16 November, 2014

Juuh elikkäs.

Siirrymme hetkeksi henkilökohtaisemmille vesille. Olen ollut tässä raskaana. Nyt en enää ole, vaikka asiaa ei sinänsä ole missään sen kummemmin todennettu (kun tuo julkinen terveydenhuolto näyttää olevan sitä mieltä, että näitä ei tutkita millään tavalla; oma diagnoosi keskenmenosta riittää kyllä hyvin kelle tahansa. Toisaalta en suostu pulittamaan satasta huonoista uutisista yksityisellä puolella, kun siellä eivät sitten voi tehdä mitään, vaikka hoidon tarvetta olisikin.)

Mutta kyllä te tiedätte. En odota enää vauvaa syliini; jos jotain ylipäänsä odotan, niin joulua ja mukillista glögiä. Joskus näin käy, toisille meistä useammin. Ja toisille meistä tosi useasti.

Kun tämä raskaus päättyi keskenmenoon, on raskauksistani hulppeat 75% mennyt kesken. Prosenttiluku koko väestön keskiarvoon nähden (kymmenen kieppeillä, ja alkuraskauksissakin keskimäärin vain 40%) on ärsyttävän korkea.

Tällä kertaa siis kuitenkin vain ärsyttävän.

Ennen kuin onnistuneesti tuotimme mieheni kanssa maailmaan mainion kansalaisen ja oivallisen perheenjäsenen (joka kasteessa annetun nimensä sijaan haluaisi nykyään tulla tunnetuksi nimellä "Perhonen"), keskenmenot olivat paljon kriisiytyneempiä. Sillä lailla “itke talouspaperirulla märäksi” -tyyppisiä. Toki siinä oli taustalla kaikkea, vanhemmaksi haluavan epävarmuutta ja, no, tuota, melko lailla draamaa. “Kohtuni on kuoleman paikka”, julistin. Ainakin mielessäni, toivottavasti en ääneen.

Lohduttoman itkeskelyn sijaan olen tällä kertaa ollut lähinnä huolissani sidosryhmistä: miten äiti tämän ottaa (tietenkin hän sen tiesi kun kieltäydyin viinistä) ja miten mies. Niin ja ärtynyt, sitä olen ollut myös.

Ja kuitenkin, voiko tätä edes sanoa ääneen: olen kaiken tämän keskellä enimmäkseen onnellinen. En keskenmenon vuoksi, en mitenkään, ymmärrättehän, mutta siitä huolimatta. Lapseni on ihana. Mieheni on ihana. Koirakin on mukiinmenevä. Eikä tämä onni ole ollut ehdollista ja vauvasta riippuvaa, ei tällä kertaa.* (Kauheasti ei sitä paitsi ole aikaa surra. Silloin, kun olisi aikaa surra, keskityn mieluummin kutimoimaan.)

Voi toki olla, kuten eräälle ystävälle mahdollisuutena esitin, että mulla on loinen päässä.

PS. Saa kommentoida mutta ei saa voivotella. Ja jos tätä lukee joku työkaveri, myöskään etenkään töissä ei saa puhjeta valitusvirsiin, koska oikeesti.

* En tässä yritä vetää mitään johtopäätöksiä siitä, miksi keskenmeno muille voi olla kriisi - mietin vain sitä, miksi se ehkä itselleni ei nyt ole, vaikka joskus on ollut.

68 comments:

  1. En voivottele mutta sanon vain että olen pahoillani. Sekä muotoilen, jälleen laisinkaan voivottelematta, asian niinkuin parhaiten kykenen; paskaa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Ja joo, paskaakin. Toisaalta missaan melko paljon sellaisia raskausajan pelkoja nyt (olinkin juuri ehtinyt muistaa, miltä ne tuntuivat.)

      Delete
  2. Asiasta tohveliin, on äsyttävää, kun ei ole olemassa elämänoppaita päälle kolmikymppisille, joissa kerrottaisiin asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Virallisessa Kertomuksessa kun mennään naimisiin ja ollaan onnellisia elämän loppuun asti. No mitä sitten jos välille sattuu kaikenlaista paljon hämmentävämpää? Missä ovat opaskirjat, kysyn?

