on, lukemisesta innostuttuaan, ruvennut kyltymättömäksi. Hänelle ei riitä mikään - ääni käheänä luen Maisan kirjastoreissuista ja kaupunkilomista ja osoitan (aikuisille varoittavana kuva-aineistona toimivasta) Tomppa ja mummolan yö -kirjasta, mitä tapahtuu, jos päästää yöksi taaperon sänkyynsä. Kun yksi kirja loppuu, lapsi kiipeää sohvalta kiireisen näköisenä. "Isää! Ui tää! Tätä ui eti!" Yhdeksännen kirjan jälkeen hän ehkä vaeltaa tiehensä ja minä voin yrittää tarttua omaan kirjaani, kunhan teen sen vaivihkaa.

Neljänneksi ... lukemisesta ei voi kieltäytyä. Ei VOI. Sillä äiti on säästänyt lapsuuteni Muru-kirjat, joista näin aikuisena löytää uuden tason. Se taso on takakansi, jossa syyttävään sävyyn ilmoitetaan, että jos lapsi pyytää lukutuokiota, se on hänelle suotava, sillä tiskit eivät karkaa mihinkään toisin kuin lapsi, joka täyttää aivan näillä sekunneilla 18 ja muuttaa pois kotoa ja siinäpä sitten kadutte kun vain tiskasitte koko lapsuuden hukkaan.

Tästä piti tulla lankakori, mutta rupesikin kirjakoriksi. Suloisessa sekamelskassa omat ja lainatut.

Toisaalta - ja tämä on iso toisaalta - lapselle lukeminen on oikeasti ihanaa. Ihanaa. Hän on ihastunut (Vihdoin! laulaa sydämeni) Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjaan. Hän kuuntelee kirjaa ja keskeyttää luennan vain maltillisesti tiedustellakseen erilaisten objektien luonnetta. (Hemuli! Nyytin kengät! Rontti! ...rontin joku, eeeh, kalastusväline! Mörkö!) Ja voitte arvata, mitä käy kun lapsi roudaa sitä itselle yhtä rakkaimmista lastenkirjoista päättäväisesti kohti. Vastarinnan mureneminen, niin siinä käy. 

Ovela pentu aloittaakin usein kirjarallinsa Nyytistä.

Tein aluksi luullakseni sen virheen, että lainasin tyypille liian vaikeita kuvakirjoja. Alle kaksivuotiaalla ei ole välttämättä kykyä keskittyä Viiruun ja Pesoseen, tiedän sen nyt. Toisaalta koukkaus Maisojen kautta kannatti - tulin haudanneeksi omat ennakkoluuloni, lapsi löysi (äidin ohella) lukemisesta aivan uutta riemua ja yhtäkkiä tapahtui hyppäys, jossa Mimmi-lehmäkin jaksetaan kuunnella innolla loppuun.

Mutta joo, tavallaan odotan kovasti sitäkin, että hän oppii itse lukemaan, ja voin ostaa hänelle kaikki lapsuuteni suosikkikirjat. (Lapsen huone on muuten ainoa huone taloudessa, johon mahtuu lisää kirjoja. Vessan ohella.)

Vielä mainos, ei-maksettu: Liisa Kallion Pikku Papu ja aarre on ihan mahtava. Tilasin sen innoissani lähes heti kun sen kaupasta sai ja yli-inhimillisten ponnistelujen turvin sain sen Postistakin ajoissa noudettua - ja pidän siitä valtavasti. On todella iso onni, että myös lapsi pitää siitä valtavasti.

* Tosin Tiina Tonttutyttö pitää haetuttaa kirjaston varastosta, se on pettymys.
** Myyrä parantaa hiiren. 

Ainekirjoitus: 1. aihe

Hoi.

Kuten taannoin oli puhetta, ennen kuin jäädyin aiheenkeksintätehtävän edessä tyystin, piti asetettaman ainekirjoitushaaste, johon halukkaat saavat ottaa osaa.

Logon taiteili Täti-ihminen! Kiitos!

