05 December, 2018

Jouluputki #3: Vastarannankiiskin tunnustukset


”Kaikkihan Frendeistä pitää”, sanoi vuosia ja taas vuosia sitten työkaverini. (Tarkalleen ottaen olimme molemmat lopputyöntekijöitä, joten sana ”työ” on ehkä tässä vähän … liioiteltu, mutta menköön.)

”En minä”, ilmoitin.

Työkaveri räpytteli silmiään ja näytti hämmentyneeltä.

Puhuin toden sanoja, vaikken voikaan selittää Friends-antagoniaani muutoin kuin jatkuvalla ja periaatteellisella vastarannankiiskeydellä. Ja se sama vastarannankiiskien kunniajäsenyys oli myös syy siihen, että tuossakin tilanteessa oli suunsa avattava.

No, olihan siihen joitakin ihan oikeitakin syitä: silloin kun ystävysten kahvilaluuhausta alun perin seurattiin, olin nenä kirjassa viihtyvä nörtti, joka ei osannut tai halunnut ajoittaa elämäänsä telkkarin mukaan. (Hetki! Olen yhä se nörtti!) Oli helpompaa olla kiintymättä mihinkään idioottilootan tarjoomukseen.

Silti. Olisin voinut ohittaa moisen mediailmiön myös olankohautuksella, mutta jonkin aikaa suorastaan inhosin Friendsejä. Haluaisin sanoa, että oikeasti olin viisas ja mediakriittinen nuorisolainen … mutta epäilenpä. Luultavasti olin vain vastarannankiiski. Ja vähän ärsyttävä sellainen.

(Nick Cave -fanitukseni juurisyyt ovat osin juuri tässä. Ei niin, että olisin hänestä hampaat irvessä pitänyt, mutta tartuin Caven levyihin koska ketään muuta ei kiinnostanut. Siitäs saat, Celine Dion, ja siitä.)

Eräs ystäväni vuosia myöhemmin huomautti, että tämähän on tietyllä tavalla trendi. En diggaa vapusta, koska kaikki muut. Tai uudestavuodesta. Haluan juhlia silloin kun muut eivät juhli, mieluiten tiistaisin.

Jälleen: onhan siinä käytännön etujakin. Tiistaisin, tai tavallisena viikonloppuna saa halutessaan taksin, ja ravintolassakin on ehkä tilaa. Mutta nämä käytännön syyt eivät tietenkään ole mikään este. En vain halua olla liikkellä silloin, kun kaikki muut ovat.  

Vastaavasti kun joskus vielä kuvittelimme olevamme monilapsinen perhe, emme ikinä ajatelleet, että lapsia tulisi sillä kahden vuoden ikäerolla, jolla ihan kaikki tuntuivat mukulansa pyöräyttävän. Käytännön selitys oli jälleen valmiina: ei kahta vaippaikäistä. Tosiasiassa olisin voinut ottaa vaikka kolmoset tai irlantilaiset kaksoset, mutta en – arvaatte – toimia kuten kaikki muut.

Hankaluus on ilomme – sori siitä te kaikki, jotka minut tunnette. En minä tahallani, se on joku tiedostamaton toimintamalli.

No comments:

Post a Comment