Pages

28 March, 2013

Repeat after me: Peruskunto on kaiken A ja O

To do:
  1. Etsi sykemittari lapsen lelulaatikosta
  2. Hanki mittariin uudet paristot ja katso, saisiko sen herätettyä vielä henkiin, tai edes jonkinlaiseen epäkuolemaan
  3. Treenaa, huoh, peruskuntoa
Eilen oli siis Mutsien kympin ensimmäinen juoksuvalmennuskerta. Minä osana noin kymmenen mutsin joukkoa kuuntelin ensin luennon ja sitten juoksin. Peruskuntotreeniä.

Luennosta päällimmäisenä jäi mieleen, kuten ehkä arvaattekin, että peruskunto on kaiken A ja O. (Toinen mieleenpainuva seikka oli, että lihaskuntoa pitää myös treenata, mutta sen päätin unohtaa heti, on tässä muitakin ajankäyttökohteita, kuten töissäkäynti.)

Peruskunto on ymmärtääkseni aerobisen sykealueen alapuolella tapahtuvaa liikuntaa: rivakkaa kävelyä tai hidasta juoksua. Olennaista on, että tulee hieman hiki mutta jaksaa kuitenkin käydä olennaista tiedonvaihtoa ystävänsä kanssa (jos sellainen nyt on lenkille jotenkin saatu mukaan huijattua.) Vaihtoehtoisesti peruskuntoalueen voi tsekata sykemittarista (joka todella löytyi lapsen lelulaatikosta, ja jonka paristot saatiin irrotettua magneetin avulla, kyllä ei ole kukaan niin fiksu kuin insinööri, paitsi ehkä diplomi-insinööri.)

Myönnän. Masennuin. Hiljaa juokseminen on niin kovin tylsää. (Paitsi harjoitushallilla, jossa oli kymmenkunta uutta juttukaveria.) Olin kuvitellut hoitavani peruskuntoasiat koiran kanssa kävelemällä, mutta eihän siinä syke nouse kuin satunnaisissa liukastelukohdissa.

Toisaalta peruskunnon kehittämiseen ja ylläpitoon on hyviä syitä: ensinnäkin se on ymmärtääkseni se pohja, jonka päälle kaikki rakennetaan. Toiseksi hyvä peruskunto ja kropan totuttelu juoksuun pikkuhiljaa ehkäisee urheiluvammoja. Myyty.

Laskeskelin tässä, että jos siis nostaisin juoksutreenien määrää kolmeen, voisin juosta yhden nopeamman mutta lyhyehkön lenkin ja pari peruskuntolenkkiä viikossa.

Kyllä. Meinasin kirjoittaa kuvatekstiksi "Hyvästi vauhtilenkit". Sitten ajattelin niitä nauruun kuolevia juoksuharrastajia ja kaduin.

Kuulen jo tylsistyneen ulvontanne. Entäs ne kanssamutsit, huudatte te. Raporttia tai ryömimme nettipiuhoja pitkin pääkallonpaikalle ja ripustamme bloggaajan maiharinnaruista lipputankoon!

No ne oli kaikki tosi kivoja. Kauheasti ujostutti, minkä tyypilliseen tapaani kätkin hysteeriseen pälätykseen. En myöskään tiennyt, mitä muista odottaa, joten en odottanut mitään, ja lopputulos oli juurikin sellainen, että eiköhän näiden kanssa ole kiva kilistellä niitä skumppalaseja sitten toukokuussa. Kun kymppi on juostu. Ja jos hyvin käy, ehkä käydä joskus oluella palautumisjuomalla muutoinkin.

27 March, 2013

Pintaa tai janaa vastaan kohtisuorassa oleva suora

...eli normaali. Tunnistitte minut varmaankin vaivatta otsikon kuvauksesta.

Leopardikuningatar ja Iina haastoivat* minut kertomaan viisi omituista tapaa itsestäni. Kuten otsikosta voitte päätellä, en ole lainkaan omituinen, mutta voin silti kertoa viisi tapaani.

  1. Hienot lauseet, mahtavat sanat tai hieno teksti saa minut omituiseen jumitilaan, jossa voisin lukea mainittua tekstinpätkää yhä uudestaan ja uudestaan. Epäilen, etten osaa ymmärrettävästi selittää, miksi juuri joku tietty tekstinkappale laukaisee edellämainitun jumin, joten en edes yritä. Tämä on kuitenkin iso syy siihen, miksi universumin paras blogi on minusta Ihminen välissä (fanitukseni ei siis johdu vain siitä, että tunnen Siinan myös livenä) ja Hilary Mantel on aivan käsittämättömän mahtava kirjailija. Ja ehkä myös siihen, että haluan koko ajan lukea.
  2. Olen muutoinkin toistoon kykenevä. Oikein hyvä biisi kestää minusta kuusisataa soittokertaa yhden päivän aikana, ja jos jossain keskustelussa joku esittää, että "kuka sitä muutenkaan jaksaisi samaa ruokaa koko viikkoa syödä" piirtelen nolona varpaalla hiekkaan ja mumisen, että kyllä minä jaksan jos on oikein hyvää ruokaa ja keskinkertaistakin jaksan, jos talosta löytyy Tabascoa, ja kyllähän se huonokin alas menee kunnes loppuu, etenkin jos on sitä Tabascoa.
  3. Vihaan puhelimessa puhumista. Noin. Nyt ehkä kaikki ystäväni tietävät, miksen koskaan soita. Tai vastaa.
  4. Uusi lempiharrastukseni on seurata niiden kanssaihmisten lukumäärää, jotka myös haluavat luopua kesäajasta. (Tällä hetkellä meitä on 9154. SEURAAN SAA YHÄ LIITTYÄ.)
  5. Välttelen työmatkailua kaikin käytettävissä olevin keinoin. Joskus kymmenen vuotta sitten kuvittelin vielä, että olisi siistiä päästä työn puolesta johonkin Lontooseen, tai ehkä Bangaloreen, tai vaikka Singaporeen. No, Singaporessa en ole ollut lentokenttää pidemmällä, sehän voi olla hauskakin, mutta muutoin kantani työmatkailuun on selvä. Kyllä ei ole hauskaa. Menen vain äärimmäisen pakon edessä, eikä tähän kategoriaan todellakaan lasketa mitään "projektin kannalta olis kiva, jos..." -hengailua. Puolustaudun sillä, että työmatkailu on vain hyvin harvoin työn kannalta olennaista, ja säästäväinen asenteeni on kunniaksi minkä tahansa yrityksen liikevoitolle.
Haluaisin, että tähän vastaa Siina. Perustelut voitte lukea kohdasta #1.