Ensimmäinen aihe on klassikko, joka vaivaa omaa mieltäni viikottain:

Minusta tulee isona

Deadline on 1.9. klo 18, millä tahdon sanoa, että jos ajastaa, voisi ajastaa sille kellonlyömälle. Jos osallistut, käy hihkaisemassa vaikka tämän postauksen kommenteissa, niin voin tehdä innostuneille koostepostauksen!

Haasteen muoto on myös se, että arvon seuraavan aiheen keksijän, joka voi vuorostaan hyytyä.

Olkaa hyvät. Ja jos tästä jäi jotain epäselväksi, kysykää.

(Ai miten sain vihdoin aikaiseksi? Tämä on sijaistoimintaa. Miesparka odottaa alun seitsemättä tuntia vuoroaan Marian sairaalan päivystyksessä, jossa ilmeisesti mikään ei liikahda ennen kuin potilas uhkaa marssia ulos eikä välttämättä sittenkään. Kanavoin kiukkuani rästihommiin. Pohdin myös vakavasti yksityislääkäreiden pointtia, jos mikä tahansa flunssasta eteenpäin lingotaan kuitenkin julkisen terveydenhuollon rasitteeksi. Mrrr.)

EDIT. Lauantai-illan huumassa lisätty Täti-ihmisen tekemä huikean hieno haastelogo!

Kehujen karikkoisilla vesillä

Sosiaalisen elämän yksi tämän hetken jännittävimpiä karikoita on - minun kartallani - laihtumisesta kiittely. Tuli vain mieleen, kun luin päivän Hesaria, jossa oli iso juttu lihavuudesta.

Sanottakoon, että kehonkuvani ei ole aina ollut myönteinen, mutta painolla ei asian kanssa ole lopultakaan ollut paljoakaan tekemistä. Ei ole nytkään, kun kehonkuvani vihdoin on myönteinen.

Eräs ystäväni kerran, kuunneltuaan pohdintaani siitä, pitäisikö laihduttaa, sanoi näin: "Olennaista on se, viihtyykö kehossaan itse. Jos viihtyy ja on hyvä olla, hyvä. Jos ei viihdy, sitten pitää tehdä jotain."

Totta, mutta mitä pitäisi tehdä? Laihduttaminen ei välttämättä ole ainoa vaihtoehto. Ei ehkä edes paras. Itse äänestän - kuten ehkä arvaattekin - liikkumista, sillä vaikka sen laihduttavat vaikutukset olisivat kyseenalaiset, sen mielialaa parantavat vaikutukset ovat parhaimmillaan mahtavat.

No mutta entäs sitten jos ystävä laihtuu? Pitääkö häntä kehua siitä? Se tuntuu vaikealta. Ei minun elämääni ystäväni paino vaikuta suuntaan tai toiseen, enkä halua kehuillani osoittaa, että minusta hänen ei kuulunutkaan edellisessä kehossaan voida hyvin. Minustahan hänen on aina kuulunut voida hyvin, en kai minä nyt ystävälleni huonoa oloa toivo.

Toisaalta taas jos tiedän, että edellämainittu imaginäärinen ystäväni on tehnyt hartiavoimin töitä ja nyt sen seurauksena todella voi paremmin, olen toki hänen puolestaan iloinen - ja sen kai voin sanoakin.

Jos vain löydän oikeat sanat kertomaan, että olen iloinen, koska minulle tärkeä ihminen on iloinen - en minkään tietyn vaa'anlukeman vuoksi.

Huomaan muuten yhä ilahtuvani, jos minua kiitellään laihtumisesta, mutta samalla olevani hieman pöllämystynyt. Laihduinko? Missä välissä? Pitäisikö nyt syödä pulla? Korvapuusti vai voisilmäpulla? Vaan harvoinpa sitä ihastellaan: olen luullakseni pysynyt samassa painoluokassa viimeiset kahdeksan vuotta - mutta aivan vakavalla naamalla voin sanoa, etten ole ikinä pitänyt kehostani näin paljon kuin nyt. En edes/etenkään silloin teinivuosina, jolloin painoindeksini oli 19.