    Opaskirja tietäisi tarkalleen, kuinka suhtautua keskenmenoon nro 3 tai 4. Tai kertoisi, mitä ovat kaikki tuntemusten oireet, joiden tunnistaminen ei ole kulttuurisidonnaista, kun kulttuuri ei valmiiksi kerro. En ole itse kovin kokenut (joskin kokenut), joten en tiedä vastausta, mutta tämänkin tietämiseen pitää siis kaivaa esiin saman kokenut, ja se on paljon työläämpää kuin lukeminen kirjasta.

    Niin sitä opaskirjaa tässä kaipailen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvä kysymys! Oletko vilkaissut kirjastosta?

      Epäilen, että suhtautuminen keskenmenoon 3 tai 4 on aika lailla kontekstisidonnaista. Kuten kaikki muukin. Ja että ehkä siksi on tärkeää vain vähän aikaa keskustella itsensä kanssa siitä, miltä tuntuu, ja muistuttaa itseä siitä, että jos fiilikset muuttuvat, on ok pirauttaa tietoisuudelle ja kertoa tästä.

      Ja mitä toisten keskenmenoihin suhtautumiseen tulee, olen ottanut sen linjan, että toivon kaiken kääntyvän hyväksi - ja yrittänyt jättää hyvän määrittelyn sen toisen tehtäväksi, koska, hahaa, jos joskus voi vaikeista tehtävistä luistaa, luista minkä kerkiät!

      Delete
  3. Helvetti. Olen surullinen puolestanne. The Freelancers Fashion -blogisti kirjoitti juuri samasta aiheesta ja etenkin sen kertomisesta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tänks. Mutta älä ole liian surullinen. Raskaus tuntuu näin jälkikäteen olleen ihan sellainen seitinohut: kai odotinkin tätä koko ajan.

      Musta ehkä tärkeää olisi kuitenkin kertoa, jos vaan voi. Kun sain ensimmäisen keskenmenoni, sain kuulla, että niitä tapahtuu tosi usein, mutta en mä tiennyt ketään, kelle niin olisi käynyt. (Myöhemmin kävi ilmi, että tiesinpäs, ja olen tiennyt useita sen jälkeenkin.) Ajattelin, että jos mä kerron, niin sit ehkä ainakin Internetissä voi tuntea jonkun, jolle niin on käynyt.

      Delete
  4. Vitsit Liina kun mulla on ikävä sua - sä olet kyllä niin ihana ja näistä asioista pitääkin puhua, ja tuntea just niinku tuntee! Ihana kuulla että (kaikesta huolimatta) oot onnellinen <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, minustakin on tärkeetä puhua, ettei kukaan tuntisi olevansa kauhean yksin. Kun yleensähän sitä ei ole :) Pitäis kyllä yrittää nähdä!

      Delete
  5. Kyllä mäkin olen tosi pahoillani. Ja haluan jättää sydämen, olen niissä hyvä :)

    <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ja erityisen hieno sydän se onkin :D

      Delete
  6. Olen pahoillani korkeasta prosenttiluvusta.

    Samalla olen iloinen, että sulla on ihana lapsi ja mies ja ihan kiva koira. Sekä runsaasti kirjoja.





    Piilotan sympatia(eisurkuttelu)sydämen tänne loppuun: <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Haa, se korkea prosenttiluku onkin ehkä se riipivin asia. Se väsyttää jo ajatuksenakin. Mutta eiköhän se tästä, kun on niitä hyviä asioita, joihin keskittyä.

      Hyvin ujutettu sydän!

      Delete
  7. Viesteihimme viitaten: onneksi on kaikkea sitä hyvää elämässä. Lämmin halaus täältä <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niijjust, onneks on, sehän sitä ihmisen tolpillaan pitää. Halaus itsellesi!

      Delete
  8. <3 Ja jos sun päässä on loinen, niin se on oikein hyvä semmoinen, koska oot just ihana.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ohoo, täällä sataa kauniita sanoja! Kiitos! Pidän itsekin pääloisesta, sen myönnän. Ja itse olet :)

      Delete
  9. <3 En osaa kommentoida muuta kuin että olen pahoillani mutta hyvin iloinen elämäsi onnellisista asioista. Ne kantavat.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin kantavat! Ja estävät ehkä keskittymästä liikaa siihen, mitä myös voisi olla. Tilanne ei siis edes pääse kovin pahaksi.