Yllä vielä kuva koirasta. Olen hiljattain oppinut, että postauksissa olisi hyvä olla kuvia. Hurtta on hiljattain trimmattu. Sing Hallelujah.

* Minulla on sellainen ikävä olo, että joku muukin ehkä, mutta muistini ja Google eivät suostu kertomaan, kuka hän olisi saattanut olla. Anteeksi, jos näin on.

26 March, 2013

Munasolun luovutus: Boss fight

Unohdin! Siis kertoa, että luovutin ne munasolut sitten lopulta kuitenkin.

Siitä on jo tovi, tuskinpa te olette yöunianne menettäneet. Itse en menettänyt edes päiväunia, sen verran sain hyvät tropit.

Mitä tästä nyt pitäisi kertoa, mitä haluatte kuulla? Munasolun luovutus prosessina pyöri hyvin aktiivisesti mielessä itse luovutukseen asti, mutta siitä toettuani homma jäi taakse kuin Maapallo kantoraketin laukaisun jälkeen. Kun menin lopputarkastukseen, olin jo melkein unohtanut koko homman.

Itse luovutus jäi mieleen kohtuullisen positiivisena kokemuksena. Sain diapamin (mahtava lääke!) puoli tuntia ennen, vaihdoin ylleni omituisen paperisen lannevaatteen kymmenen minuuttia ennen, toikkaroin diapamista iloisena operointihuoneeseen sairaanhoitajan avustuksella, koin lievää nipistelyä (ilmeisesti eivät halunneet antaa maksimaalista kipulääkeannosta meinattuani nukahtaa hoitopisteelle jo pelkästä rauhoittavasta), toikkaroin toipumistilaan, torkuin, havahduin. Aloin pohtia, milloin voin lähteä. Puin, söin kaiken, mitä tarjottiin ja myös kaiken, mitä olin mukanani kuskannut*, treffasin lääkärin ja sain kiellon ylittää katuja lääkkeen vaikutuksen alaisena. Ylitin neljä katua etsiessäni noutajaksi ilmoittautunutta miestäni. Pääsin kotiin ja nukuin kolme autuasta tuntia.

Klinikan henkilökunta oli sympaattista: jäi sellainen olo, että minusta pidettiin huolta.

Myöhemmin kuulin, että munasoluja oli saatu kerättyä parempaan talteen 9 - ei huono, muttei mikään ennätystulos myöskään. En vielä tiedä, onko niistä alkanut yhtäkään raskautta; jälkitarkastukseen mennessäni klinikkakaan ei tiennyt. Se ei tietenkään ensimmäisen siirron osalta suuria luvannut.

Toivon niin paljon solujen vastaanottajille: että joku soluista kasvaisi vauvaksi. Ettei pettymyksiä tulisi (enää, tällä saralla) vastaan.

Joskus siinä piikkejä vatsanahkaan tuikkaillessani ajattelin, että tähän hommaan en kyllä toiste rupea. Se tunne meni äkkiä ohi. Ihan varmasti voisin toistekin ruveta. Vaiva oli lopulta pieni ja äkkiä unohdettu siihen nähden, mitä tällä parhaimmillaan voisi jollekulle tarjota.


* Suklaacroissant FTW.

25 March, 2013

Sukkahommia

Alkuvuodesta oli sellainen ikävä tilanne akuutti katastrofi, että kaikki villasukkani olivat mystisesti kadonneet, paitsi yhdet, joissa oli carcharodon megalodonin mentävä aukko molemmissa kantapäissä. Lainasin miehen sukkia, jotka olivat liian isot, ja joiden laina-aika oli yksi (1) vuorokausi (vaikkei hän niitä itse käyttänytkään). Lisäaikaa piti kerjäämällä kerjätä.

Nohevana tyttönä neuloin uudet sukat Modan ohjeella. Tällaiset:


Sukkamalli oli minusta sinänsä ihan nätti, mutta jotain meni pieleen. Ehkäpä olisi sittenkin pitänyt valita langaksi Regia Angora Merino saman valmistajan täsmälleen samanvahvuisen ja omasta vaatehuoneesta löytyneen Regia Silkin sijaan, mutta sukista tuli oikein hyvät saapassukat. Jos saapassukalla tarkoitetaan sukkaa, joka laitetaan saappaan päälle.

(Eivät näytä isoilta, vai? Niinpä. Kuvaustilannetta varten kiristin sukkaa kiskomalla kantapään pohkeen puoliväliin.)

Närkästyneenä aloin paukuttaa uusia Baudelaireja* yliromantillisesti värjätystä Madelinetoshista. En muista tarkalleen, mikä lanka tuolta kulttimerkkien kulttimerkiltä** oli kyseessä, mutta mukava sitä oli neuloa siitäkin huolimatta, että mallin valinnassa alitin riman melkoisella limbolla.


Nämä valmistuivat kuukausi sitten ja tulivat päätellyiksi viikko sitten, sillä äiti pelasti tyttärensä lahjoittamalla käsittämättömän monimutkaiset Cookie A:n designilla neulotut sukat. Täydelliset, mutta valitettavan kuvattomat - olen käyttänyt näitä joka ilta ja yö viimeiset kolmisen viikkoa, eikä valokuva enää tee niille aivan oikeutta.

Olen vastahakoisesti valmis myöntämään, että äidit neulovat parhaat sukat.

...hetkinen! Minäkin olen äiti!

Seuraavat parhaat sukat aion neuloa Liisan lähettämästä langasta:


Liisa väitti laittavansa lankaa tulemaan sisarellisena hyvityksenä siitä, että olen hänen veljensä kanssa samassa projektissa. En tässä hötäkässä katsonut aiheelliseksi tarkentaa, että minusta hänen veljensä on erinomaisen hyvä tyyppi.