Velttous geeneissä

No niin, käsi ylös he, jotka tunnistivat itsensä tästä Ylen motivoivasti nimetystä artikkelista Osalla meistä on velttoilu geeneissä.

o/

Eilen kävin juoksemassa rankkasateessa. Tämä saattaa kuulostaa typerältä, mutta tällaisen velttogeenisen yksilön kannalta typerämpää olisi vain se, että lykkäisi juoksusuoritusta vielä päivällä.

Kas, mitä pidempi aika on edellisestä lenkistä kulunut, sitä ääliömäisemmältä ajatus juoksemisesta tuntuu - ainakin, jos on saanut tällaisen, tuota, resurssien säilytykseen pyrkivän yksilön perimän. Piirsin havainnollistavan taulukon. Siitä voi helposti nähdä, mihin ajatus juoksulenkin älykkyydestä vertautuu riippuen siitä, kuinka monta päivää edellisestä lenkistä on kulunut:

Noin.

Minulta poistettiin viime viikolla pari luomea ja sen seurauksena urheiluhommiin tuli viiden päivän tauko. Lenkille lähteminen tuntui siis suurinpiirtein yhtä typerältä kuin "oletuksien tekeminen Postin aukioloajoista", joka, kuten tiedämme, on aivan idioottimaista. Jos olisin siirtänyt lenkkiä vielä päivälle, olisi juoksu humpsahtanut ääliöasteikon ylimmille tasoille.

Parempi oli siis mennä vielä, kun ajatus tuntui vain melkoisen typerältä. Sitä paitsi ilmoittauduin alustavasti duunin kautta mukaan Espoon Rantamaratonille*, pakko on juosta.

Tässä muuten syy myös siihen, miksi kannattaa kovaäänisesti ilmoittautua mukaan kaikenlaisiin juoksukisoihin ja -bakkanaaleihin. Tarpeeksi kun mesoaa, lenkkarit on jossain välissä vain hammasta purren kaivettava kaapista - ellei sitten halua vähin äänin perua suunnitelmiaan, ja sehän nyt ei mitenkään käy.

Sain illemmalla ystävällisen ohjeen, jonka mukaan urheilusuorituksista ei kannata stressata. I beg to differ. Voi olla, että sellaisten, joille liikkuminen on luontainen tapa olla ja elää, ei kannata stressata siitä, tuleeko liikuttua tarpeeksi. Minun kannattaa, sillä jos en potki itseäni hanurille, en liiku.

Ja kuten Fitness Führer -blogin motivaatiosarjassakin todetaan, elämäntapoja tulee vain niistä jutuista, joita tavanomaisesti tekee.

(Sivumennen sanoen, juokseminen sateessa oli aika mahtavaa, lukuunottamatta sitä kohtaa, jossa vettä ryöppysi silmiin. Minun ei ole toviin ollut näin helppo hengittää, enkä pistänyt lainkaan pahitteeksi sitäkään, ettei juoksu oikein edes tuntunut missään - vesisade raikasti oloa tuntuvasti.)

* Tosin jos työpaikan kautta ei saada tarpeeksi isoa porukkaa kasaan, juoksenkin puolikkaan Vantaalla, koska minusta Vantaa on jotenkin sympaattisempi, anteeksi vain espoolaiset.

Lahja

Sain mieheltä erikoisen synttärilahjan. Ensin se ärsytti ja vähän itkettikin. Sitten se ilahdutti ja vapautti.

En nimittäin saanut lahjaa lainkaan.