      Onneksi on ihania ystäviäkin!

      Delete
  10. Hei, melko samoissa mennään. Ennen lasta oli yksi keskenmeno, sitten hedelmöityshoitorumba ja onnistunut tulos, kesällä taas luomuraskaus odottelun jälkeen ja kaikkien järkyttävien raskausoireiden ja viikkojen selviytymisen jälkeen tuulimunatoteamus. Lääketiede ei luokittele tuulimunaa raskaudeksi, mutta kyllä se sitä mulle oli - oireet olivat hirveät. Lähipiiri otti asian raskaammin kuin minä, olivat huolissaan kun en surrut. Olin aika onnellinen, kun normaali olotila palasi infernaalisen kauden jälkeen. Vannoin, ettei ikinä enää. No, pitäähän sitä päätään hakata lääkkeellisten tyhjennysten ja muun härdellin jälkeen seinään uudestaan, niissä hoidoissa.

    Pointtini: sattuu ja tapahtuu, perhe pitää onneksi kiireisenä ja olotila ei-raskaana on kivempi. Vaikka lopputulos olisikin arvokas.

    Noo

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi. Tiedätkö, en missään nimessä olisi toivonut sulle tuollaista, sulle tai kellekään - mutta samalla olen äärettömän huojentunut siitä, että joku tajuaa. Koska JUST NOIN: sattuu ja tapahtuu, ja perhe pitää kiireisenä. Ei ole aikaa keskittyä siihen, millaista ei vielä ole, kun on ihan tarpeeksi hyvää tekemistä sen kanssa, mitä nyt on.

      Sillä kyllä, voisihan tulevaisuudessa olla vielä paremminkin, mutta voi toisaalta olla huonomminkin, joten paras on keskittyä tähän.

      Ja voi, mua vähän harmittaa sun puolesta tuo, ettei lääketiede luokittele tuulimunaa raskaudeksi. Totta kai se oli sulle sitä, jos oireet olivat voimakkaat ja odotus oli, että siitä voisi tulla vauva. Sehän olisi kelle tahansa raskaus, kun asian todellista tilaa ei kuitenkaan koskaan voi ilman ultraa tietää.

      Toivon sinne kaikkea hyvää! (Ja kuten tuossa ylhäällä sanoin, niin, että saat itse määritellä sen, mikä on sitä hyvää :)

      Delete
  11. Olen pahoillani. Ja myöskin iloinen puolestasi, niistä elämän onnekkaista asioista. Kutimointi kuulostaa myös hyvältä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kutimointi on PARASTA! Voisin perustaa terapiaryhmän sen ympärille. Voisin rikastua (paitsi, etten kehtaisi, kun se on kuitenkin periaatteessa ilmaista.)

      Elämä on kyllä silleen jännä, että harvoin se menee ihan niin kuin oli ajatellut, mutta usein se kuitenkin kantaa.

      Delete
  12. Kun ei saa voivotella, sanon, että tuo keskenmenon diagnosoimattomuus on aivan järkyttävä linjanveto Helsingin kaupungilta ja ansaitsisi ihan kunnon elämöintiä! Eihän nyt ihmisiä (kah, naisia) voi tuollaisessa tilanteessa jättää yksin ihmettelemään ja pohtimaan, että onkos nyt ja mitä vai ei! Yksi ultraus nyt ei liian suuri kustannus voi olla.

    Ugh.

    Niin ja vahva onnessasi olet, kun noin järjissäsi analysoit. Hyvä loinen <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Arvostan sitä, että reippaasti et voivotellut. Minä ajattelin myös, pitäisikö tästä elämöidä. Sitten näin mielessäni sellaisen vision, jossa joku sanoo, että säästetään joko näistä tai synnytyksistä, ja valahdin kalpeaksi.

      Ja kai mä sen vähän niinku kliinisesti ymmärränkin: automaattikaavinta voi olla yhtä pölöä kuin automaattinen episiotomia. Mutta kun minusta kohtuullista olisi juurikin ultrata, eikä odotella kohtutulehdukseen asti. Eivätkä kai aivan tavattomia ole nekään tapaukset, joista monikkoraskauksissa yksi alkio on mennyt kesken - vaikka kovin harvinaisia toki. Silti. Vois kai sen nyt vilkaista.