Nyt voimme yhdessä hetken huokailla sille, että Liisa on töissä lankavärjäämössä. Sweet Georgia Yarns kuulostaa sekin vähän romantilliselta, muttei selvästi ole ollenkaan sitä. Ihastuin ärjyyn pinkkiin graafiseen ilmeeseen ja mottoon "Unapologetic color".

* Ensimmäiset jäivät erään lontoolaishotellin sängyn jalkopäähän.
** Näin ainakin olen mennyt tilannetta tulkitsemaan.

22 March, 2013

No ni kuulkaa

Ylläoleva otsikointi on vain pientä esimakua siitä, millaisiin otsikoinnin taidonnäytteisiin kykenen.

Nukuttaa ihan vietävästi, mutten voi mennä nukkumaan, koska telkkarissa sinivalkoiset ukkelit ottavat urheasti turpaan punakeltaisilta ukkeleilta, jos kohta tilanne on toistaiseksi tasan, vaikka 30% peliajasta on jo takana, että voihan tässä käydä vielä vaikka mitä. 

Minulla on nyt lääkärin määräys mennä astmakokeisiin joskus syksymmällä, ja - olennaisemmin - olla ottamatta koiraa lenkille, alkaen heti. VOI VOI. Koiran kanssa juokseminen on ihan perkeleellisen ärsyttävää, varmaan koirasta myös. Voitte varmaan kuvitella kiskomistaistelumme ja kirosanojeni luonteen ilman tämän yksityiskohtaisempaa selostusta.

Koiraa ei saa siis ottaa lenkille, koska hartiani ovat jälleen tulehtuneet ja jumissa, eikä pää käänny.

Sain myös relaksantteja, jotka vaikuttavat uneen alkuyöstä myönteisesti ja loppuyöstä kielteisesti ja seuraavan päivän valokuvauksellisuuteen aivan järjettömän kielteisesti, mikä on kiusallista jos on sopinut valokuvausaiheiset treffit kaupunginkirjaston kirjablogikampanjaan liittyen. Ikään kuin poseeraaminen olisi jotenkin niin hauskaa ja luontaista, että olisin kaivannut ylimääräisiä, maihareiden jalkaan sopimiseen liittyviä haasteita.

Särkylääkkeiden saralla pätevimmäksi ratkaisuksi on osoittautunut pussillinen korventavan tulisia sipsejä, joiden jälkeisessä endorfiiniryöpyssä ei luultavasti kauheasti haittaisi, vaikka hai kävisi puremassa käden irti.

Että enköhän taas huomenna kykene koirattomalle lenkille (olettaen toki, ettei vatsalaukkuni sano sopimustaan irti, re: korventavan tuliset sipsit.)

Ja ai niin! Laitoin palautetta kaupunkisuunnitteluvirastolle, aiheena oli Herttoniemen kirjaston siirto. Siitähän on täällä kai kovasti otettu kierroksia, teipattu lappuja puhelinpylväisiin ja sen sellaista. Mutta minä olen kaupunkisuunnittelijan tytär, ja pidän muutoksista. Etenkin sellaisista muutoksista, jotka tuovat kirjastoja liikenteen solmukohtiin.

Palautteeni kirjaston siirtoa koskien olikin niin kehuva, että vaikutti varmaan jo sarkastiselta (mutta ei kyllä ollut.)

21 March, 2013

Kellokorttikokemuksia

Kiitos suositun illuusion siitä, että kymmenesosa lohjalaismuksuista ei pääse ikinä lomalle, viime päivinä on keskusteltu. Yksi niistä asioista, joista on keskusteltu, ovat kellokortit päiväkodissa.

Meillähän sellainen on. Olemme kokeilupäiväkodin asiakkaita: avainnippuun lisättiin syksymmällä lätkä, jota piti esitellä päiväkodin työntekijän puhelimelle mennen, tullen ja palatessa. Kaksi viikkoa. Sitten kaikki unohtivat käyttää sitä.

Miksi?

Minä olen sillä tavalla erikoinen yksilö, että pidän laitteista, jotka sanovat "piip". (Silläkin tavalla olen erikoinen, että tunnustan tämän netissä.) Tästä huolimatta minustakin lätkä oli ihan idioottimainen keksintö.

Ensinnäkään siitä ei ole mitään hyötyä kellekään käyttäjistä. Siitä on hyötyä vain jollekulle toimistohenkilölle, jonka toimisto sijaitsee melko kaukana päiväkodista. Tarkalleen ottaen siitä ei ole hyötyä edes edellämainitulle toimistohenkilölle, sillä hänen saamansa data on sutta ja sekundaa, mutta hän sentään teoriassa voisi hyötyä.

Päiväkodin työntekijän hommiin kellokorttilätkä ei tuo helpotusta, eikä siitä todellakaan ole vanhemmallekaan riemua, sillä kellokorttiin kirjatut tunnit eivät vaikuta mihinkään. Toistaiseksi ainoa käytännön vaikutus, joka hommasta on ollut on se, että niinä päivinä kun lätkää on käytetty, keskustelun painopiste on siirtynyt lapsen päivästä siihen, miksei se juuttaan puhelin voi taaskaan toimia.

Tekninen testaus voidaan suorittaa* jossain muualla kuin käyttöympäristössä; käyttökontekstissa suoritettu kokeilu yllättää kaikki suuresti osoittamalla, että uusille teknologioille olisi hyvä olla jonkin sortin funktio käyttäjiensä arjessa. Siis muukin kuin ylhäältä saneltu pakko.

Yksi hyvä funktio olisi tietenkin se, että lapsen päivähoitomaksu pienenisi, mikäli kellokortti osoittaisi hänen viettävän maksuperustettaan merkittävästi vähemmän aikaa hoidossa. Sitä odotellessa. (Ja kuten tuolla Täti-ihmisen tontilla sanoin, meitä tämä tuskin auttaisi, mutta olisin valmis käyttämään kellokorttia, jos siitä olisi hyötyä edes jollekulle.)

* Ja olisi tosi kiva, jos viitsisitte.

20 March, 2013

Onko pakko jos tuntuu pahalta?

