Pikajuna Meksikon matkaa jatkamassa on

Minä haluaisin ajatella, että jokainen sukupolvi vanhempia haluaisi antaa lapselleen hieman paremman lapsuuden kuin se, joka heillä itsellään oli.

Nykyisinhän tämä on osin haastavaa, kun kaikenlainen yltäkylläisyys kätkee alleen kiusallisia ansoja. Lapsen mielestä elämänlaatua parantava karamellien helppo saatavuus voikin olla eräänlainen karhunpalvelus. Toisaalta on kuultu näkemyksiä, joiden mukaan älypuhelimet, vaikka sinänsä varmistavatkin, ettei enää ikinä tarvitse olla tylsää, voivat myös tuoda muassaan toisenlaisia harmeja. En keksi nyt yhtään harmia, mutta joidenkin mielestä sellaisia kuulemma on.

Onneksi on yksi helppo tapa varmistaa, että lapsesi lapsuus on hieman parempi kuin omasi:

Opettele laulamaan Meksikon pikajunan loputkin sanat.

Ajatelkaa! Näin helppoa se on. Meidän lastemme ei tarvitse liimautua radion ääreen jokaisen mahdollisen lasten toivelaulukonsertin aikana vain siinä toivossa, että tällä kertaa toimittaja viitsisi kääntää levyn. Ei, sillä meidän lastemme vanhemmilla on ymmärrystä ja Google (ehkä jopa älypuhelimessa) ja he voivat ongelmitta selvittää lapselle, mitä sitten tapahtuu kun vanhapiika muuan kas ilmaisee toiveenaan ottaa osaa junarosvojen kaavailemaan haaremiin.

"Karmeet sanat", mumisi mies, kun lauloin lapselle tätä kaikkien klassikkolaulujen äitiä.

No tavallaan ehkä joo. Mutta toisaalta Meksikon pikajuna liittyy kuitenkin rakkaimpiin lapsuusmuistoihini, että sillä tavalla se on pyhä, vaikka olisi kuinka karmea. Ja toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että lapset ovat verenhimoisia riiviöitä, joiden mielestä on jännittävää, kun joku ryöstää junan reikärautaa heiluttaen. Ainakin minä olin, ja tästä haluaisin vetää mutkat suoriksi ja päätellä, että niin ovat kaikki muutkin lapset. Eikä sitä siinä iässä jotenkin ajatellut haaremeiden ongelmia naisasialiikkeen kannalta, ja ihan hyvä ja epäverenhimoinen minustakin tuli. Mielestäni.

(Itse asiassa en aika pitkään aikaan edes tiennyt, mikä reikärauta edes on.)

On toinenkin tapa: älä istuta omenapuita. Nuokin on tuolta jonkun äidin lapsen noukittava nyt. Selkä tuskasta vinkuen.

No, voihan tietenkin olla, että Meksikon pikajuna on nykysukupolvesta ihan passé, mutta esitän silti vielä yhden argumentin koko laulun osaamisen puolesta: jos jostain syystä ihmisen on kuljettava lapsen kanssa autolla eikä esimerkiksi junalla, ja lapsi on autokyytejä vihaava taapero, joka kuitenkin pitää siitä, että hänelle lauletaan - no, silloin, voin kertoa, Meksikon pikajunalla pääsee Oriveden tien risteyksestä hyvinkin Vilppulaan.

PS. Ainekirjoitushaasteen kolmas aihe on ilmestynyt. Ja jos nyt joku kuvittelee, että tässä yritän Meksikon pikajunalla välttää ostoshaasteen kolmoskvartaalin raporttia, sanottakoon, että hän on oikeassa.

Siivouspäivä

"Ajattele jos olisi sellainen päälläistuttavan ruohonleikkurin kaltainen imurointikone! Tai moppauslaite!"
"Joo, tosi hienoa."
"Se voisi olla enemmän niin kuin Segway! Mun pitää keksiä sellainen!"
"Selvä se."
"Meistä tulee rikkaita!"
"Joo, kiva juttu."
"Nyt sua ehkä naurattaa, mutta sitten ei enää naurata!"
"Miks, eikö se olekaan kiva juttu?"

Siivosimme tänään. Torstaisiivouksesta on sovittu joskus vuonna miekka ja kirves, tai ehkä ajanlaskun ensimmäisinä vuosina. Logiikka on selkeä: on kiva, että viikonloppuna on siistiä, mutta viikonloppuna ei ole kiva siivota. Siispä tuomion torstai.

Aiemmin meillä oli yleensä aika kiukkuista torstaisin. Minua ärsytti kun mies oli aina niin kärttyisä. Miestä ärsytti kun minä olin aina niin kärttyisä.

Vuosien kuluessa tajuntaani pikku hiljaa lipui seuraava ajatus: onko mahdollista, että se todella olenkin minä, joka olen kärttyisä, ja sitten projisoin tunteeni mieheen?

Päätin kokeilla muutosta. Oli se mahdollista, piru vie.

