06 May, 2018

Satunnaisia huomioita kehollisuudesta

Ajattelin ensin, että tästä voisi jotenkin tulla sellainen ylioppilasainemainen postaus. Tiedättehän, jonkinlainen synteesi sitomaan yhteen alun havainnot.

Mutta se olisi liian siistiä.

Katsokaas, menin lihomaan. Ja synteesi, joka olisi liian siisti, olisi jotain siitä, miten olen oppinut hyväksymään kehoni tällaisena. Ja se olisi osin ehkä tottakin, mutta toisaalta rakentaisi ansan, johon olisi helppo kompastua niinä päivinä, kun se ei ole totta. Eihän mikään aina ole, paitsi ehkä matematiikka, mutta ... siitäkin on kysytty, onko se löydettyä vai keksittyä, joten eipä mennä julistamaan mitään ikuisia totuuksia.

Mutta tänään katsoin käsivarttani, joka on pyöreä ja täten vallitsevan esteettisen ihanteen vastainen, ja tunsin jotain, mikä yllätti. Tykkäsin siitä, mitä näin. Vaikka se, mitä näin, oli pyöreää.

En tiennyt, että niinkin voisi käydä.

---

No, olen (taas) aloittanut liikunnan. Tykkään siitäkin, eikä sen perustavoite edes ole, että muuttuisin vähemmän pyöreäksi, paitsi ehkä vähän koska en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Ja ehkä vähän enemmän niinä päivinä, jolloin itsensä hyväksyminen on vaikeampaa.

Kävin justiinsa äsken puolison kanssa juoksulenkillä. Erään ylämäkipätkän jälkeen hän ilmoitti tyytyväisenä, että toiseksi raskain osuus on nyt takana.

Aloin kelata. Mikä olisi se vaikein osuus? Eihän tässä nyt enää mitään niin kovaa mäkeä olisi lähellä. Ja sitten tiesin, mitä hän tarkoitti. Majavatien portaita. 239 619 askelmaa kidutusta.

"Mä en tule niihin portaisiin", sanoin.
"Ne portaat on se raskain", selitti mies, joka ei kuullut, mitä olin juuri sanonut.
"En jaksa edes kävellä niitä", ilmoitin.
"Sitten kävelet ne!" ehdotti mies, joka edelleenkään ei kuullut.

Jaksoin juosta portaita 50 askelmaa. Loput kävelin, tai ehkä ryömin, en muista enää. Sitten tuli semmoinen typerä ajatus, että jos otan ne osaksi jokaista juoksulenkkiä, huomaan kätevästi kuinka juoksukuntoni paranee.

Typerä ajatus tuli mieheltä, vaikka

a) entä jos ei parane?
b) hänen jos kenen pitäisi tietää, että taipumustani pakkomielteenomaiseen suorittamiseen ei pidä tukea.

---

Tähän ei tule synteesiä, koska sellaista ei ole.

23 April, 2018

Koirauutisia vuh vuh

No eikä ole. Siis uutisia.

Mutta on asia, jota mietin nykyisin aina aamulenkillä. Internetin koiravideo nimittäin kertoi minulle syyn siihen, miksi koira katsoo omistajaansa kakatessaan: se tietysti olettaa, että lauman jäsen tarkkailee ympäristöä uhkien varalta. Kyykyssä äheltäminen kun tuppaa olemaan vähän riskaabeli asento avarassa luonnossa.

Piski siis katsoo omistajaa nähdäkseen, näkeekö omistaja saalistajia.

No tietysti sitten heti muistin, miten koira katsoi minua pennumpana kakatessaan. Se oli eri söpöä, joten tein kuten kuka tahansa vastuullinen koiranomistaja ja katsoin otusta takaisin.

Nykyisin koira ei enää katso minua käydessään kakalla. Se pälyilee itse uhkia, koska eukosta narun toisessa päässä ei ilmeisesti ole mihinkään hyödylliseen. Tunnen pettäneeni koiran, ja se tuntuu kauhealta.

Haluaisin ajatella, että seuraavan kanssa paremmin, mutta seuraavaa ei tule.

Eikä toivottavasti kysymystäkään seuraavasta, ei pitkään aikaan, vaikka juuri Facebookista huomasin, että erään tutun koira oli juuri kuollut. (Päästetty menemään, lähtenyt sateenkaarisillalle, mitä näitä nyt on. Kuollut kuin kuollut.) Olimme menetyksen kokeneen koiranomistajattaren kanssa toveruksia lähinnä siksi, että koiramme ovat lähes päivälleen samanikäiset, joten hieman hätkähdin.