Urheilun suhteen vastaushan on ikävästi yleensä "kyllä" - ellei pahalta tunnu tyyliin keuhkokuumeen takia, jolloin ei ole pakko, vaan kiellettyä.

"Kyllä"-vastaus on kuitenkin kamalan epädiplomaattinen, minkä tietää kamalan epädiplomaattinen miehenikin (hän on aikanaan kieltäytynyt hieromasta hartioitani koska "ei voi pilata herkkiä koodarin käsiään", minkä voitte huoletta tulkita vitsiksi. Oikeasti hän pelkäsi sijoiltaan menevän peukalon* pilaavan pelisessiot.) No mutta joka tapauksessa, kun 1,5 h sitten marisin, etten haluuuuu, hän sanoi mmmmph ja vältti katsekontaktia.

Kiskoin siis lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille, joka osoittautui oikein hyväksi huolimatta törkeäksi yltyneestä hartiajumista ja siitä, että nyt siellä on liukasta.

Ilmainen vinkki: rentouta hartiat, jos lähdet ensimmäisiä kertoja juoksemaan. Harkitse myös piskin jättämistä himaan.

Niin, pakko on. Muut Mutsien kympille osallistujat harjoittelevat ehkä tälläkin hetkellä! Eikä siinä vielä kaikki, vaan Kuopion suunnalta on tulossa lisää haastajia, Jennijee ja Hippiäinen ja ja ja! Jos en nyt treenaa, jään porukan viimeiseksi! JÄÄN KOKO NAISTEN KYMPIN VIIMEISEKSI!

En ole ihan varma, onko kilpailuhenkisyyteni aivan terveellä tasolla, mutta motivaatioksi se kyllä kelpaa.

Ajattelin tässä nämä pakkaskelit juosta itse keksimälläni harjoitusohjelmalla, joka on seuraava:

  1. Juoksua kahtena (2) päivänä viikossa
  2. Kävelyä kolmena (3) päivänä viikossa
  3. Yhden juoksulenkin, ehkä sen viikonlopulle sijoittuvan, olisi hyvä olla vähän pidempi
  4. ...Paitsi jos on tosi väsynyt, jolloin on parempi juosta edes vähän kuin ei ollenkaan
  5. Ennen Naisten kymppiä pitää ehkä myös venytellä.
Sitten kun julistan kevään koittaneeksi, saatan potkia juoksukertoja ylemmäs, mutta juuri nyt tässä on ihan tarpeeksi.

Sanokaa vaan, jos juoksusta höyryämiseni muuttuu ärsyttäväksi. Lupaan höyrytä siitä jatkossa sitten vähemmän ärsyttävällä tavalla. Vaihtoehtoisesti laitan koiran pentukuvia höyrypostauksiin, ettekä voi olla vihaisia.

* Toisia verrataan kesäpäivään, minun selkääni on usein verrattu perunapeltoon laillistettujen hierojien vastaanotoilla. 

19 March, 2013

Kansalaisaloitepalvelu! Missä on mun popcornit!

Ihan mahtava systeemi tämä uusi kansalaisaloitepalvelu.

Ensinnäkin siellä voi tietenkin allekirjoittaa tasa-arvoista avioliittolakia koskevan aloitteen, täällä näin, älkää hämääntykö siitä, että aloitteen otsikko on mitä on, sellaista se on kun ihminen kohtaa modernin lomakesuunnittelun.

Sitten voisi jäädä jumiin tuijottamaan esimerkiksi sitä, montako tuntia menee siihen, että (me) tasa-arvoista avioliittolakia kannattavat ohitamme joukkovoimassa (ne) pakkoruotsia vastustavat. Siis voisi, ellei pakkoruotsin ohi olisi menty huminalla aamukympiltä. (Ruotsin opiskelu on muuten aihe, josta en jaksa intoutua suuntaan tai toiseen, mutta huomaatte, että vältän silti niihin identifioitumista, eli koen vissiin pakkoruotsista möyhöämisen jotenkin kiusallisensa. Itsehän möyhöän vain tyylillä ja tärkeistä asioista.)

Seuraavaksi kannattaa tutkia muita aloitteita. Itse koen vuosi vuodelta läheisemmäksi tämän kesäajasta luopumisen, ja niin kokee näemmä seitsemisentuhatta muutakin ihmistä. Odotan allekirjoituspiikkiä maaliskuun lopun tienoille ja aloitteen surullista näivettymistä sitten kesäkuulle.

Tekijänoikeuslakiin pitää tietenkin saada järkeä. Jos ei jaksa lukea, mitä "järki" tässä tapauksessa tarkoittaa, voi bongata aloitteen vastuuhenkilöistä jonkun poliitikon, josta muistaa joskus kuulleensa ehkä jotain myönteistä ja allekirjoittaa samalla höyryllä, jolla on tähänkin asti edennyt.

Vähiten allekirjoituksia on kerännyt, ahem, Valtionverotuksen työurien pidentämisvähennys, kaksikymmentä kappaletta. Käsi ylös, jos tuosta ymmärrätte, mistä on kyse. Pidän tosin kovasti sanasta "pidentämisvähennys" - aion tulevaisuudessa yrittää ujuttaa sen keskusteluihin vähintään kerran päivässä.

17 March, 2013

Isomummolassa

Epäkiinnostavissa uutisissa: ostimme sen koslan.

Ja koska meillä nyt on se kosla, lähdimme visiitille (iso)mummolaan, jossa emme olekaan käyneet pariin vuoteen, koska hermomme eivät kestä junamatkailua Helsingistä Vilppulaan koiran ja lapsen kanssa.

Vaihtoehtoisesti emme ole käyneet siellä siksi, että olen hanakasti vastustanut. En ole siis halunnut. Se on tietysti ihan perseilykäytöstä, koska mummola oli maailman tärkein kodinulkoinen mesta vuositolkulla, eikä sinne jätetä menemättä siksi, että Valtion rautatiet eivät enää ole sitä, mitä ne paappani aikana olivat.

