Pelkopotilaiden hoidosta

Kävin viime vuoden lopuksi hammaslääkärillä.

Olen hankkinut aikuisiällä akuutin hammaslääkäripelon, johon johti kolme erityisen kipeää viisaudenhammaskokemusta (viimeinen viisuri pysyy paikallaan, synnytän mieluummin kuin osallistun sen repimisoperaatioon) - ja se tykyttävä syyllisyys, jonka kanssa hammaslääkäriltä aina lähtee. Sitä paitsi eräs entinen työtoverini esitti teorianaan, että jos hammaslääkärit eivät olleet sadisteja vielä koulutukseen astuessaan, koulussa heistä muovautuu sellaisia. (Sori vaan, tätä lukevat hammaslääkärit. Vaikka te varmaan nyt nauratte siellä makeasti.)

Niinpä olen vältellyt legotohtoreita tarmokkaasti.

Nyt sitten kuitenkin valkeni, että työnantajani harvinaisuutena tarjoama hammaslääkärietu on poistumassa piakkoin.

Valitsin siis hammaslääkäriketjun nettisivuilta tyypin, jonka erityisalueena olivat "pelkopotilaat" ja lähdin vavisten paikalle.

Syytä vapinaan olikin. Lääkäri käytti sanaa, jota kukaan ei halua hammaslääkäriltään kuulla - sana oli "järkyttävä". Hän ei viitannut leväperäiseen hammaslangankäyttööni, vaan öiseen harrastukseeni, narskutteluun, joka on vuosien kuluessa tehnyt tuhojaan hammaskalustossani. Tarvitsisin kuulemma purentakiskon, heti.

Inahdin jotain sen suuntaista kuin että miten tässä nyt sitten toimittais. Hyvin tiukat silmät tuijottivat minua suojalasien takaa - makasin tuolissa kuin kuka tahansa inkvisition vieras, kauhuissani ja voimattomana - ja napakka ääni ilmoitti: "Sä hankit sen kiskon. Ja sit sä käytät sitä. JOKA YÖ."

Olin ihan että roger, wilco, kettu kuittaa ja mitä näitä nyt on ja mistä mä sen kiskon saan.

(Sittemmin sain kiskon. Se on ollut tosi hyvä kyllä, narskuttelun sivutuotteena syntyvä tai sitä edistävä hartiajännitys on helpottanut. Tai ehkä syynä oli loma.)

Ymmärsin kuitenkin, että olin tähän asti ymmärtänyt pelkopotilaiden hoidon jotenkin väärin. Ajattelin, että pelokkaille ehkä annetaan rauhoittavaa lääkettä, heitä pidetään kädestä ja puhutellaan lempeästi. Siitähän ei ilmeisesti ole ollenkaan kyse: ideana on selvästi vain, että pelkopotilaiksi ilmoittautuneet on helppo SÄIKÄYTTÄÄ KUULIAISIKSI.

Olen sekä käyttänyt kiskoa (ihan joka yö) että langannut hampaitani kuin hullu, koska jumaliste mä pelkään, että se lääkäri tulee tekemään kotikäynnin ihan koska tahansa.

Minä ja Taru

Kun olin 11, isäni lähti. Ilmoitti aikeistaan äidilleni juuri joulun aikaan. Äidillä taisi olla erityisen hauska joulu sinä vuonna.

Joskus sinä talvena, aika pian joulun jälkeen, kävin äidin kanssa Helsingissä. Tätini asui Kalliossa, siellä me kai visiteerasimme. En muista, mitä muuta teimme, mutta kävimme kuitenkin Akateemisessa. Äiti lupasi ostaa minulle kirjan.

Se oli tietenkin melko harvinaista herkkua. Sain kyllä kirjoja, etenkin jouluna, mutta aika harvoin vapaavalintaista opusta. Mietin pitkään, millainen kirja kannattaisi ostaa. Olin jo tarttumassa Tolkienin Hobittiin, kun yhtäkkiä tajusin, että tällaisella hetkellä kannattaa optimoida sivumäärää. Sitä paitsi olin juuri jouluna katsonut keskeneräiseksi jäänyttä animaatiota telkkarista. En keksinyt mitään jännittävämpää kuin Mordorin Mustat ratsastajat.