(Nyt tietysti kuvittelette, että ryntäsin ei-ystävöimään hänet sosiaalisista verkostoistani, mutta olette väärässä.)

Varmaan vähän sama juttu kuin se, kun itseäni muutamia vuosisatoja vanhemmat ihmiset kertovat, miten hätkähdyttävältä tuntuu kun ikätovereita alkaa kuolla ympäriltä, mutta laimennettuna.

Koiran kanssa kaikenlaiset asiat saa kokea jo valmiiksi, mutta vähän laimennettuna.

29 March, 2018

3K

Vein kolme lasta Hoploppiin. Asemoiduin kolmen K:n (kudin, kirja ja kaljan sijaan kahvikuppi) kanssa sohvalle pidettyäni luennon aiheesta "miten kolmisin ollaan liikkeellä niin, että kukaan ei lopuksi itke, ainakaan Lastenklinikalla" ja vetäydyin omaan rauhaani.

Tai luulin vetäytyväni. Olin asemoitunut sille sohvalle, joka oli poleteilla toimivan pehmoleluautomaatin vieressä.

Erään kerran siinä sitten kaksi lasta, isosisko ja pikkuveli, tönivät ja löivät toisiaan. 

Minulle tuli kauhean lempeä ja hyväksyvä olo. Olin oman veljeni kanssa justiinsa sellainen. Olimme siis varmaan millä tahansa mittapuulla ihan häkellyttävän väkivaltaisia - mutta kalpenimme kuitenkin ystävälleni, jonka perheessä nuorempi sisar oli uhannut vanhempaa veitsellä, joten nähdäkseni olimme kuitenkin ihan normaaleja.

No, joitakin tunteja myöhemmin muistin, että 17 vuotta sitten olin kuullut veljeni kuolleen ja maailma ropisi ympärilläni maahan kuin kuiva laasti. Hain hautakynttilän ja vein sen lähellä olevalle muualle haudattujen muistomerkille ja itkin vähän.

Eri vuonna olen itkenyt eri asioita. 

Tänä vuonna itkin sitä, miten kesken kaikki jäi. Tajusin sen oikeastaan vasta vähän aikaa sitten, kun äitini sanoi jotain siitä, millaisena hän oli nähnyt veljeni.

Kyse oli toki vain yhdestä kulmasta katsoa veljeäni, mutta minä en tunnistanut sitä ollenkaan. Tai tavallaan tunnistin, mutta se vaati menneiden elämänkokemusten analyysia. Ja jäin epäilemään, että näin kävi siksi, etten tavallaan koskaan oppinut tuntemaan veljeäni. 

Ei saa ymmärtää väärin, olimme läheisiä. Hän oli niin läheinen kuin nyt neljä vuotta nuorempi veli voi olla, millä tahdon sanoa, että vain minä sain haukkua häntä, vain minä sain lyödä; toisaalta olin hänen haukuttavanaan ja lyötävänään jos nyt en auliisti niin kuitenkin tietäen, että se oli hommani.

(Ähräsin kerran useamman minuutin pukeakseni veljeni huoneeseen viritetylle nyrkkeilypallolle veljeni Amsterdam Ajax -paidan, jotta saisin hänet nauramaan, ja sainkin. Se on lempimuistojani, mutta sekin kertoo enemmän minusta kuin hänestä.)

Epäilen, että kun on sisar (tai ehkä veli, en tiedä, en ole koskaan ollut veli), ei opi näkemään toista. Ainakaan heti. On niin lähellä, ja lisäksi on lapsi, ja lapset toden totta ovat ihan jotain muuta. Aikuisiällä ehkä tajuaa ja tunnistaa, osaa liittää läheisiinsä adjektiiveja, tietää millä tavalla juuri rakkaat eroavat kaikista muista. Ehkä omista lapsistaan voi nähdä, miten he elämää lähestyvät, etenkin jos heitä on monta ja osaa erottaa vaiheet persoonista. 

Mutta lapsena ei voi. Tai ainakaan minä en voinut. Ja se on suuri aukko.

(Mutta ehkä ne skidit siellä Hoplopissa saavat tilaisuuden. Toivottavasti. Olivat ihan mahtavia.)

26 March, 2018

Messilän kirous

Aloitimme talvilomamme perjantaina. Siis töiden jälkeen, mutta kaikkihan tietävät, että loman ensimmäinen päivä on perjantai töiden jälkeen. Niin vain on.

Loman toisena päivänä puoliso lähti Messilään lautailemaan. Messilästä meillä onkin lämpimiä muistoja: kerran, kun olimme nuoria, kauniita, hoikkia ja vastarakastuneita, puoliso (tuolloin vasta poikaystävä) lähti Messilään ja palasi sieltä kera murtuneen selkänikaman.