      Juu, hyvä loinen. Etenkin siksi, että usein tuntuu, että omiin fiiliksiinsä vaikuttaminen on Mission: Impossible. Mutta tällaisen loisen kanssahan se on kätevää!

      Delete
    2. Toi monikkoraskaus on hyvä pointti, niistä ihan oikeasti aika usein toinen menee kesken - tosin ainahan sitä ei sitten edes varmuudella tiedetä, kun ei tutkita, että mitä se nyt oli vai oliko.

      Delete
    3. No näinpä.

      Vaikka toden sanoakseni en kyllä itselleni odota sellaista lottovoittoa, että siellä joku olisi kuitenkin täysissä sielun ja ruumiin voimissa kasvamassa.

      Delete
  13. Voi muru. Pystyisivätpä kaikki ajattelemaan asiasta noin. Se säästäisi niin monelta kamalalta ajatukselta ja hetkeltä. Koska (valitettavasti) nuokin ovat Vain Elämää (korvamato, anyone?). Olet taas niin vahva ja järkevä, että hämmentää. Puss.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulle käy Vain elämää korvamadoksi, siinäpä iskelmä, josta olen aina salaa pitänyt! Kiitos siis!

      Voisinpa täysin lukea kehut omaksi ansiokseni, mutta (kuten valitettavasti muistanet) toisinkin on ollut, ja kun on ollut, kriisi on lyönyt yli niin vahvasti, ettei sille ole itse oikein mitään voinut. Ja nyt sitten onkin ihan toisenlaista. Vaan ehkä olenkin kasvanut leveyssuunnan lisäksi myös ihmisenä!

      Niin tai näin, aion nyt kriiseilyn sijaan kruisailla, kun se kerran on mahdollista. Rutistus.

      Delete
    2. Muistan. Ja ehkä juuri sen takia on hienoa nähdä että samakin ihminen pystyy käsittelemään asioita eri tavalla. Kriisi saa lyödä läpi kovaa jos on lyödäkseen, itse lähinnä jäin miettimään miten paljon armollisempi sinun nykyinen ajattelutapasi on - sinulle itsellesi. Kruisailu kunniaan.

      Delete
    3. Konteksti on kuningas! Tai ehkä prinsessa. Prinsessat on aika kova juttu. Ja armollisuus myös, kiitos siis!

      Delete
  14. Ensinnäkin: olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan keskenmenon niin useasti. Se on epäreilua! Toiseksi: ihailen asennettasi ja kaikesta huolimatta positiivista suhtautumista tulevaan.

    Ja minustakin on tärkeää puhua asiasta. Moni suree yksin ja ajattelee olevansa viallinen ja surkea tapaus. Mutta kyllä niitä ihmisiä on ympärillä yllättävänkin paljon, jotka ovat saman käyneet läpi. Meidänkin pihapiirin leikkipuistossa kerran koko mammakööri juteltiin asiasta, ja lähes kaikilla takana keskenmeno tai toinenkin. Tsemppiä <3 (ja sitä jouluiloa ja glögiä ämpärikaupalla)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Minustakin se on vähän epäreilua, mutta maailmankaikkeus on sellainen.

      Yksin sureminen on niin pöljää, kun usein jaettu kokemus on pienempi kokemus. On hyvä huomata, että asioista voi selvitä, eikä kaikkea ole pakko kokea ihan yksin. Minua se, että saa omat surunsa äpistyä ääneen, on oikeastaan aina auttanut.

      Tsemppiä sinnekin ja jouluiloa myös <3

      Delete
  15. Pus, Liina! Oot mahtava.

    Venni

    ReplyDelete
  16. Voi, Liina! Emme silleen oikeasti yhtään tunne, mutta tiedän silti, että olet huippu - ja tässä tekstissä se taas näkyy. Arvostan sitä, miten avoimesti kirjoitat kipeästä aiheesta. Ja olen puolestasi onnellinen, että kipeä asia on tällä kertaa vähemmän kipeä. Koska kyllähän se jostain kertoo: että elämässä moni asia on nyt niin oikein, että suurenkin surun keskellä voi tuntea onnea. Se on hienoa se.

    Hyvin sä vedät.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi miten kauniisti sanottu! Mä en ollenkaan, useinkaan, tiedä mitään tuollaista, mutta on kiva kuulla, että olen onnistunut huijaamaan sua - ei kun oikeasti siis: hurjan iso kiitos.