Lapsi pitää isomummostaan ihan kauheasti, eikä mulkoillut autoilusta kiukkuisena kuin kaksi minuuttia ennen kuin siirtyi esittämään kaikki osaamansa temput ja pari uutta. Isomummokin nautti lapsenlapsenlapsestaan yli kaiken. Molemminpuolista suhteenrakennusta oli ihana seurata. (Kyllähän he toki ovat kohtuullisen usein nähneetkin, mummoni on onneksi liikkuvaista ja aktiivista ja tervettä sorttia.)


Oma lapsi rikkoi hieman myös sitä vaikeutta, jonka vuoksi olen (luullakseni) aktiivisesti mummolaa vastustanut. Lapsena kävimme siellä tuon tuostakin: vietin veljeni kanssa pitkiä pätkiä mummolassa, mummon ja paapan hoidossa. Muistot ovat niin hyviä, että samalla ne ovat ihan hirveän kipeitä. Illuusio mummolassa kultaisena jatkuvasta lapsuudesta loppui siihen, että veljeni kuoli, eikä paappa siitä minusta oikein ikinä toipunut, vaikkei toki särkyneeseen sydämeen kuollut.

Mummolassa käyminen on tuonut liian kipeästi esiin sen, mitä olemme yhdessä mutta silti omilla tahoillamme menettäneet.

Mutta nyt, kun messissä on riemukas puolitoistavuotias, joka räkättää isomummonsa ilveilylle suureen ääneen ja johon kaikki voivat keskittyä (sillä välin kun minä tiskaan), tilanne on toinen. Olemme eri porukka, mukana on kaksi ihan uutta jäsentä, sellaista, jotka eivät ollenkaan ala itkeä nähdessään pienen sinisen ankkapyyhkeen. Yksi uusista jäsenistä on ruvennut jakamaan suukkoja auliisti pyydettäessä, keventäen näin lähestulkoon minkälaisen synkeilytunnelman hyvänsä.

Päätin luoda uudenlaisen suhteen mummooni. Sellaisen, jossa on naisia neljässä polvessa. Ettemme vain jää menneeseen jumiin.

Näen muuten mummossani oman tulevaisuuteni. Se hieman pelottaa ja huvittaa: mummo puhuu taukoamatta. Olen takuulla samanlainen, jos kahdeksankymppiseksi elän. Jos niin käy, toivon, että olen samalla ottanut haltuun toisenkin mummon taidoista: kutomisen. Kangaspuilla.

14 March, 2013

Ihmisiä, joita olen tavannut Internetissä

Sikuriina sanoi kommenttikentässä mahtavasti: Nörttiys velvoittaa. Toden totta se velvoittaa.

Netissä olen tavannut seuraavia ihmisiä (satunnainen järjestys):

  1. Kummitätini M
  2. Mieheni, herra Sivukirjasto. Tästä liikkuu tosin kahdenlaista totuutta, jotka molemmat ovat yhtä totta; toisessa versiossa tapasimme nettifoorumilla, toisessa Tavastialla. Saatte itse päättää, kumpaa uskotte - suosittelen molempia.
  3. Ystäväni V
  4. Täti-ihminen
  5. Varmaan puolet ompeluseuramme jäsenistä, esimerkiksi ihanat Liisa ja Linnea
  6. Koko liuta mahtavia kirjabloggaajia, kuten vaikkapa Booksy (ja onpa kyllä ihanaa, että on joku, jolle lähettää tekstarin luettuaan juuri Hilary Mantelia ja mentyään vähän epätilaan siitä, miten hienoa kaunokirjallisuus on)
  7. Koko liuta muitakin aika mahtavia bloggaajia
  8. Melkoinen määrä ihmisiä, jotka eivät (käsittääkseni) pidä blogia, mutta joiden kanssa voi mennä oluelle. Tai kahville. Tai teelle. Tai kirpputorille myymään.
  9. Bloggaajia, joita en ole vielä ollenkaan tavannut, mutta jotka kovasti haluaisin tavata, kuten esimerkiksi mutta ei ainoastaan Hippiäinen ja Jennijee, jotka hengaavat tosi kaukana, tai Periaatteen Nainen ja Leopardikuningatar, jotka hengaavat aika lähellä, ja Bleue, josta en yhtään tiedä, missä hengaa, ja tietenkin Sikuriina ja ja ja (no, nyt he varmaan järkyttyivät kaikki).
Ihmisten tapaaminen on minusta ilmeisen ihanaa. Internetin lisäksi olen tavannut ihmisiä koulussa, korkeakoulussa, töissä, töissä ja töissä, kuntosalilla, taloyhtiön kokouksessa, perhevalmennuksessa, koirapuistossa, ompeluseurassa ja voi olla, että jossain muuallakin.

Surukseni en ole tavannut ketään elämääni jäänyttä ihmistä kirjastossa. En edes ollessani siellä töissä.

Leikkipuistossakaan en ole ketään tavannut, mutta se johtuu siitä, etten sellaissa (toisin kuin kirjastoissa) ole juuri kerinnyt hengaamaan. Lisäksi korviini on kantautunut huhua siitä, että siellä joko ei haluta jutella tai halutaan jutella, jotta voidaan tuomita. Myönnän, että leikkipuistoissa minuakin hieman ujostuttaa: tunnen itseni typäreeksi tunkeilijaksi. Ehkä ei kannattaisi. Varmasti siellä on ihan mahtavia ihmisiä, onhan niitä lähes kaikkialla muuallakin, jopa Internetissä.

Alan helposti jutella siellä täällä, netistä neuvolaan ja lähes kenen tahansa kanssa, joka näyttää siltä, että omistaa parin korvia eikä pure kovaa (tai netissä antaa itsestään sellaisen mielikuvan, että kykenee lukemaan tuotettua tekstiä joko silmillä tai ruudunlukusoftalla.) Jos sanoisin, että minulla on tapana kuljeskella ympäriinsä ihastumassa ihmisiin, se ei olisi kovinkaan kaukana totuudesta.

Siinä, että tutustuu ihmisiin myös jossain muualla kuin duunissa tai opiskelun yhteydessä on hyviä puolia. Tulee nimittäin tavanneeksi ihan hirveän erilaisia ihmisiä. Tyyppejä, jotka tekevät aivan erilaisia juttuja kuin itse tekee, jotka ratkaisevat asiat aivan toisin ja ovat kiinnostuneita erilaisista asioista. Joskus se on tosi terveellistä.