Muutakin on siivottu. Mies halusi ostaa uusia astioita. Minä en ollut niin innoissani, sillä vanhat astiat olivat minusta aivan käyttökelpoisia, useimmat yhdessä osassakin vielä. Mutta mies esitti käytettävyyteen liittyviä argumentteja*, joihin minun oli ammatillisista syistä taivuttava.

Prosessiin kuului keittiön kaappien siivousta. Siivouksen yhteydessä löytyi aika paljon teetä. Aika paljon etenkin siihen nähden, miten paljon teetä taloudessamme kulutetaan.

"Täälläkin on teetä! Ei hyvän tähden!" kailotti mies ja tuijotti tee- ja suolakaapiksi** nimeämäänsä kaappia järkyttyneenä. "Mitä sä teet jos joku kaveri tulee kylään ja sä tarjoat sille teetä ja alat luetella, mitä kaikkea täällä on tarjolla? Sehän saa hermoromahduksen ennen puoltaväliä."

Osanen teekokoelmasta.

Minä nakkelin niskojani ja kieltäydyin sanomasta, että sellaisia tilanteita varten on Earl Greyta pusseissa, koska jotain olen minäkin oppinut niistä kerroista, kun kavereita tulee kylään teelle ja hermoromahdukselle.

Perheriitojen jälkeen minulle jää nykyisin alavireinen olo helposti päälle, etenkin kun samaan aikaan tulee flunssa, mutta onneksi enimmäkseen on kuitenkin leppoista, jopa siivotessa. Vaikka mies suhtautuukin epäilevästi moppi-Segwayhini.

Ja nyt ehkä vähän teetä.

* Ruoka kuulemma sinkoutuu 24 h -lautasten loivan reunan yli heti, kun sille näyttää haarukkaa.
** Pari kuukautta sitten ostin hajamielisyyksissäni uuden suolapurkin kerran viikossa varmuuden vuoksi. Nyt saa maailmanloppu tulla!

Kolmekymmentä

Kolmekymmentä vuotta sitten Hämeenlinnan keskussairaalassa syntyi pieni vauva. Tulokkaan isosisko koki tulleensa kohdelluksi epämääräisesti väärin, kun häntä pyydettiin istumaan sairaalasängylle pikkuveljen pitelyä varten. Hänhän oli jo ihan iso tyttö ja jaksaisi kantaa pikkuruista veljeä tuosta noin vain.

Kyllä jaksaisin vieläkin kantaa.

Mikä meitä yhdistää

Ainekirjoitushaasteen toinen tuleminen, Leopardikuningattaren asettamalla aiheella, silvuplee.

Mikä meitä yhdistää

Missä me tapasimme? Ehkä bussipysäkillä, ehkä neuvolassa, ehkä kirjastossa, ehkä juoksimme vähän aikaa vierekkäin jossain juoksutapahtumassa. Ja aina meitä joku on yhdistänyt, säätila tai kevyet jalat tai iso maha tai vilistävä taapero tai se, että yritämme molemmat kaapata parhaat kuvakirjat sille taaperolle, joka vilistää ... no, mihin se nyt meni, juurihan se tuossa oli.

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan on ärsyttävää, kun raskaanaolevat silmäilevät kanssaraskaanaolijoita tietäväinen "tässä sitä ollaan, paksuna" -hymy huulillaan. Kuulemma on niin, että meitä ei tuolloin yhdistä muu kuin se, että olemme tahoillamme harrastaneet suojaamatonta seksiä suurinpiirtein samalla kvartaalilla.

Mutta miksei se riittäisi? Miksi on niin väärin osoittaa lajitoverille tuolloin, että me kaksi, me olemme samaa ihmislajia ja koemme nyt juuri ehkä jotain yhteistä, etäisesti samankaltaista, meillä voisi olla puhuttavaa jos jäisimme samaan hissiin jumiin kuudeksi tunniksi. (Vaikka jos niin kävisi, meitä yhdistäisi muutama muukin asia, joista vessahätä väikkyisi luultavasti kristallipallossa viimeistään joidenkin tuntien kuluttua.)

Minä olen huomannut - tietynasteisesta introversiostani huolimatta - olevani ihminen, joka nauttii kosketuksesta toisiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla pitkällistä eikä syvällistä (itse asiassa joskus on parempikin, ettei ole), mutta huomaan silti pyrkiväni siihen, että löydän jotain sellaista, mikä yhdistää meitä, sinua ja minua, tässä tilassa jossa olemme. Jos olemme puistossa, meitä ehkä yhdistää se, että liian vähän on päällä taas (itsellä, lapsemme näyttävät Michelin-ukoilta). Jos tapaamme kaupassa, ehkä meitä yhdistää väsymys, mutta eikö siitäkin hetkestä tee hieman helpomman se, että huomaamme ja tunnustamme toistemme väsymyksen ja tajuamme, ettei kukaan siinä jonossa edellämme ole aivan vain meitä ärsyttääkseen? (Tai jos onkin, silloin meitä ehkä yhdistää ärtymys, ja se vasta on ihanaa!)