Minä satun tulemaan perheestä, jossa lahjoja on annettu rakkaille aina, ja mielellään paljon. Siksi lahjaton syntymäpäivä tuntui kauhean valjulta ja ikävältä. Olen todella niin kakara, että tiristin pari kyyneltä. Sitten tajusin kaksi asiaa:

1. Jos lahjat ovat mulle oikeasti näin iso asia, sille pitää ehkä tehdä jotain. Olenhan omavarainen tyyppi, joka voi itse ostaa kaiken, mitä tarvitsee ja haluaa. Kaiken lisäksi tarvitsen ja haluan yhä vähemmän mitään - miksi siis laittaa miesparka hyppimään lahjanhankinnan esteradalla leimuavien renkaiden läpi, jos hänet on luultavasti kuitenkin tuomittu epäonnistumaan.
2. Minunkaan ei helmikuussa ehkä tarvitse! Saan hankkia lahjan jos siltä tuntuu, mutta jos tuntuu pahalta, ei ole pakko. Ei ole pakko ostaa turhaa roipetta. Kävelin tarkalleen ottaen 6,3 cm maanpinnan yläpuolella vapauteni huumassa. ("Mitä", sanoi mies. "Minä kyllä odotan lahjapaketteja, monia sellaisia.")

Vilpittömästi, ilman sarkasmia siis: kiitos, rakas, jos tätä luet. Teit oikein ja hyvin.

Sitten illalla oli sellainen toinen lahjankaltainen: Nick Cave soitti festivaaleilla Suvilahdessa. Ääni ja vimma. En paikaltani ihmismassan keskeltä nähnyt tietenkään viittä vaille mitään ja sen vähänkin vain, koska mies katsoo minun olevan niin höyhenenkevyt, että välillä nostaa muiden päiden yläpuolelle (uikuttamatta.)

Onneksi kuulin senkin edestä. Keikalla kuultiin vanhaa ja uutta, pakko-kuulla -matskua ja uuden levyn matskua, jonka kuuntelemisen sijaan kuulin.

En ollut tiennyt, mitä odottaa, mutta yhtäkkiä ymmärsin, että silloin joskus teini-ikäisenä kun leimauduin Nick Caveen, valitsin ihan oikein. Löysin jotain, joka koskettaa, jotain, joka on kasvanut paikalleen jäämisen sijaan. Jotain, joka yhä kuulostaa raivokkaalta ja herkältä ja tuoreelta.

Liikkuvia kuvia

Mies kysyi alkuviikosta, menisimmekö perjantaina leffaan lapsen ollessa mummolassa. Esittipä vielä neljä vaihtoehtoakin.

Minulle iski nostalgia teini-ikään, jolloin saatoin käydä katsomassa parikymmentä leffaa vuodessa (taattua laatua), joten päätin, että menisimme katsomaan saman tien kaksi leffaa. Ja kun tällainen tilanne tulee eteen, rainat kannattaa valita viimeisen päälle huolella: ajatuksia herättävää katsottavaa aikuiseen makuun.

Ensimmäisenä oli siis vuorossa Wolverine.

Minulla on selittämätön heikkous Wolverineen, etenkin Hugh Jackmanin kanavoimana, eikä leffa tietenkään ollut yhtään pöllömpi. Tapahtumapaikkana oli Japani, joten leffa miellytti silmää myös kameran siirtyessä päähenkilöstä toisaalle. Juoni oli kelvollinen ja osin hauska.

Valitettavasti filmi alleviivasi liiaksi sitä tosiseikkaa, että Wolverine-parka ei taida olla Marvel-penaalin terävin kynä, mutta kaikkeahan ei voi saada - ja hänellä on jo adamantiumista tehdyt kynnet, joilla voi mennä *snikt*.

Tankkaus- ja vessatauon jälkeen siirryimme katsomaan Pacific Rimiä.

Leffan jälkeen sanoin, että minusta näkemämme oli paikoin hieman epäuskottava. Esimerkiksi se kohta, jossa ulottuvuuksienvälisestä aukosta tulleet megahirviö kaijut heittelivät ihmisten giganttisia taistelumechoja parisataa metriä tangentin suuntaan ja nämä taistelumechat sitten vain nousevat pystyyn ja ravistelevat itseään - niin että sitä minä vain, että minun uskoni mekaniikkaan ei kanna kyllä lainkaan niin pitkälle kuin taistelumechan lentoradan kaari. Tuolla massalla ja liikevoimalla tuloksen pitäisi olla rautaromua.