Niin että hurraa Internet! (Ja ehkä vähän leikkipuisto ja perhevalmennus, mutta ei niin paljon kuin Internet, koska nettiin pääsee menemättä ulos.)

(Kaikesta tästä huolimatta pidän itseäni vakavalla naamalla kovinkin introverttina.)

PS. Liisa kirjoitti kanssaäideistä hyvin. Ajattelin kokeilla. Tosin tämä sopii muutenkin ole kiltimpi -elämäkampanjaani, jolla pyrin välttämään haudallani aikanaan pidettävät tanssit.

11 March, 2013

Pihin talvijuoksijan varustus

Rupean heti keulimaan, kun tulen hyväksytyksi yhteen juoksuhaasteeseen. Talvijuoksijan juoksukamoista on kyllä pitänyt keulia jo aikaisemmin, mutten ole saanut aikaiseksi.

Juoksuhan siitä kiva harrastus, että se on erinomaisen halpaa. Naishenkilö selviää periaatteessa investoimalla lenkkareihin ja urheilurintaliiveihin. Joku ei ehkä tarvitse edes lenkkareita. Toisaalta juoksuun on myös mahdollista kipata sankotolkulla fyrkkaa: aina on uudempia ja teknisempiä kenkiä ja aluspaitoja, joita ilman juoksu on kuin lasia söisi.

Itse olen vanhalla iällä ruvennut itaraksi, enkä halua investoida euroja harrastukseen, jonka jatkuvuudesta en mene takuuseen. Juoksuharrastuksen jatkuvuudesta voin kyllä mennä takuuseen, jos kroppa kestää, mutta mikään ei takaa sitä, että otan juoksuaskeltakaan joulukuun ja maaliskuun välillä. Nuorella iällä olen investoinut (tyhmästi) mm. rullaluistimiin, fillariin ja nyrkkeilyhanskoihin aika monta euroa, joille olisi varmasti ollut parempaakin käyttöä vaikka Pelastusarmeijan joulupadassa, jos siitä rahasta oli kerran niin kiire päästä eroon, että ihan tilille poltti reiän.

Nyt sitten ehkä polttelee tietää, mitkä ovat ne varusteet, joilla allekirjoittanut lähtee viiden viiva viidentoista asteen pakkasessa lenkille? Arvasin. Otin niistä siis kuvan:

Okei, ette saa numeroista mitään selvää. Jos en olisi näin laiska, kävisin korjaamassa ne.

Talvella juostessa voi kokeilla varustautua esim. seuraavilla:

  1. Urheiluliivit - mitkä vain käyvät, kunhan tuntuvat tukevilta ja mukavilta. Kuvan yksilöt on ostettu vuonna viiksi ja takatukka kuntomessuilta. Onhan minulla toki juoksuun erikseen tarkoitetut pislitkin, mutta ne ovat kuppikokoa F, josta (voin ilokseni ilmoittaa) on tultu joltisenkin alaspäin kiitos imetyksen loppumisen.
  2. Paita. Urheilupaita voi olla kiva; jos ei omista sellaista, joku muu paita on ehkä silti hyvä idea. Saa olla alunperin tarkoitettu jumppaan, golfiin tai tennikseen; saa olla äidiltä pöllitty tai kirpputorilta ostettu. Kuvan yksilö on mutsini jumppapaita, jonka olen sosialisoinut.
  3. Kolmonen taitaa olla takki. Sekin on ostettu vuonna viiksi ja takatukka kuntomessuilta. Välillä haen siihen uutta ilmettä pesemällä sen. 
  4. Housut. Ei ehkä farkut. Kuvan yksilöt ovat uusin urheiluinvestointini, viime keväältä. Ihan passelit, mutta kiusallisen kuluneet nyt jo. 
  5. Jotain housujen alle. En ole enää ihan sinut Wolfordin leggingsien värin kanssa, joten uhrasin ne juoksukäyttöön. Tovin harkitsin ostavani ehdat urheilutrikoot housujen alle, mutta asiaa ajateltuani aloin epäillä sukkahousujen ja leggingsien olevan suurinpiirtein samaa materiaalia kuin juoksutrikoiden. Hyvin ovat toimineet.
  6. Sukat. Toisista on hauskaa, jos sukat ovat samaa paria. Itse kuulun heihin.
Kenkinä käytän niitä samoja omistamiani juoksupopoja, joilla loppuvuodenkin kirmaan menemään. Lisäksi pipo ja lapaset ovat ihan hyvä idea; itse kyllä korvaan lapasetkin kynsikkäillä, jotka riivin vartin päästä käsistä.

Halpaa kuin saippua. Voitto.

(Tästä käy nyt ehkä ilmi, että olen sitä sorttia, joka tykkää juosta pakkasella siksi, että silloin ei tule kiusallisen tukala olo. Muutun myös kolmen metrin jälkeen vilukissasta kuumaveriköksi, joten puen lenkille tosi kevyesti. Jos nyt sattuu olemaan hieman erilaisella ääreisverenkierrolla varustettu, kerroksia kannattaa lisätä tarpeen mukaan.)


10 March, 2013

Paikkoja auringossa

Tänä aamuna on köllötelty auringossa. Minä köllöttelin, koira köllötteli (vaikka tarkalleen ottaen koiran köllöttelypaikat olivat koiravapaita alueita), lapsi kuskasi luettavaksi kirjoja ja köllötteli, mies istui pimeässä nurkassa räpeltämässä iPadia.

Minä vain vähän rapsutan.
Eilen treffasin merkkihenkilöitä. Ensin oli vuorossa kirppisseuraksi blogin kautta ilmoittautunut Venni, jonka kanssa näimme Erätorin kahvilassa. Olin vaikuttunut. Venni oli mahtava, ja hirveän hyvin varautunut siihen, että jälkikasvu ei halua istua syöttötuolissa ja puljata mehupurkeilla tuntia. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja. Päätimme muodostaan kirppisiskuryhmän.