Mutta nyt kaikki olisi toisin. Auto starttasi ennen yhdeksää aamulla, mistä syystä puolisoni joutui keittämään aamukahvinsa itse. Minä jäin tyttären kanssa viettämään rentoa lomapäivää: hoidimme 685 asiaa kaupungilla, söimme kalaa ja ranskiksia ja koristelimme virpomisoksat (joiden koristelu tänä vuonna oli mieheni hommaa, kuten huomaatte).

Ja toden totta, kaikki olikin toisin. Tällä kertaa mies palasi lautailureissultaan murtuneen olkaluun kanssa. Ihan eri juttu!

Eikä siinä vielä kaikki! Meillä on hieno videokin tempusta, joka johti kahteen reissuun Malmin sairaalapäivystykseen.

Ai miksi kahteen? No siksipä tietenkin, että lauantai-iltana Malmin sairaalapäivystys on juuri niin tukossa kuin kaikki sanovat, ja mieheni kärsivällisyys ... no, jos muotoilen asian vaikka seuraavasti: en ihan ymmärrä, miksi minua pidetään perheen kärsimättömimpänä osapuolena.

Mutta sunnuntaina hän tietenkin pääsi ulos pikavauhtia, juuri kun oli määrä viedä jälkikasvu suklaankerjuureissulle.

Tilanne on jollain kierolla tavalla silti optimaalinen. Kerrankin voimme viettää sellaista lomaa, jonka minä haluan. Siis lomaa, jolloin ei tehdä mitään.

20 March, 2018

Kaksi voittoa ja yksi luovutus

Ipanalla oli lauantaina ensimmäinen kuorokonsertti.

Kaksi tuntia ennen konserttia hän muisti, että häntä ujostuttaa esiintyminen kauheasti. Niin kauheasti, että oikeastaan hän ei haluaisi konserttiin ollenkaan. Minä ilmoitin, että tällä aikataululla ei luisteta. Ipanan isä muisti erään satubalettiesityksen ja huolestui, että ehkä tästäkin tulee katastrofi. Minä ilmoitin, että sitten tulee.

Skidi meni konserttiin ja jännitti ihan hirveästi. Hän itkeskeli itsekseen eturivissä parin ensimmäisen biisin ajan. Sitten hän rentoutui ja muisti rakastavansa laulamista. Konsertin jälkeen luoksemme pyrähti hyvin iloinen (ja tunnekuohuista hyvin väsynyt) nuori neiti, jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Sunnuntaina ipanan oli määrä lähteä isänsä kanssa lumilautailemaan. Vaan ne jyrkät mäet! Kaksi tuntia ennen lähtöä hän muisti, ettei oikeastaan pidä niistä. Itse asiassa hän pelkää niitä yli kaiken, eikä oikeastaan haluaisi lähteä ollenkaan.

Keskustelimme siitä, onko lumilautailu noin yleisesti ottaen perseestä, vai onko siinä kivojakin hetkiä (on), ja siitä, onko mikään harrastus aina mukava (ei) ja siitä, onko se nyt niin vakavaa jos vähän kaatuu.

Skidi lähti lautailemaan ja jännitti ihan hirveästi. Joitakin tunteja myöhemmin sain viestin, jonka mukaan sää on mitä parhain, lapsi laskee tosi hyvin ja sillä on luultavasti hauskaa. Kotiin palasi hyvin iloinen nuori neiti, joka oli laskenut jyrkkiä rinteitä, kaatuillut ja noussut pystyyn, löytänyt itseluottamusta ja nauttinut tekemisistään, ja jolle kokemus oli lopulta silkka voitto.

---

Syksyllä eräs henkilö innostui kokeilemaan lähikirkon jumppasalissa futsalia. Tarjolla olisi ilmaisvuoro höntsäfudista.

Ensimmäinen kerta meni moukan tuurilla mainiosti, mutta siitä alkoi alamäki. Moukan tuuri haihtui ja paikalle tuli muitakin innokkaita uusia pelaajia. Henkilöstä alkoi tuntua, että hänen olematon pallonkäsittelytaitonsa ja kaikenlaisen pelistrategian täydellinen ymmärtämättömyytensä pilasi joidenkin pidempään futsalia harjoittaneiden treenit.

Henkilön puoliso ja äiti molemmat kannustivat: kyse ei ole sinusta, he sanoivat. Älä anna periksi.