Koska mikään aine ei ole täydellinen ilman esimerkkiä, annan sellaisen, silläkin uhalla, että asiasta puhuminen rikkoo siihen liittyvän erityisen lumouksen:

Minä ulkoilutan koiraamme aamuisin. Joka toinen viikko menen töihin hieman aiemmin ehtiäkseni hakemaan lapsen päiväkodista ja niinpä aamulenkkikin tapahtuu kellonaikaan, jolloin juuri kukaan muu ei vielä ole liikkeellä. On vain minä, koira - ja eräs lähistöllä asuva mies, jonkun isoisä, luulen. Hän hakee kai lehden kioskilta joka aamu. En tunne häntä, mutta näiden kuukausien (vai joko voi sanoa vuosien?) jälkeen olemme päätyneet sanomaan toisillemme huomenta ja nyökkäämään aina, kun näemme.

Meitä ei yhdistä muu kuin se, että kohtaamme jossain päin kaupunginosaamme kuuden maissa aamulla. Se riittää. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Se tekee aamustani aina paremman.

Perheestä ja syksyllä juoksemisesta

(En ole itse asiassa lukenut Jarmo Ihalaisen kirjaa Perheestä ja alastomana juoksemisesta, mutta sen nimi on minusta aivan loputtoman kiehtova. Haluaisin otsikoida jokaisen postauksen jollain variaatiolla. Ehkä pitäisi tutustua teokseenkin.)

Asiaan. Juoksukilometrejä on kertynyt tänä vuonna lähes viisi-ja-puolisataa ja siihen välitulokseen on oltava tyytyväinen. Juoksu maistuu viileämmällä ilmalla oikeastaan paremmin kuin kuumalla, joten syksyjuoksentelu on oikein mukavaa.

Pari ongelmaakin on kyllä tullut vastaan:

1. Pukeutuminen. Juoksutrikoot ja pitkähihainen paita on otettu käyttöön, mutta kombinaationta ne ovat olleet tähän asti - ja taas tänään - aivan liian lämmin yhdistelmä. Jostain syystä kuitenkin sortseilla ja teepparilla juokseminen alkaa kainostuttaa. KAINOSTUTTAA! Ei tässä kainostella pitäisi, vaan juosta säänmukaisella varustuksella, mutta kun sen arvioiminen on niin vaikeaa.
2. Pimeys. Niin, naurakaa vain, mutta olen jo harkinnut otsalampun ostamista. Olin jotenkin todella unohtanut, että vain noin puolet lähiseudun ulkoilualueesta on valaistua maastoa. Tämä tarkoittaa, että siellä on pimeää. Se taas tarkoittaa, että siellä ei näe - tilanne, joka modernille länsimaiselle ihmiselle on sietämätön. Minua ei pimeydessä pelota muu kuin se, että kompastun kuoppaan ja katkaisen jalkani, mutta valitettavasti se on nähdäkseni aivan realistinen pelko (toisin kuin esimerkiksi se, että joku jaksaisi istua pusikossa väijyskelemässä.) Otsalampun osalta taas pelkään näyttäväni aivan naurettavalta.
3. Väsymys. Ennen kesälomaa lenkille lähtö illalla sujui ihan hyvin, mutta kesälomalta paluu muodostaa näemmä henkisen kynnyksen jonka myötä mikä tahansa sohvalta ylösnousemusta vaativa toiminto on liikaa - siitäkin huolimatta, etten usko olevani ainakaan väsyneempi kuin ennen lomia.

Tänään kävin juoksemassa Espoossa puolikkaan. Menikö hyvin? No kyllä ei mennyt. Paraniko aika? No kyllä se silti parani, lähes 12 minuuttia (oman kelloni mukaan, viralliset tulokset näyttävät vielä ns. bruttoaikaa eli lähtölaukauksen ja maaliintulon välistä aikaa. Nettoaika, kunhan se aikanaan saapuu, kertoo sitten lähtöviivan ja maaliviivan välisen ajan.)

Homma ei siis oikein sujunut - kävelin aika paljon 16 km eteenpäin, jalat olivat hyytelöä ja suuta kuivasi. Olin kokeillut uutta valmistautumismenetelmää, ja nyt, kun olen sen testannut, voin sanoa, etten suosittele. Asiallisen levon ja syömisen ohella päätin nimittäin juoksupäivän aamuna aloittaa pienen perheriidan, joka nopeasti eskaloitui valtavaksi perheriidaksi. Äärimmäisen typerä idea, eikä vain siksi, että se aiheutti nestehukkaa ja väsymystä.

(No, juoksun jälkeen homma sovittiin ja halattiin ja tilattiin pitsaa. Että ei huolta. Paitsi, että juoksuni meni huonosti. Nyt pitäisi jotenkin selittää miehelle, miksi myös Vantaan puolikas olisi ihan olennainen homma. Hänestä yksi puolikas per kuukausi on liikaa; pelkää käsittääkseni, että minusta tulee omituinen ja pakkomielteinen kyborgijuoksija. Sen osalta voi kyllä olla jo myöhäistä.)