Sitten kävin lounaalla Täti-ihmisen kanssa. Täti-ihminenkin oli mahtava, sellainen kuin blogissaan mutta enemmän vain - sellaisia netissä tavatut ihmiset usein ovatkin, tietenkin, eihän se kaikki persoona ikinä mahdu sinne Bloggerin tekstikenttään.

Kohteena oli Dong Bei Hu, josta pidän kauheasti; etnisistä ravintoloista saa hyvää tofua, mutta hahaa, Dong Bei Hu hanskaa myös munakoison, johon en ole ikinä oppinut muodostamaan lämmintä suhdetta.

Lupauksista huolimatta unohdimme ottaa kuvia lähes kaikesta, minulle käy aina niin. Kun kaivan kameran esiin, ruoka on jo syöty. Tässä kuitenkin sitä munakoisoa, suosittelen:


Naureskelimme blogiharrastuksen kummallisuudelle, ja äitiysjutuille, ja jollekin muullekin varmaan.

Aamulla mietin tietenkin, miten typäreen kuvan itsestäni olen erinäisille merkkihenkilöille eilen antanut, mutta ... jos en olisi lainkaan miettinyt moista, en olisi minä; olisin joutunut pitämään itselleni kolmannen asteen kuulustelun selvittääkseni kuka olen ja mitä olen tehnyt minulle. Se kuulostaa niin sekavalta, että on parempi, todellakin parempi, ettei moiseen jouduttu.

Nyt tuntuu siltä, että pitäisi ehkä mennä juoksemaan - tulkitsin päässeeni mukaan Vuoden mutsin juoksuhaasteeseen lenkinjälkeisen violetin ominaisvärini vuoksi, ja sitä olisi ehkä hyvä treenata, ettei kukaan pety. Jos tulkitsin väärin, sitä olisi silti hyvä treenata.

Toisaalta voisi vain köllötellä.

08 March, 2013

Periaatteista ja niiden pyörtämisestä

Höm.

Koska lapsi jätti tänään väliin (1) päiväkodin tarjoaman välipalapuuron (no olisin minäkin kyllä jättänyt, miksi pitää olla aina puuroa välipalaksi?), (2) päivällisen ja (3) iltapuuron, pyörsin kaikki hyvät periaatteeni nopeudella, josta valo olisi iloinen, ja annoin hedelmä-Squeeeeeezen ja juustoa iltapalaksi.

Sitten kiukkuinen draamakuningatar vietiin nukkumaan. Tai ehkä hän on vasta draamaprinsessa, minä olen perheen draamakuningatar ja perimysjärjestystä on noudatettava. Draamaprinsessa ei halunnut iltasatua, hän halusi sänkyyn, ja koska olimme kuunnelleet kiukkuista karjuntaa aika monta tuntia jo, suostuimme toki.

Sängystä kuuluu edelleen. Iloista kujertelua. Lapsi vaikuttaa todella tyytyväiseltä päästyään vihdoin hetkeksi yksin nallen ja herra Hakkaraisen seuraan. (Herra Hakkarainen on siihen Kunnaksen hahmoon pohjautuva lelu, ei meillä ketään herroja lapsen makkarissa majaile.)

En ymmärrä. En.

Lapsi on myös vihdoin alkanut hiffata, mitä tarkoitetaan suukottelulla. Hän jakaa suudelmia kohtuullisen kitsaasti, ymmärtää selvästi niukkuuden luoman kysynnän päälle.

Minä sain naistenpäiväkukkia ja pupuneidin hedelmärakeita. Mies tosin esitti varovaisesti, että kukat ovat pupuneidin perjantaikukkia, koska ikinä ei tietenkään voi tietää, mistä arvaamaton mutta hormoneilla kyllästetty feministihenkilö repii kotihousunsa. Vinkki: arvaamattoman mutta hormoneilla kyllästetyn feministihenkilön voi helposti rauhoittaa pupuneiden hedelmärakeilla, joiden paras sesonkiaika onkin juuri käsillä.



Suhtauduin kukkiin suurella myönteisyydellä. Kohtuullisen nihkeästi suhtauduin sen sijaan työpaikallani järjestettyihin puolivirallisiin kekkereihin, joissa sai ostaa kosmetiikkaa ja koruja. Onhan naistenpäivä.

Jätin kekkerit väliin, vaikka oikeasti olisi pitänyt mennä pitämään palopuhe.

06 March, 2013

Vainoharhaisen vauhko elämä

Viime aikoina lisääntyneet erilaiset kampanja-arvostelumahdollisuudet ovat saaneet ylivirittyneen kaupallisuustutkani sanomaan "PING" ja pyörimään villisti ympyrää. Suokaa anteeksi tietty paranoian vaikutelma, joka tästä syntynee.

Olen melko lailla vuosia vastaillut kaikenlaisiin kyselyihin ja gallupeihin netissä. Miksipä ei? Minullahan on mielipide kaikkeen.

Viime viikolla vastasin "tutkimukseen", joka jätti lämpöisen WTF-olon. Kohteena oli kotimainen teleoperaattori tv-mainoksineen. He ovat kaikki niin liikuttavan ilahduttavia, ettei liene edes väliä sillä, mikä asiakkaan ystävä oli kyseessä.

Homma eteni kuten tällaiset hommat usein etenevät. Näytettiin tv-mainos ja pidettiin pikku pistarit.

Millainen mielikuva sinulle syntyy teleoperaattorin asiakkaista näkemäsi mainoksen perusteella? Ovatko he (valitse 3-4):

  • Dynaamisia
  • Moderneja
  • Elämänmyönteisiä
  • Rohkeita
  • Seurallisia
  • Ammattimaisia
  • Suosittuja 
  • Iloisia
  • Arvostettuja
... ja niin edelleen. Näkemäni mainonnan perusteella etsin sellaisia vaihtoehtoja kuin "huonolla huumorintajulla varustettuja", "rasittavia" ja "täysin höynäytettäviä", mutta tarjolla oli vain positiivisia adjektiiveja. (Mutta tosi monta positiivista kuitenkin.)

MIKSI minun halutaan käyttävän elämästäni vartti jonkun teleoperaattorin mainonnan kehumiseen? (Itse asiassa, yhtäkkiä huomaan olevani pakotettu katsomaan kolme mainosvideota käymättä jääkaapilla niiden aikana. Ei tapahdu kovin usein, voin sanoa.)