      Ja kyllä, on ihanaa, että on nyt näin hyvin. Ja ennen kaikkea, että sen tunnistaa. Kiitos.

      Delete
  17. Sanon ihan vilpittömästi sen, mikä ekana tulee mieleen: (ei kukaan voi väittää ymmärtävänsä mitä toinen tuntee) luulen ehkä ymmärtäväni sua. Olen itse pahimpaan varautuvaa tyyppiä, joka ottaa ilot ja onnistumiset extrahyvänä eikä ikinä itsestäänselvyytenä. Suhtauduin raskauksiinikin hyvin pitkään varautuneesti, hötkyilemättä, hihkumista välttäen. Ja suoraan sanottuna inhosin niitä vollahduspuuskia ja halitöppösiä joita sateli kun olin pakotettu joissain tilanteissa kertomaan raskaudesta ennen kuin olin valmis. Se, kun joku jotenkin omii henkilökohtaisen, intiimin kokemuksen ja alkaa määritellä, miten se pitäisi kokea, aiheuttaa kauheat vastareaktiot. Tietysti mulla oli kummassakin raskaudessa verenvuotoja, jotka hillitsi iloa tehokkaasti, mutta itse ajattelin jotenkin niin, että tätä se nyt on kun on tähän hommaan ryhtynyt, pelkoa ja mahdollisia pettymyksiä ja suruja.

    Oon samaa mieltä kuin Venni. Oot mahtava!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aah, kuulostaa tutulta. Mä taisin tämänkin raskauden alkuvaiheessa kertoa niille, joille kerroin, sillä tavalla, että nyt et sitten onnittele, mutta. Olin kai jotenkin tosi valmistautunut tähän.

      Raskaus on kyllä jännä juttu. Jotenkin olen vähän kateellinen niille, jotka voivat sen raskausajan seilata läpi ilman huolen häivää. Toisaalta olen tosi tosi onnellinen heidän puolestaan.

      Itse olet mahtava! Kiitos kauniista sanoista!

      Delete
  18. Olen pahoillani. En voi mitenkään ymmärtää miltä tuollainen prosenttiluku tuntuu, kun itse oon pelännyt vain kerran ihan hulluna menetystä, jota ei onneksi tullut. Onneksi pystyt keskittymään onneen.

    On hienoa, että kerrot tästä näin avoimesti. Lähipiirissä ei erityisen paljon raskauksia ole ollut, mutta suurimmaksi osaksi kaikki on menneet kuin oppikirjassa. Vasta tämän raskauden aikana olen saanut kuulla niistä muidenkin vastoinkäymisistä. Olisin halunnut kuulla aiemmin. Koska silloin kun jotain tapahtuu, tuntee olevansa kovin yksin. Olisin halunnut tietää aiemmin, että esim. alkuraskauden verenvuoto on yllättävänkin yleistä ja monella on sen jälkeen raskaus jatkunut. Siksi olen kysyttäessä kertonut tämän raskauden ongelmista ihan suoraan, en pelotellakseni, vaan siksi, että jotain voi joskus helpottaa tieto siitä, ettei aina mene ihan putkeen.

    Sydämiä sulle.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mutta onneksi ei tullut, sitten kuitenkaan!

      Mä luulen, että lähipiirissäkin voi olla sitä, että niistä vaikeista jutuista ei puhuta. Kun olen itse puhunut, moni on puhunut takaisin - ja on selvinnyt ihan uudella tavalla, että monen "kaksi lasta" -tarinan takana voikin olla myös kaksi keskenmenoa tai muuta raskasta.

      Mä luulen, että valitsemasi tie on oikea. Ajattelen tän vähän niin, että jos olisin itse halunnut kuulla aiemmin, varmistan ainakin, ettei kukaan muu jää samaan tilanteeseen kipuilemaan. Kaikki saa kuulla, jotka vaan haluaa.

      Sydämiä sinnekin!