Mutta vaikka henkilö tiesi, järjellä ajatellen, että kyse ei välttämättä tosiaan ollut juuri hänestä henkilönä, ja että toisten turhautuminen oli toisten ongelma, ei hänen vastuullaan, ja että kaikissa sosiaalisissa tilanteissa muutokset ottavat aikansa ... silti henkilöä ahdisti ajatuskin paikalle menemisestä.

Henkilö lopetti futsalin suurinpiirtein yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja tuntee tänäkin päivänä helpotusta päätöksestään.

---

Lasten kasvatuksen kultainen sääntö tosiaan lienee, että älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon.

15 March, 2018

Pro bono -työ: Illuusioiden luoma mielihyvä

Jossain vaiheessa koukutuin vahvasti Instagramiin, mutta kävi kuten kaiken hyvän kanssa: mainokset pilasivat sen.

Koska olen minä, eli jossain määrin pakko-oireinen, klikkaan aika usein mainokset pois näkyvistä epäolennaisina. (Ei, ei kiinnosta teidän traktorimarkkinat eikä sun kauppaamat narsissintaimet, vaikka miten olisivat molemmat hienoja, kiitos.)

Mutta silti nyppii.

Osaksi nyppii se, että Instagram ei opi mitään. Vaikka kuinka piilotan kiinteistövälittäjien mainoksia, niitä tupsahtelee silti silmieni eteen.

Toisaalta nyppii se, että mikä tahansa tapahtuma on syy rahastaa. Käytännössä olen hyväksynyt realiteet jo pääsiäisen, vapun, runeberginpäivän, helluntain, juhannuksen, koulujen loppumisen, joulun, koulujen alkamisen, syysloman, hiihtoloman, isänpäivän, äitienpäivän, laskiaisen, uuden vuoden ja kalevalanpäivän kohdalla, mutta kansainväliseen naistenpäivään vedän rajan. Etenkin, jos Instagramissa tuolloin mainostetaan kulmien kestopigmentointia tahi Botox-hoitoja, koska juuri niistä naistenpäivässä nähdäkseni ei ole kyse.

Kolmanneksi vituttaa ihan hirveästi, jos silmiini sattuvat mainokset ovat rumia.

Pahinta on tietenkin kolmas ruma naistenpäiväkestopigmentointimainos. Se yhdistää kaikki nämä kohdat.

Mutta mitään tästä ei voi kertoa Instagramille tai - heidän kauttaan - mainostajille. Tai no jos ollaan realisteja, ei sitä palautetta kukaan luultavasti kuuntele, eikä mikään muutu ... mutta minä olen aika säälittävä. Minulle riittää illuusio siitä, että tulen kuulluksi.

Olenkin pro bono -hengessä parannellut hieman Instagramin mainostenpiilotuskäyttöliittymää. Olkaa hyvä vain, Insta! Saa käyttää. Uudet kohdat on selkeyden vuoksi korostettu vaaleanpunaisella värillä.





11 March, 2018

Escitalopram

Pidän Escitalopramista tosi paljon.

Kun olin syönyt sitä pari viikkoa, tuli semmoinen hyvän olon läikähdys. Ihan jostain vaan. Se tuntui ihmeelliseltä.

Kun olin syönyt sitä kuukauden, pakkasin lapsen, lapsen kaverin ja koiran autoon ja ajoin mökille. Ennen lähtöä tarkastin, että hella on pois päältä ja ovi kiinni, ja siihen meni joitakin hetkiä, kuten ihmisillä yleensä, eikä puolta tuntia, kuten minulla yleensä.

Tarkennan: puoli tuntia tarkastamiseen, kuten minulla yleensä.

Minulla on ollut pakko-oireita 18 vuoden ajan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Ensin aika paljon, sitten vähän vähemmän, ja sitten taas enenevässä määrin.

Silloin aluksi, kun sana "pakko-oire" tuntui niin hävettävältä, etten voinut sanoa sitä ääneen edes itsekseni, en olisi uskonut koskaan sanovani tätä; mutta pakko-oireet olivat lopulta siunaus. Ne olivat se konkreettinen asia, josta tiesin, että kaikki ei ole kunnossa ja tilanteelle pitää tehdä jotain. Ne olivat jotain näkyvää.

Ne olivat jotain, jonka työpaikkalääkäri, terapeutti #1, psykiatri ja terapeutti #2 kaikki ymmärsivät.

---

Nyt, kun olen syönyt Escitalopramia noin yhdeksän kuukautta, huomaan, että arjen sujumisen lisäksi jotain muutakin on tullut takaisin. Halu kirjoittaa.

Ja voi miten ihanalta sekin tuntuu. Pelkäsin menettäneeni sen lopullisesti.