Millainen mainostutkimus ei halua selvittää, herättääkö mainos kielteisiä mielikuvia? Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen, että sellainen, jota ei vähimmässäkään määrin kiinnosta minun mielipiteeni.

Onko tämä nyt joku uusi ja kiero viraalimarkkinoinnin opt-in -taktiikka? Katso vartti mainoksia, voit voittaa viisikymppiä? Hei, kiitos ihan hirveesti! VUODEN DIILI!

Juurikin tästä syystä en ole aivan liekeissä näistä Buzzador-kuvioista. Tietenkin on niin, että moni arvostamani ihminen niistä pitää, ja heillä on siihen varmaan hyviä syitä, jotka eivät ole lainkaan yhtä vainoharhaisia kuin omani, joten en aio nyt upota kovin syvälle omaan vaahtoamiseeni. Syvemmälle. Niin. Köh.

Aion kumminkin kärttyisänä vastaiskuna perustaa Vultudor-kamppiksen, jossa ostetaan omalla rahalla tuotteita ja haukutaan ne Internetissä, vaikka olisivat hyviäkin.

05 March, 2013

Elämäni saunat

Lueskelin jostain jotain saunafiilistelypostausta ja tulin syvästi onnelliseksi.

Kun olin pieni, oli mummolassa vielä sauna, jossa oli lämmitettävä vesipata. Siellä oli kai kivaa: mummo virutti* lauteilla kylmää vettä selkääni pitkin ja sanoi, että kesällä mennään Tukkijoelle Särkänniemessä. Ja ammeessa sai lutrata. (Saukon latinankielinen nimi on muuten Lutra lutra.)

Jossain kerrostaloasunnoistamme käytiin äidin ja isän kanssa saunavuorolla saunassa. Silitin isän saunatakin selkää niin kauan, että käsi tuntui hassulta.

Siinä talossa, jonka alkukodikseni lasken, on puusauna. Joulusaunat siinä ovat tietenkin mahtavia, mutta muistan myös kesäiltoina saunomisen omalaatuisen tunnelman. (Perheeni kaikki muut jäsenet tuntuvat olevan innokkaita saunojia.)

Kun muutin miehen kanssa yhteen, asunnossamme oli pieni sähkösauna. Oli hyvä, että lauteet olivat korkealla, koska lattian tasolla jalkoja paleli. Kerran kuussa sitä ehkä käytettiinkin, etenkin alkuhuumassa. Sittemmin siellä säilytettiin koiran oheistuotteita.

Mökillä on: savusauna ja maisemallinen sauna. Sanoinko jotain loppuperheestäni? Maisemallisen saunan takia Glorian koti voisi tulla vaikka tekemään jutun - paitsi, etten suostu kertomaan heille sen sijaintia.

Kotona ei tällä hetkellä ole saunaa. Eikä saunavuoroa.

Niin, arvatkaa, miksi yllämainittu saunafiilistelypostaus teki allekirjoittaneen onnelliseksi? Koska minun ei tarvinnut. Tähän on hyvä kuvitella enkelikuoro laulamaan HALLELUJAH!

Olen surkea saunoja. Surkeista surkein. En kestä löylynheittoa yhtään, näytän loppupäivän erehdyttävästi keitetyltä ravulta enkä ihan rehellisesti sanottuna ole aivan hiffannut koko homman pointtia. Epäilen vahvasti, etten tule sitä myöskään ikinä hiffaamaan. Saunavuoro kuulostaa korviini vähän samalta kuin viikottainen papakoe.

On poikkeustilanteita tietenkin: jouluna, juhannuksena ja mökillä löydän usein itsestäni poikkeusyksilön, joka käy piipahtamassa saunan puolella. Joskus myös, jos urheilusuorituksen merkeissä lihaksia väsyttää. Savusaunaan menen usein käymään, koska savusauna on isäpuolelleni hurjan tärkeä, ja isäpuoleni on minulle hurjan tärkeä.

Täysin omaehtoisesti ja estoitta olen nauttinut saunasta kerran. Olin mökillä yksin. Lämmitin itse maisemasaunan, määräsin itse löylynheittotahdin ja itse päätin vilvoitteluhetketkin. Ja koska ihminen on itsensä paras ystävä, en suinkaan mennyt itseäni tuomitsemaan siitä, että viihtyäkseni saunassa luin kirjaa. Päinvastoin, ojensin itse itselleni palkinnoksi oluen.

* Tässä käytän sanaa "viruttaa" merkityksessä "veden valuttaminen".

03 March, 2013

Koottu kattaus

Lapsi tapasi tänään serkkunsa pitkästä aikaa. Serkku on neljä kuukautta vanhempi ja osaa odottaa merkkihenkilötreffejä hieman eri tavalla kuin oma taaperomme; oma taaperomme taisi yllätyksestä toivuttuaan serkkuunsa kuitenkin ihastua.

Lähtiessä serkukset halasivat (onneksi vanhemmalla tytöistä oli joku käsitys siitä, miten toimia, jos ei ole itse halattava osapuoli). Oli ihan pöllämystynyt olo: tällaista sitä varmaan jotenkin kuvitteli kun sisarusparvessa oli yksi vauva ja yksi hillitön vatsa, mutta kuvitelmani ovat niin harvoin vastanneet todellisuutta, että ... tänään on selkeesti hyvä karma. Menen heti jonnekin kuvittelemaan olevani pitkäsäärinen lottovoittaja. Joka ei enää ikinä saa flunssaa.

Lauttasaaren kirjaston lastenosastolla on hai. Tämä muodostaa vakavan kilpailutilanteen Itiksen kirjaston lastenosaston kanssa.
Flunssasta puheenollen, sen vielä ymmärrän, että lapsi imuroi päiväkodista kaiken virusmerkkisen vastustuskyvyn kasvattamisen nimessä, mutta miksi minä imuroin vastavuoroisesti kaiken lapselta? Eikö minun vastustuskykyni pitäisi olla jo aika timmissä kunnossa, kiitos yksivuotiaana aloitetun päiväkotiurani?