      Delete
  19. No voihan. Vähän vaikea kommentoida, kun ajattelen että nämä ovat kovin herkkiä asioita eikä haluaisi ainakaan ketään loukata. Mutta silti haluaisi tässä jonkinlaisen tsemppiviestin välittää sinulle. Sen että, hei, tosi hyvin kirjoitettu kyllä. Voisin kuvitella suhtautuvani itse jotenkin samantyyppisesti.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No mutta jos nyt voisit kuvitella suhtautuvasi samantyyppisesti, olisitpa nähnyt minut vuonna 2010 :D Silloin olisit ehkä ajatellut, että kuka on tuo hullu hysteerinen nainen :D

      Kiitos tsempeistä. Eiköhän tää tästä! (Etkä mitenkään onnistunut loukkaamaan. En mä niin kovin herkästä muutenkaan. Toivoakseni.)

      Delete
  20. Kiitän asian jakamisesta. Ehdottomasti pitäis elämän vastoinkäymisiä jakaa paljon enemmän! Päästäis niistä turhista kuvitelmista, että miks-mulle-aina-ja-kellekään-muulle-ei-koskaan. Saataisiin vertaistukea. Ei kaikki osaa etsiä sitä internetistä.

    On kyllä väärin, ettei tutkita. Etenkin on väärin, että joutuu miettimään, miten muut ympärillä pärjää. Ärtymys on tunne, jonka itse liitän menetyksiin. Läheisten kuollessa olen lähinnä ollut älyttömän vihainen. Että pitääkö tämä nyt hyväksyä muka, ettei koskaan nähdä?!

    Siis: Otan osaa ärtymykseesi!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ollos hyvä! Itse olen samaa mieltä. Ei ole vastoinkäymisiä mitään syytä kätkeä - muiden ja itsensä takia ikävät tunteet pitäisi sanallistaa, silloin niistä ei tule peikkoja.

      Joo, kiukku on kyllä menetyksessä selkeä tunne. Sellainen ehkä vähän odottamaton. Mutta voin nyt valaista, että enää en ole lähipiiristä lainkaan huolissani - he ottivat asian oikein hyvin. Sikäli kun nämä nyt voi ottaa oikein hyvin.

      Kiitos! Toveri ärtymyksessä on mainio toveri!

      Delete
  21. :( Ehkä tiedän jossain määrin mitä käyt läpi.. ehkä josain määrin ymmärrän. Meillähän esikoisen jälkeen oli ne neljä varhaista keskenmenoa.. Ja kun takana oli vielä pikkukeskosuus niin ne prosenttilukemat ja todennäköisyydet näytti aika murskaavilta.. Mulle ne oli kriisiä -yhtä jatkuvaa kriisiä, josta ei ennättänyt toipua. Silti tuntuu, että ymmän miksi ne ei sitä kaikille ole. Ei minullekaan enää. Nyt ne on osa elämää, meidän tähtipölyä.

    Niin. Onni on se ihana esikoinen. Voimia <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulle ekan keskenmenon jälkeen sanottiin, että sit kun sä saat vauvan ja saat sen syliin, tajuat, että just se oli se vauva, jonka halusit. Ja niinhän siinä kävi. Jotenkin ne keskenmenojen kriisit on helppo jättää taakse sitten, kun ne ei enää ole ajankohtaisia. Onneksi sullekin oli näin - ja miten toivonkaan, että kaikille tulisi se hetki, että olisi se vauva sylissä ja tietäisi, että tää oli se vauva, jonka halusin.

      Kiitos <3

      Delete
  22. Replies
    1. No niijjust. Pidän asenteestasi!

      Delete
  23. Tällainen on kyllä niin syvältä. Mutta uskallan sanoa, vaikka en sua tunne tämän enempää: Sä olet vahva nainen. Ja on kyllä hurjan hieno taito osata iloita kaikesta siitä mitä on, eikä vain surra sitä mitä ei ole. Mä en tiedä miltä tällainen kokemus tuntuu, mutta tiedän, mitä on toivoa ja unohtaa elämässään kaikki muu, kun siitä tulee juurikin sitä että "onni on ehdollista ja vauvasta riippuvaa". Hrrr, sitä elämänvaihetta ei totisesti ole ikävä.
    <3
    -Anna

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Mä muistan myös sen elämänvaiheen, kun onni oli ehdollista - pöljää, silloinkin kaikki oli tosi hyvin oikeasti. Onneksi nyt on toisin, täällä ja siellä <3

      Delete
  24. Otan osaa, Liina-rakas. Sä oot niiiin rohkea nainen. Rohkea. <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos superkauniista sanoista. Ei musta mitenkään erityisen rohkealta tunnu, mutta en vastustele <3

      Delete
  25. On hanurista edustaa korkeaa prosenttilukua ja olla juuri tässä asiassa se tilastollinen poikkeavuus. Onneksi sinulla on jo yksi pieni-iso ilon aihe kotona, joka tasapainottaa tilannetta ja antaa ehkä hieman perspektiiviä eri lailla, kuin vielä lapsettomana. Ja toimii myös vauhdikkaana todisteena siitä, että tämä(kin) asia voi onnistua:).