Btw, Espoossa näin myös Naisten kymppi -toverini Paulan, ja sepä kyllä ilahdutti! Kuka olisi arvannut, että juoksemalla tapaa näin paljon kivoja ihmisiä. Ei kukaan. (Hiljaa siellä takana, et olisi arvannut, älä yritä.)

Kirkko, Iisakin

Ihastuin joskus talvella Ravelrysta löytyvään Relax-paitaan ja tämän välittömänä seurauksena loin silmukat langasta, jota kaapista jo löytyi.

Lanka, kaksinkertainen Holst Garnin Coast, oli ihan superihanaa ja kivaa neulottavaa, mutta koska olin ostanut sen alunperin joku toinen projekti mielessäni, aloin epäillä puolivälissä takakappaletta, että se ei ollut tarpeeksi riittoisaa.

No, ei kait siinä. Tilataan lisää. Ja koska neulotaan kaksinkertaisella, pistetään projekti hetkeksi jäihin - kun lisälanka tulee, neulotaan seuraavat kappaleet kahdesta eri värierästä mahdollisten eroavaisuuksien tasoittamiseksi.

Paitsi, että langassa kestää. Ja kestää. Ja kestää. Alkusyy on valmistajan kehräämöllä, mutta minä meinaan repiä virkatut pelihousuni. Kun lanka lopulta rantautuu, neulon jo kiukulla jotain aivan muuta - suunnitelmani on palata Relaxin pariin seuraavaksi, mutta lopulta väliin mahtuvat ainakin oranssi paita, reikäpaita, pari täällä esittelemätöntä huivia, yhdet sukat ja rinnakkaistekemiseksi yhdet lapasetkin.

Koska kaksinkertainen Coast on myös inan verran liian paksua hommaan, ehdin kärsiä epätoivosta muutamaankin otteeseen: näyttää siltä, että puserosta on tulossa ylisuuri pusero joka tappaa koko ylisuurten puseroiden trendin heti alkuunsa, olemalla puseroutensa ohella myös käytännöllinen puolijoukkueteltta. (Olin toki reippaasti ottanut myös hieman ison koon, ettei sitten kinnaa, hehe.) Muutakin murhetta on: koska takakappale on neulottu 6 kk etukappaletta aiemmin, käsialalle on tapahtunut jotain ja se piru on neljä senttiä leveämpi, ainakin, en voi mitata liian tarkasti etten ala itkeä.

Kasaan olka- ja sivusaumat ja koen hetkellistä toivoa. Neulon hihat ja koen hetkellistä epätoivoa. Lopulta päättelen kaikki langanpäät, joita puserossa on (ja niitähän riittää: kaksinkertainen lanka, kaksinkertaiset päättelymahdollisuudet) ja koen taas orastavaa toivoa: ehkä tätä kärsisi käyttääkin?

Kärsin käyttää. Ja jos muut kärsivät nähdessään minut tässä, en välitä.

Vihainen nuori mies

Eilen katselin leikkipuiston aidan sisäpuolelta toiselle puolelle. Siellä olivat nuori mies ja nuori nainen, ja nuori mies oli todella vihainen.

Nuori mies huusi "VOI VITTU!" minkä kurkusta lähti. Hän potki penkkiä, muttei saanut sitä nurin. Hän hyökkäsi naapuritalomme aidan kimppuun, ja saikin siitä palan irti. Hän iski päänsä lyhtypylvääseen, heitti repun selästään, heittäytyi makaamaan maahan, kävi risti-istuntaan ja painoi päänsä polviin.

Nuori nainen seurasi perässä, poimi repun, yritti ohjata ja rauhoittaa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin, että mitähän toikin on vetänyt.
Toinen ajatukseni oli, että ehkä nuori nainen on juuri sanonut, ettei haluakaan enää jatkaa yhdessä. Kolmas ajatukseni oli armoton: "Hyvä." Riehuminen näytti nimittäin niin kamalalta, alkuun pelottavalta, vasta loppuvaiheessa tuskaiselta.

Sitten kauhistuin omia ajatuksiani. Miten niin hyvä? Eihän siinä mitään hyvää ole, että joku kärsii. Nuoret ovat niin kamalan paljon kaikkea, ja joskus kaikki pettymys, suru ja viha eivät vain mahdu yhteen laihaan kehoon. Ehkä silloin pitää riehua.

En tietenkään tiedä, mitä oli tapahtunut. Toivon, että riehuminen auttoi sen, minkä voi (se aitakin on sitäpaitsi niin ruma, että hyvä jos siitä on edes aggression purkuun). Toivon, ettei jatkossa ole tarvetta riehua - ja sitä etenkin toivon, ettei nuori mies käännä vihaa itseään kohtaan. Sitäkin ne joskus tekevät, nuoret, ja se on niin surullista. (Toivon, ettei se ollut vetänyt mitään.)