Tähän mies sitten jotenkin vähän kummallisella äänensävyllä, että tämä mekaniikkako nyt todella oli se kohta, jossa minusta elokuvan logiikka särkyi.

Niin tai näin, vaikka yleensä koen taistelukohtaukset kauhean väsyttäviksi, jotenkin oli nyt kyllä ihan siistiä katsella kaksi tuntia kun megahirviöt ja megamechat räiskivät toisiaan ja rannikkokaupunkeja tuusannuuskaksi. Jälkikäteen oli sellainen olo, että jos nyt itsekin tästä otan ja polkaisen jalkaa, jo tärisee maa ja asfaltti halkeilee. (Kokeilin; niin ei käynyt. Mikä pettymys.)

Siitä kyllä vähän protestoisin, että leffassa oli myös se yksi asia, joka on minusta nykyisin raskaampaa kuin mikään, eli vanhempiaan itkevä lapsi. Ihan olisi pelkkä rymistely riittänyt, tunteilun voi jättää draamaelokuville.

Draamaelokuvista puheenollen, mies uhkasi, että ensi kerralla hän valitsee leffat. Huokaus.

Luotossa löytyy

Tiedättekö, kun menee webisivulle, joka näyttää siltä, että Google Translate käänsi sen juuri? Se se on omiaan herättämään luottamuksen, jos mikä. Etenkin jos sivusto siinä kaiken ohella haluaa tietää luottokorttini numeron.

Luottokunta on nykyään Nets ja näyttää - harvinaisella tavalla luottamusta herättävästi - juuri siltä, kuin Google Translate olisi kääntänyt sen.

"Meidän palveluihin ja ratkaisuihin ei kuitenkaan tule muutoksia."

...Mikä onni, että nämä tyypit tietävät luottokorttini numeron jo valmiiksi.

Tuttiiiii

Iso T on ollut tapetilla. Tänään päiväkotiin palatessa keskustelin toisen hoitajan kanssa aiheesta ohimennen.

"Me ollaan yleensä opetettu lapset täällä luopumaan tutista päiväunilla! Kokeillaan heti tänään!" sanoi ihana hoitajamme iloisesti, ja toinen ihana hoitajamme iltapäivällä kehotti kokeilemaan iltanukutustakin ilman tuttia - päiväunimenestyksen rohkaisemana.

Noh.

Kun allekirjoittaneelta kiskottiin aikanaan ensimmäistä viisaudenhammasta pitkän kaavan mukaan, ähkäisi lääkäri jotakuinkin 20 kampeamisminuutin jälkeen, että "No jos mä en nyt saa tätä täältä niin kyllä sen joku joskus saa."

Jos suuni ei olisi ollut täynnä kidutusvälineistöä olisin kiljunut, että tämän inkvisitioistunnon lopputulokseksi hyväksytään VAIN se, että hammas irtoaa.

Irtosihan se.

Tämä hetki tuli mieleen kun lapsi oli dramaattisesti käsi silmillä itkenyt tuttinsa perään jonkin aikaa: tätä itketystä ei tehdä kahdesti. Tutista luopumista ei kokeilla. Tutista luovutaan.

Hetki, jolloin olin todella kade

Kateus tunteena on aika ikävä, ja vaikka varmaan parhaimmillaan liikkeellepaneva voima, kuitenkin jotain sellaista, jota pyrin välttämään.

Luen kuitenkin tyyliblogia Paras aika vuodesta, ja löysin sieltä jotain, josta tajusin olevani sekä kateellinen että surullinen. Täällä näin.

Näittekö?

Siellä on valokuvassa ihminen, joka huolimatta ympärillään pyörivästä ihmisjoukosta sekä saa tilaa että osaa ottaa tilaa lukemiselle.

Siis jumalauta.