    ReplyDelete
    Replies
    1. No se kyllä. Tavallaan ehkä ajattelin, että ehkä tää menis hyvin juurikin tilastojen takia. Mutta ei tilastot mun elämään vaikuta, ne vaan kertoo, miten väestöllä yleensä menee.

      Onneksi siihen omaan fiilikseen ja ajattelutapaan voi edes vähän vaikuttaa. Ja onneksi on ne vauhdikkaat todisteet :D

      Delete
  26. Elämän hallitsemattomuus on välillä suht perseestä. Mut onneksi elämä potkii muillakin pienillä, iloisilla yllätyksillä, joita myöskään ei osaa arvata etukäteen. Tuossa lapseni kävi vieressä ilmapallo kädessä että katso minulla on sateenvarjo, nyt sataa lipsislipsis. Onneksi me aikuisetkin vielä omaamme vastaavaa mielikuvitusta ja taitoa nähdä asioita tarpeen mukaisesti. Eihän siitä ilmapallosta olisi sateessa muuten mitään hyötyä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Noin juuri se on! Ja jotenkin tämä nyt asettui ihan erilaiseen mittakaavaan kuin aiemmat menetykset: meni pieni, varovainen toive, mutta ei kuitenkaan ihminen, jota jo rakastaisin.

      Ihana ipana! Mä en käsitä, miten muksuilla on niin mahtava taito nähdä esineet suunnilleen missä tarkoituksessa tahansa. Rakastan sitä! Pitänee varmaan herätellä sitä puolta itsessään :D

      Delete
  27. Olen pahoillani puolestasi ja toivon että jaksat surra vaikka elämä jatkuu ja luopumiseen turtuu. Useita keskenmenoja kokeneena ja niitä seuranneiden hormonimyrskyjen seurauksena päädyin biologiseen lapsettomuuteen lähes 15 vuotta sitten. Päätöstäni en ole katunut. Meillä on juuri ne lapset, jotka meille kuuluukin. Kukaan ei olisi jaksanut minua sekopäisenä hormonihirviönä eli en itse jaksanut eikä mieheni jaksanut. En jaksanut olla raskaana ja pelätä, vaikka ennusteen seuraavassa raskaudessa olisi vielä ollut hyvä, kun vikoja ei löytynyt. Jotenkin ajattelin geeniemme olevan huonot tai ainakin yhteensopimattomat. Huomaan asian olevan unohtunut, sillä en muista monta kertaa olin raskaana. Ehkä kolme kertaa kahden vuoden sisällä eli luovutin tilastollisesti nopeasti. Ensimmäisellä kerralla olin raskaana ensimmäisellä yrityskierrolla ja iloinen toivotusta raskaudesta, myöhemmillä kerroilla vain pelkäsin. Lähipiirissä oli pitkiä raastavia hedelmöityishoitoja, jotka veivät parisuhteen, mielenterveyden ja rahat. Nm ehkäisy edelleen käytössä raskauksien pelon vuoksi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos sekä osanotosta että erityismainiosta kommentista, sain siitä paljon ajateltavaa! Ehkä jotain tällaista toivoin, kun tämän postauksen kirjoitin. No, en toki toivonut sitä, että kellään olisi takanaan vaikeita kokemuksia, mutta nautin niin siitä, kun joku kääntää asioista tarkasteltavaksi toisen näkökulman.

      En ollut tullut edes ajatelleeksi, että suruttomuudessa voisi olla tällä kertaa mukana myös turtumista! Ihan pöljä olo. Voi toki olla kyse nimenomaan siitä, vaikka ei se suru sieltä pakottamallakaan tule - pistän tämän silti korvan taakse, sillä jos myöhemmin joskus itkettää, haluan myös itkeä, enkä moittia itseäni siitä, että mitä mä nyt tätä kitisen.