(Jos kuitenkin kyse oli siitä, että nuoresta naisesta ei tuntunut enää hyvältä olla yhdessä, toivon, että hän piti päänsä. Ei tee hyvää nuorelle eikä vanhalle saada tahtoaan läpi kiukuttelemalla ja riehumalla.)

Ja sitä nyt ihan ennen kaikkea toivon, etten anna hätkähdyttävän käytöksen, sellaisen, jota olisi helpointa paheksua, kovettaa itseäni. Jälkikäteen ajattelin Saaran kirjoitusta ja sitä, että ehkä tässäkin nuori mies olisi kaivannut lempeyttä ja ymmärrystä, eikä jälkikasvunsa puolesta hermostuneen äidin pistävää katsetta.


PS. Asiaan liittymättömästi aion muistuttaa, että Leopardikuningatar julkaisi Ainekirjoitushaasteen kakkososan ja deadline on ... saakeli, aika pian. Osallistukaa! Osallistukaa!

Aamut

Mietin eilen sellaista, että jos arjessa joku tökkii ja on aina ihan hirveän tuskallista, sitä pitäisi ehkä jotenkin yrittää muuttaa. Joko pitää muuttaa toimintamallia tai sitten omaa asennetta (siivota pitää, vaikka se on aina ihan hirveän tuskallista, joten siinä auttaa ehkä asenneasia.)

Pohdinta sai alkunsa siitä, kun luin jonkin uhmaikäisyystilanteen kuvausta.

Sitten mietin, tietenkin, että osaisinko muka itse, löytäisinkö tavan toimia toisin, uskaltaisinko muuttaa rutiineja?

Paitsi että hahaa, olenhan minä niin tehnytkin.

Viime päiväkotivuonna suuri osa aamuvuoroistani oli ihan tervanjuontia. Roudasin lasta ja koiraa hiki hatussa (tai jopa hiki hatutta) päiväkodille, sidoin koiran tolppaan, juoksutin lapsen sisään, annoin suukon, kipaisin koiran kanssa kotiin, huomasin, että se pitää pestä, riisuin vaivalla pukemani työvaatteet (meillä koiran pesu on sekä hikistä että märkää hommaa), pesin ja kuivasin koiran, puin, annoin koiralle ruoan ja juoksin täyttä hönkää töihin ollakseni siellä noin kello puoli kymmenen, vihaisena.

Joskus kevätpuolella siirryin toimimaan niin, että miehen painellessa suihkuun ulkoilutin koiran. Sitten pesin sen ja siirryin hoitamaan aamutoimet.

Mieheni ilmeestä näin, että hänestä uusi toimintamalli oli sekä hulluutta että mielenvikaisuutta, mutta minä en piitannut. Ja niin alkoi lähes huomaamatta rentojen aamujen aikakausi.

Yhtäkkiä oli aikaa nauttia aamuisista haleista, siitä, että joinakin päivinä lapsi haluaa kujeilla sängyssä, joinakin päivinä hän haluaa sängystä poissss (hänen ässänsä on oikein hyvä sanan keski- tai loppupuolella), joskus hän haluaa hain mukaansa ja joskus ajaa pyörällä vessaan. Yhtäkkiä ei haitannut yhtään se, että pitää juosta paita kädessä lapsen perässä ympäri asuntoa karjuen "Äiti nappaa! ÄITI NAPPAA SUT!"

Nykyään aamut ovat jo (enimmäkseen*) ihan silkkaa aurinkoa. Kenkien kanssa ei tarvitse enää taistella, kun lapsi laittaa ne itse. Koiralle annetaan ruokakuppi ja vilkutus ja lähdetään kävelemään päiväkotiin. Kiitos kohtuullisen työmatkan, ei ole erityisen kiire, joten voimme keskustella rauhassa siitä, minkä värisiä autoja reitille sattuu. Usein sattuu lisäksi, oi onnea, "pejäkäjjy! PEJÄKÄJJY!"

Yhtäkkiä aamuista, joita ennen pelkäsin, on tullut huikean ihana osa päivää. Niin että kyllä auttoi, kun löysi tuskalliseen rutiiniin uuden mallin.

Tiedostan kyllä, että tilanne voi olla väliaikainen. Voi olla, että uhmaikä iskee aivan tuskaisena päälle. Ehkä kokeneemmat äidit nauravat jo kahvit näppäimistöllä siellä. Mutta uhmatilanteissakin luullakseni hieman helpottaa se, että vain toinen äiti-tytär -kaksikosta kokee lähtökohtaisesti tarvetta kiljua kurkku suorana.

* Poikkeuksia on, totta kai niitä on, mutta yleensä viimeistään jo päiväkodille kävellessä harmittaa hyvän aamun tuhlaaminen ämpsyilyyn.

Sormiharjoitus

Ei mitään sanottavaa tai liikaa sanottavaa. Melkein innostuin tekemään eilen sellaisen listauksen, tiedättehän, kivoja asioita juuri nyt. Joka väliin olin sitten vain kuitenkin tunkemassa jotain valittamisen aihetta. Että juu, sattuihan tässä kiva asia, mutta arvatkaapa vaan, sattuiko heti perään kaksi ärsyttävää.