Mietin tätä oikein pidemmältikin, eli siis useita kymmeniä minuutteja, enkä vieläkään tiedä onko kyse siitä, etten ole ikinä ollut seurueessa jossa lukemiseen suhtauduttaisiin jotenkin luontevan myönteisesti VAI siitä, etten itse kehtaa vetäytyä kirjan kanssa omaan rauhaani; että koen velvollisuutta seurustella ja olla tavoitettavissa.

Kerran luin vappupiknikillä ja sain syytöksiä murjottamisesta. Se oli tavallaan tottakin - veljeni oli kuollut joitakin kuukausia aikaisemmin enkä ollut todellakaan henkisesti tai fyysisesti minkäänlaisessa ilonpitokunnossa (edellisen illan vappubileet heijastelevat yhä mielessäni yhtenä elämäni pahimmista kännikokemuksista, ja nyt voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että siinäpä vasta oli paska tapa hanskata surua) - mutta olisin todella kaivannut ymmärrystä sille, että voin olla läsnä vaikka luenkin. Että eskapismi oli juuri tuolloin ainoa tapani päästä edes lähelle iloa.

Tuosta kokemuksesta on yli kymmenen vuotta, ja noiden vuosien aikana olen hissukseen kouluttanut itseni tyypiksi, joka ei lue seurassa, koska. Niin, mitä koska? Koska se on väärin, tylsää, ärsyttävää, epäkohteliasta, kaikkia noista?

Samalla minusta on tullut ihminen, joka ei poistu kotoaan esimerkiksi muiden kesämökeille. En nimittäin kestä jatkuvaa seurustelun pakkoa etenkään isossa ihmisjoukossa ellen edes välillä voi ottaa tilaa itselleni ja kirjalleni. Ja jos mestassa on yksi huussi, eikä muualla voi lukea, hermoni kiristyvät kuudessa tunnissa jo aika jännittävästi.

En minä nyt kenenkään kanssa kahden ollessani lukisi (ellei toinen käy vessassa, silloinhan voi ihan hyvin vähän vilkaista e-kirjaa puhelimesta eikö niin?), sillä nautin kyllä keskustelusta ja ajatustenvaihdosta, mutta isot kaveriporukat ja pitemmät ajanjaksot ovat aivan eri asia. Sellaiset tilanteet, jotka eivät yhtä kirjaan uponnutta naista kaipaa.

Onko porukassa lukeminen aivan sopimatonta? Voiko tästä älyttömästä itsesäätelystä vielä opetella pois?

(Olen muuten pahoillani siitä, että tämä teksti on aika epäjäsentymätön eikä siinä ole oikein päätä eikä häntää. Asian prosessointi on mitä suurimmassa määrin kesken. Yritän itsekin ymmärtää ajatuksiani.)

Kesäpäivä Tursussa

Elokuun kunniaksi paketoin lapsen junaan ja suhasin katsomaan Täti-ihmistä. En ihan nyt juuri keksi parempaa tapaa viettää viimeistä lomapäivää.

(Muoto "Tursu" on ikivanha vitsi, jonka alkuperää en enää oikein muista, mutta josta en toisaalta osaa päästää irtikään.)

Jos kirjoitan tähän täydellisen reportaasin päivästä - ja siitä, missä Täti-ihminen asuu - tulette hirveän kateellisiksi. Sitten tietenkin haluatte kaikki visiitille Tursuun itse katsomaan, millaista arjen takana on, Täti-ihminen voi alkaa veloittaa kiertokäynneistä rahaa, minä saan provikat, ja - presto - potentiaaliset lääkisopintoni on rahoitettu.

...hmmm.

Tyydyn kuitenkin kertomaan, että arjen takana asuu mahtava tyyppi, raivostuttavan hyvä ja varmaotteinen sisustaja, joka asuu unelmapaikassa, ja on loistava kokki. Illalliseksi pöytään tuli avokadopastaa, joka oli toden totta ihan itkettävän hyvää.