      Ymmärrän sua kovin hyvin. Erityisen hyvältä kuulostaa, että et ole katunut.

      Minustakin tässä keskenmenohommassa on jotain perin juurin raskasta: vuonna 2010 tulin raskaaksi kolmesti, eikä se ollut kenestäkään kivaa. Silloin olin ehkä astetta enemmän hormonien vietävänäkin. Mutta juuri nyt ajatus siitä, että olisin joskus uudestaan raskaana tuntuu ihan hirveän väsyttävältä.

      Ja pelko - tiedän tuon. Ensimmäisellä kerralla kai itsekin olin suhteellisen huoleton. Sen jälkeen olen sitten pelännyt kaikkea. Kun tämä meni kesken, ajattelin jopa, että no nyt ei ainakaan tarvitse pelätä. Ymmärrän siis hyvin, että valitsit vaihtoehdon, jossa ei ole pakko koko ajan pelätä ja jännittää. Se kuluttaa.

      Ja kaikesta huolimatta: miten hyvään suuntaan elämäsi on siis ehkä kehittynyt, kun voit tällaiset asiat jättää taaksesi! Tämä oli kaikin tavoin jotenkin hirveän rohkaisevaa. Kiitos, kun kommentoit!

      Delete
    2. Adoptiokin voi mennä kesken ja prosessi hitaudessaan voi olla riistävä. Minulla oli varmuus ja luottamus, että asiat menevät hyvin ja juuri niin kävikin. Valinnat avaava uusia ovia ja sulkevat toisia.

      Uuteen raskauteen pitäisi saada sama varmuus ja luottamus, jotta jaksaa. Todennäköisyys onnistua on kuitenkin suurempi kuin todennäköisyys epäonnistua 60 % vs 40 %. Joka kerta vai arpa heitetään uudelleen ja pienissä luvuissa sattumalla on pelinsä. Se, että valitsin toisin ei tarkoita että muiden tarvitsee tehdä niin.

      Delete
    3. Totta puhut. On tosi hienoa, että adoptioprosessissanne meni sitten kaikki ilmeisen hyvin.

      Just se varmuus ja luottamus on nyt niin kortilla, että ei mua oikein huvittais mitenkään päin. Asiat voivat totta kai mennä ihan hyvinkin, mutta kun tuntuu, ettei sitten voi rentoutua hetkeksikään.

      Delete
  28. Mä oon tällee vähän jälkijunassa täällä lueskelemassa, ja emmä tiiä mitä sanoisin. Jotain tekee mieli kuitenkin sanoa. Vaikka että paskan möivät, vaikka sä ootkin vahva ottamaan vastaan paskankin homman. Ei silti tarvis ihan noin paljon paskaa laittaa yhdelle tyypille. Se ei tunnu reilulta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. No, niinhän se on, mutta maailmankaikkeus ei oo ennenkään kysellyt, ja jos joskus kyselee, mulla on reklamaatio valmiina :D

      Oikeestaan vaan haluaisin, että tää olis jo jotenkin ees ohi.

      Kiitos!

      Delete
    2. Musta toi ettei asiaa tutkita ollenkaan, mistä kirjoitit siinä uudemmassakin jutussa, on ihan kamalaa. Mä olen sellainen, että pystyn käsittelemään parhaiten asiat tiedon kautta ja tuollainen epätietoisuus ajais mut ihan hulluksi. Ymmärrän niin tuon tunteen, että ois jo ohi, ja se tietoisuus ehkä juuri auttais antamaan jonkin closerin asialle. Kai?

      Delete
    3. Ja vielä pakko jatkaa – parhaani mukaan voivottelematta – että sydämiä täältäkin!

      Delete
    4. Mä oon ihan samanlainen - haluan tietää, se rauhoittaa mut. Edeltäviltä keskenmenoilta jäi muistiin tilanne, jossa lääkäri epäili rypäleraskautta, muttei kertonut mulle, mitä mumisi. Kiipeilin seinille ja googlasin kuin hullu. Sit kun tiesin, mitä epäiltiin, rauhoituin kuudessa sekunnissa. Koska mä tiesin. Se auttoi.

      Sydämiä takaisinkin :)

      Delete