Illalla itkin kiukkuturhautumista kunnes jotenkin pääsin siitä yli, en tiedä miten, älkää kysykö. Jos jossain olen infantiililla tasolla, niin turhaumien käsittelyssä.

Tänään mietin (hikoiltuani yöllä myös vuolaasti) josko radikaalisti vähentämäni kofeiini olisi vaikuttamassa mielialan ohella myös jotenkin fyysisiä vieroitusoireita tuottavasti (miten voin enää ikinä hivuttautua kohti kuutta päiväannostani tämän tunnustuksen jälkeen?). Mies kysyi, olenko tykittänyt kofeiinia suoraan suoneen. En vaivautunut vastaamaan.

Sen sijaan päätin yrittää listausta uudestaan. Nyt katsomme vain elämän kirkkaampaa puolta, pieniä ja keskisuuria asioita satunnaisessa järjestyksessä:

Kohta yksi:

Hain eilen Siinan kirjan kirjakaupasta. Luin hieman elämältä salaa muutamat ensimmäiset sivut, vaikka ei pitänyt, lapsi meijasti vieressä ja kirjasto odottelee muutamaa todella kiireellistä tapausta takaisin, mutta luin silti, with a rebel yell. And with a rebel yell I cried: more! More! More! En halua hehkuttaa liikaa, koska sellainen on luotaantyöntävää (jotain olen oppinut minäkin) mutta sen voin kertoa, että harvoin sitä kuitenkaan ääneen nauraa lukiessaan vaikka muutoin nauraa paljonkin. Siitä tulee aina iloiseksi kun löytää kirjan, jonka kanssa nauraa, ja Kukkia Birgitalle vaikuttaa totta vie olevan sellainen.

Kohta kaksi:

Olin äidin kanssa viikonloppuna Tukholmassa. Reissu oli ihan joka tavalla mahtava, minulla on paras ja hauskin äiti, mutta juuri nyt sukellamme suoraan materiaaliosaan: ostin eri päheät juoksutrikoot. Harmitti, kun osa lenkkipolusta oli tänään mystisesti pimentynyt, eikä se ainut vastaantulija sillä kohdalla ehkä nähnyt juoksutrikoideni yleistä parhautta. Häntäkin varmasti harmittaa, toivottavasti saa kuitenkin nukuttua.

Kohta kolme:

Lapsi sai syntymäpäivälahjaksi kahden ja kolmen palan merieläinaiheisia palapelejä. Nyt hän oppi kokoamaan niitä itse, ilmeisesti siksi, että oli tovin isänsä kanssa, joka ei mene auttamaan. Välillä palapelien luota kuuluu ahdistunut "Ei mahdu! Ei mahdu!" mutta hetken päästä lapsi jo onnittelee itseään: "Ienosti! ESSS!" ja kohottaa kätensä ilmaan.

Kohta neljä:

Vapauduin nähdäkseni lopullisesti ruokabloggaaja-ajoilta periytyneestä hifistelyn tarpeesta ja sekä söin lounaaksi pikanuudeleita (löysin eräästä kaupasta "vihanneksen" makuisia, kerrassaan mahtavia, liikaa suolaa ja natriumglutamaattia. Valitettavasti ostin myös "kana vihreä curry" -makua, koska en huomannut ensimmäistä sanaa, ja nyt hieman harmittaa koska en haluaisi oikeastaan enää kanaa nähdäkään. Vaikka tuskinpa niillä nuudeleilla mitään tekemistä kanan kanssa on.) että ostin sitruunapippuria. Täyttöpussin.

Kohta viisi:

Mikäli kaikenlaiset ässät excel-taulukkoni ovat oikeassa, olen juossut tänä vuonna yhteensä 500 kilometriä, mitä pidän kohtuullisena saavutuksena. Tämä enteilee juoksupostausta, voitte alkaa katsella jo sopivia poteroita suojautuaksenne.


Kas, tulinpa hyvälle tuulelle nyt. Kyllä kannatti.

Vanhuus ja kaverit

Se, että vanhuus ei tule yksin, oli minulle pitkään vain tapa kiusata itseäni vanhempia lajitovereitani tilanteissa, joissa he mokasivat jollakin tavalla, ihan millä vaan tavalla oikeastaan, tai vaikkeivät olisi mokanneetkaan mutta toimivat jotenkin hassusti.

Nyt tuon lauseen yksinoikeudet ovat käsittääkseni siirtyneet minua nuoremmille, eikä heillä ehkä vielä ole hajuakaan, keitä ovat ne vanhuuden mukanaan tuomat kutsumattomat vieraat. Ei ollut minullakaan, mutta nyt on. Tässä muutamia:

1. Vatsa ei kestä enää mitään

Viimeisen kuukauden aikana vatsa on ollut vähän ärtyisä jos nyt mistäkin syystä. Menin jo niin pitkälle, että järjestin itselleni chilitauon, ja nyt (kun Tohtori Googlen* kanssa olen diagnosoinut itselleni vatsahaavan, tai no, vatsahaavan tai vatsasyövän, me Tohtori Googlen kanssa ajattelemme aina pahinta) olen vapaaehtoisesti mennyt leikkaamaan jopa kahvinjuonnista.