Me sen sijaan aiheutimme hieman säätöä, mutta niin tai näin - olen iloinen, että menimme. Olen niin kovin huono lähtemään: jännitän hölmöjä asioita, pelkään olevani vaivaksi, reissaaminen tuntuu vaikealta ja niin edelleen. Turhaan. Oli älyttömän kiva reissata lapsen kanssa, joka oli enimmäkseen reipas ja väsyneenäkin aika iloinen (touhutenava jätti päiväunet välistä, anteeksi vain kaikki paluujunan toverit); Turku puolestaan oli ihana ja seura mahtavaa.

Turku on muuten myös mitä mainioin paikka kokea pääkirjastokateutta. Visiteerasimme kirjastossa lounaan ja leikkituokion verran - minä olisin voinut jäädä vaikka viikoksi. Ihana paikka, ja mikä parasta, siellä oli kirjoja (tämän voisi ajatella olevan itsestäänselvyys, mutta mutta.)

En pääse yli siitä, että saapuessani kesäturistiksi kaupunkiin minut viedään välittömästi kirjastoon. Voiko olla parempaa? Ai, se pasta, todella.

PS. Tässäkään postauksessa ei ole kuvia, koska tuntui hieman kummalliselta dokumentoida toisen bloggarin asuinsijoja.

Pystyvä kroppa

Ei, ei, huoli pois, tämä postaus on kuvaton.

Nyt on niin, että suurin osa kai tietää jo A Beautiful Body -haasteesta, ja jos ei tiedä, iso G auttaa.

Suhteeni omaan kehooni on monimutkainen ja pitkän historian tulos, olenhan länsimainen nainen. Kropassani on asioita, joista pidän; niitä, joita inhoan*; ja niitä, jotka estävät uran kansainvälisenä supermallina, mutta joihin suhtaudun neutraalisti. En aio edes yrittää valehdella, etteikö ulkonäöllä olisi minulle merkitystä, mutta sen kyllä sanon, ettei sillä ole selvästikään minulle niin paljon merkitystä, että yrittäisin kovin pontevasti pudottaa vaikkapa rasvaprosenttiani.

Nyt kuitenkaan en ole aivan varma, onko näyttäminen aivan sama asia kuin hyväksyminen. Auttaako kehonsa esittely myös hyväksymään tuon vastuksista vaikeimman, oman vartalon? Silloinhan uimarannan pitäisi olla mitä rentouttavin ja voimaannuttavin paikka, vaan harvallepa se sitä on. Tai siis minulle ei ainakaan ole, ja samaa olen kuullut joskus muidenkin sanovan.

A Beautiful Body -haaste sai minut oikeastaan pohtimaan yksityisen ja hävettävän suhdetta (pikemminkin kuin suhdetta omaan kehooni.) Kas, en häpeä kehoani, mutten toisaalta viihdy sitä esitellen rannallakaan - puhumattakaan Internetistä. Kyse ei kuitenkaan ehkä ole niinkään häpeästä tai siitä, ettenkö hyväksyisi vartaloani, vaan siitä, että kehoni on yksityisaluetta. Intiimiä. Minun.

Eikä yksityinen tarkoita sitä, että on jotain salattavaa. Se tarkoittaa sitä, ettei halua paljastaa.

Tällä kaikella en tosin halua sanoa, että haasteessa sinänsä olisi jotain vikaa. Kaikki keinot ovat sallittuja rakkaudessa omaa kehoaan kohtaan, sanon minä.

Mutta jos tuo nyt jostain syystä ei auttanut, tai ei tunnu omalta, suosittelen kokeilemaan jotain toiminnallista, sillä lopulta omassa kehossa siisteimpiä juttuja ovat ne, mihin se pystyy (ja miltä se sitten tuntuu.)

Niin niin, IMAO totta kai.

* Kuukautiset. Ja nyt on KENENKÄÄN turha tulla sanomaan, että kuukautiset ovat luonnollinen osa naisen elämää. Niin on selluliittikin, eikä sitä kukaan puolusta.