Niin että sinä nuorisolainen* siinä, nauti nyt viidennestä kupistasi ennen lounasta kun vielä voit.

2. Hampaat eivät kestä mitään

Tästä voin syyttää vain itseäni, mutta koska en halua, syytän vanhuutta: karkkimaailman suuri rakkauteni, kirpeät ja happamat karamellit ovat minulta pannassa, sillä viisi hapanta pääkalloa tarkoittaa viittä vihlovan tuskallista päivää.

Niin, sinä nuorisolainen. Tai ehkä lapsukainen, joka jostain syystä luet tätä. Älä ikinä osta koko rahalla ufoja, vaikka olisivatkin lempikarkkejasi. Kadut sitä vielä.

3. Vetreys on jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille

Olenkin ehkä kertonut, että päätin taannoin kokeilla, saanko vielä kämmenet lennokkaasti lattiaan. Testin jälkeen kykenin hädin tuskin könkkäämään sohvalle antamaan vinkuville nivelilleni lepotauon.

Pitäisi varmaan venytellä, mutta vituttaa, kun kaikki elastisuus on hävinnyt elimistöstä. Ehkä se valui raskauden tieltä pois tai jotain.

4. Tulee unohtaneeksi sen epäilemättä huippuhauskan jutun, jonka piti olla kohta neljä

5. TOISAALTA tulee ymmärtäneeksi, että voi ihan hyvin pitää juoksutrikoita lenkillä, koska ketään ei kiinnosta, ja vaikka kiinnostaisikin, on jo tarpeeksi iso kehottaakseen arvostelijoita tunkemaan mielipiteensä sinne, mihin aurinko ei paista.

Hmmm. Tästä voi tulla sellainen kuva, että vanhuuden kaverit ovat enimmäkseen keljuja ja tympeitä yksilöitä.

* Termi "Tohtori Google" on suuren ihailun kera pöllitty Moon Mammalta ja "nuorisolainen" vähintäänkin yhtäläisellä ihailulla ja Siinan kautta Mikko Rimmiseltä.

Ainekirjoitushaaste, kooste

Äsken harkitsin vakavasti ottavani screenshotin Feedlystä, jonka täyttivät ainekirjoitushaasteenne - tuli hyvä mieli! Kiitos kaikille osallistuneille.

Tässä vielä linkkilistaa:

1. Arjen takaa
2. Ehdoton ehkä
3. Ihminen välissä
4. Jokapaikanhöylä
5. Kinttupolut
6. Kotiäidistä lääkäri
7. Kupla
8. Leluteekki
9. Leopardikuningatar
10. Nepetalactone
11. Perhe-elämää
12. Pikku hetki
13. Rouvan ruuhkavuodet
14. Sininen keskitie
15. Suotar
16. Sutkautuksia
17. Suurherttuan vieraana
18. Talo Leino
19. Terveisiä elämästä
20. Tuulista
21. Vaippakäyrillä
22. Vihreä Lintu
23. Who were you again?

Yhteensä 20 24 blogia! Ihan mahtavaa, olette parhaita! Jos nyt joku tippui listalta, syytän siitä sitä, että olen ajanut tänään viisi tuntia autoa ja yrittänyt hukata vatsavaivoja jälleen potevan koiran Herttoniemen metsikköön tuloksetta. Yritin käydä läpi kaikki mahdolliset mestat, mutta jos blogisi ei ole listalla, ilmoitathan?

Satunnaislukugeneraattori ehdottaa, että seuraavan aiheen keksijäksi sopisi *drumroll* Leopardikuningatar! Kerrothan, ihana LQ, jos ei huvita, niin arvon jonkun toisen. Elämä on liian lyhyt mahdottomien tehtävien edessä hyytymiseen.

Minusta tulee isona

(Olen ilmeisesti lanseerannut jonkin ainekirjoitushaasteen. Ja nyt siihen pitäisi kirjoittaa jotain. Ennen sitä yksi käytännön huomio: teen erikseen koontipostauksen kaikista tähän mennessä mukaan ilmoittautuneista illemmalla. Linkkejä saa tarjoilla kommenttilaatikkoon, jos ei vielä ole ilmaissut aikomuksiaan osallistua, mutta uudestaan ei ole pakko ilmoittaa itsestään.)

Minusta tulee isona

Silloin, kun on kovaa vauhtia tulossa joksikin (äidiksi, diplomi-insinööriksi, ylioppilaaksi, mitä näitä nyt on) ei välttämättä tule ajatelleeksi sitä, miksi rupeaa isona, koska se rupeaminen on aika intensiivistä hommaa. Sitten, kun jo on ylioppilas, diplomi-insinööri, äiti, saattaa ajankulukseen ruveta pohtimaan, että mitäs tässä ennen eläkeikää vielä ehtisi.

Vastaus riippuu päivästä.

1. Ihan tosissaan

Ihan tosissaan en ole ihan varma, onko tämä ala oma alani. Ehkä se voisi sitä olla, sillä kävin mainion kehityskeskustelun esimieheni kanssa. 26 minuutin aikana hän huomautti, osuvasti, että jos haluan tosissani kehittyä ja hankkiutua esimerkiksi senior-positioon, minun tulisi olla työhommissa proaktiivisempi reaktiivisuuden sijaan. Reaktiivisuudella hommat kyllä tulevat tehdyksi, mutta aktiivisemmalla otteella voisi ihan tosissaan vaikuttaa.

Tämä oli minusta tarkkanäköinen ja hieno huomio, jota olen sittemmin pohdiskellut.

Ei sillä, että varsinaisesti olisin tarttunut toimeen, koska edelleen ähpyröin lääkikseen pänttäämisen kanssa. "Ähpyröinti" on juuri keksimäni mutta mielestäni ilmaisuvoimainen sana, joka kuvaa sitä, että olen sitten viime pääsykokeiden lukenut yhdestä (1) biologian kirjasta puolet. No kun on ollut kaikenlaista. Väsymystä ja sen sellaista. Pitänyt välillä istua sohvallakin ja katsoa Revolutionia (josta haluan vetää takaisin kaikki kehuiksi mahdollisesti tulkittavat sanani.)

En silti haluaisi luopua lääkisunelmasta, vaikka lukeminen nyt niin raskaalta tuntuukin. Niinhän kaikki muukin tuntuu. Uskon yhä, ehkä naiivisti, että lääkärin hommissa olisi se kliseinen työ, jolla on tarkoitus. Sellainen, joka pitää kiireisenä.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ihannoi kiireisyyttä, mutta kaipaan duuniltani tarkoituksen lisäksi myös sitä, että se oikeasti täyttää päiväni ja ajatukseni. Jos käytän sanaa "mielekkyys", riittäisikö se kattamaan nuo työn molemmat puolet?

Niinpä aivan uudella tavalla unelmoin jotain tulevaisuudesta: että isona minusta tulisi lääkäri.

2. Helvetin väsyneenä

On päiviä, jolloin kokee olevansa hyrrän keskiö, se tikku, jonka työnä on pitää hommat pyörimässä. Valitettavasti maan vetovoima on kova ja kitka tekee tehtävänsä. Pyöriminen hidastuu ja hyrrä alkaa horjua.

Niinä päivinä kaikki kiukuttaa ja kaikki kiukuttelevat. Luultavasti sataa, mutta jos ei sada, auringonpaiste tuntuu jotenkin loukkaavalta. Väsyttää. Tekemistä on niin paljon, että kuvittelee juuri työllistäneensä kaikki maan pitkäaikaistyöttömät, ja ne kuuluisat omat rajat, joista niin iso osa hyvinvoinnista riippuu, liukenevat johonkin. Vaikka tekisi mitä, jotta kaikilla olisi hyvä olla, kenelläkään ei kuitenkaan ole.

Niinä päivinä tiedän, että minusta tulee isona tyyppi, joka vuokraa lasipohjaisia veneitä turisteille Jamaikalla. Se, mitä perheeni ja ystäväni tuolloin tekevät on minulle yhdentekevää, kunhan eivät tee sitä lähelläkään Jamaikaa.

3. Höperösti haaveillessa

Minusta tulee isona planeettojenvälinen seikkailijatar. Se tyyppi, joka löytää uusia galakseja; se sama, joka hengaa galaksienvälisissä cocktailtilaisuuksissa kuin kala vedessä. Seurustelen yliälykkäiden energiaolentojen kanssa, piipahdan toisessa ulottuvuudessa, surffaan aurinkotuulella tai ... no, jotain sellaista, en ole ihan varma vielä. Tulee kuitenkin nähtyä maailmaa maailmankaikkeutta.

Ei tästä ikinä tietenkään tule totta, sillä lopultakaan en ole tyyppi, joka voisi kovin hyvin esimerkiksi joutuessaan asumaan pysyvästi kahden tunnin matkan päässä perheestään (parista valovuodesta puhumattakaan) eikä poimuajoakaan ole vielä keksitty. Mutta.

No, tuosta unelmasta on toinekin versio, sellainen, joka sopii luonteelleni paremmin. Kotikutoisempi ja toivoakseni aivan saavutettavissa oleva versio: minusta tulee isona vanha. Saan vuosikausien ajan käpertyä sängylle aamuauringossa ja seikkailla vierailla planeetoilla kirjojen kautta. Näissä toiveissa perhettä ei ole lähetetty vuorostaan Jamaikalle, ei. He voivat hyvin, ehkä ovat käpertyneenä samaan auringonläikkään vierelleni.