Pyysin, ja sain, Tarun sormusten herrasta.

Luin kirjaa junassa matkalla kotiin. Alku oli aika raskas, siinä puhuttiin melko paljon piippukessusta ja sen kasvatuksesta. Kun pääsin varsinaiseen alkuun ja tajusin tankanneeni sivukaupalla taustoittavaa prologia, melkein kiipeilin penkeillä.

Liioittelin vähän ärtymystäni, sillä äitiä taisi itkettää. Halusin ihan kauheasti piristää häntä. En tainnut onnistua.

En lukenut teosta tuolloin loppuun. Otin sen kesällä mukaan, kun isä halusi viedä minut ja veljeni Brittein saarille autoilulomalle. Ajattelin, että yksi paksu kirja varmaan riittäisi koko matkalle. Riittikin. Loma oli kyllä aika ankea, eron haavat olivat tuoreet minussakin, ja koin lähdön hirveän ahdistavana. Isä oli silmissäni muuttunut tyystin, eikä minulla ollut hyvä olla - ja siitä pahasta olosta kannoinkin melko lailla syyllisyyttä.

Muistan, kun luin Helmin taistelusta pohjois-irlantilaisessa maalaistalossa. En muista, miksi olimme siellä. Talo oli iso; oli vähän kosteaa ja yksinäistä, mutta olihan minulla kirja.

Oikeasti lukukokemus oli tietenkin ihan liian raskas 11-vuotiaalle, vaikka olisikin laajalti Neiti Etsiviä lukenut 11-vuotias. Sain kirjan loppuun, mutten ollut aivan niin vaikuttunut kuin olin 16-vuotiaana, jolloin luin kirjan uusiksi. Silloin tiesin tietenkin lukeneeni maailmankaikkeuden merkittävimmän teoksen.

Sitä mieltä olen oikeastaan yhä.

Aloitin juuri Sormuksen ritarit hetken mielijohteesta: kohtasin juuri Mustan ratsastajan ensimmäistä ja voi niin monetta kertaa Konnun teillä. Vatsanpohjasta kouraisi kumma jännitys, vaikka periaatteessa tiedän kyllä, miten siinä käy.

Osaan dialogista pitkiä pätkiä niin hyvin ulkoa, etten ole ollenkaan otollista yleisöä Taru sormusten herrasta -leffoille: ihan vakavalla naamalla marisen, että ei se noin sanonut ja tuossa kohdassa ei muuten apuun ratsastanut Arwen vaan Glorfindel. Inhoan itseäni vähintään yhtä paljon kuin olen nörttiydestäni ylpeä. Mutta minusta ja Peter Jacksonista ei koskaan tule ystäviä, sillä nyt tiedän, miltä Klonkusta tuntui kun Bilbo luikki pimeyteen Sormus taskussaan; siltä tuntui minustakin, kun Peter Jackson venytti Hobitin kolmen leffan mittaiseksi ääliöydeksi.

Rakastan kirjoja, mutta harvan kirjan kohdalla rakkauteni on näin ehdotonta. Rakastan juuri tätä ruttuista nidettäkin niin, että sydän pakahtuu. Konnusta puhumattakaan. Aina, kun avaan Tarun, tuntuu kuin olisin kotona, olinpa sitten missä tahansa.

Piippukessusta en kyllä ole toiste lukenut.

VUOSIKATSAUS

Ajattelin tehdä vuosikatsauksen. Sitten tajusin, etten oikeastaan muista alkuvuodesta mitään ja luin läpi postaukseni tammikuulta.

Totesin, että näemmä mitään erityisen merkityksellistä ei ole tapahtunut, ja vaikka olisikin, en kai mä niitä nyt uusiksi rupea kirjoittamaan. Luette sieltä, jos kiinnostaa. Ymmärrän, että ei.

Muistini ulottuu siis kaksi kuukautta taaksepäin (ja ennakointikykyni 3 tuntia eteenpäin). Loppuvuoden voisi ajatella menneen tosi ankeasti. Oli sitä keskenmenoa ja kaikkea, ja nämä viimeiset päivät ovat olleet kyllä varsinainen kirsikka kakussa.

Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Enimmäkseenhän sitä on kuitenkin ihan iloinen. Tai siis minä olen. Ollut. Olen yhä. Kaikki lähipiirini merkitysihmiset ovat kuitenkin elossa, tällä hetkellä, ja on vahvoja merkkejä siitä, että heidän voi olettaa tämän onnellisen asiaintilan parissa jatkavan tulevaisuudessakin.

Ei siis sillä, että yritän täällä jotenkin epätoivoisesti repiä riemua siitä, että kaikki ei ole tosi huonosti: olen vain niin iloinen siitä, että pohjimmiltaan kaikki on tosi hyvin.

Lisäksi tutustuin vuoden aikana ihmiseen, josta jotenkin kertaheitolla tuli järkyttävän rakas ystävä. Asuu vielä ihan lähellä! Niin, että kun eilen oli aika kurja olo, satuin noin vain ystäväni puistoreitille ja sain halauksen. Ja ei kun suoremmalla selällä eteenpäin.

Olen tämän seurauksena tänä vuonna löytänyt toisenkin ihmisen. Itsestäni. Sellaisen, jonka on ihan helppo lähteä matalan kynnyksen vierailulle jonnekin toisaalle, parkkeerata itsensä sohvalle, päästää lapset irti ja huokaista tyytyväisyydestä. Se on ollut yllättävä ja riemastuttava puoli itsestään löydettäväksi, ja on ollut tosi ihanaa, kun elämässä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse rauhoitella sisäistä introverttiaan introvertinrauhoitusnappuloilla ja liialla kahvilla, ja mitä näitä keinoja nyt on.

En odota ensi vuodelta mitään, mutta toivon terveyttä rakkaille, rakkautta minulta muille ja paljon kutimointihetkiä parhaassa seurassa. Leppoisaa arkea, sen sellaisia asioita.

Ja kirjoja ja kirjastokäyntejä, niitä toivon kaikille.

Olkoon vuotesi 2015 ihana.

Kiitos, koirani

Joulu oli tänä vuonna jokseenkin kaksijakoinen juhla. Toisaalta oli ihanaa, parasta ja kivaa, toisaalta jengi oli vuoron perään kipeänä, mikä kiristi hermoja.*

No mutta. Per aspera ad astra, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, jotka olivat hulluja, kuten on hyvin tunnettua kaikille, joiden yleissivistys on suotavalla tasolla.

Seuraa opettavainen joulufaabeli.** 

Tapahtui niinä päivinä, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka katsottiin sen vatsalle sopiviksi. Tapahtui myös niin, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka se itse reippaana piskinä pihisti sisareni laukusta, ja joiden sopivuutta vatsalle ei täten arvioitu.

Ja kuten odottaa saattaa, tapahtui myös niin, että heräsin eräänä yönä koiran vinkunaan.

Kuten kunnon joulumarttyyri ainakin, kiskoin vaatteet ylleni viedäkseni koiran ulos. Näissä tilanteissa usein tuppaa olemaan hoppu, joten siirsin itseni ulkotiloihin ilman lapasia ja taskulamppua.

Vähän aikaa taaperrettuani hoksasin, että taskulampulle ei ollut kysyntää. Miksi? Eihän mökillä talvi-iltana näe juuri nenäänsä pidemmälle, ja siihenkin asti vain, jos päässä on otsalamppu.

Nostin katseeni. Sitten hoipertelin eteenpäin kasvot taivasta kohden käännettynä. Yö oli huikea, tähtien valaisema. Kuu oli jo aikaa laskenut, enkä ole koskaan nähnyt sellaista tähtien paljoutta. Taivas oli niistä lähes vaalea, ja musta metsä hiljainen sitä vasten.

Koira hoiti bisneksensä ja seisoi tyynenä odottamassa, että minäkin vielä haluaisin sisälle. Mutta en minä millään olisi halunnut, sillä niin ihmeellistä näkyä ei usein kohtaa. Seisoin yksinäisellä tiellä ja tuijotin taivaalle.

Tarinan opettavainen osa onkin tässä: jos olisin muistanut lapaset, olisin seissyt siellä aamuun asti. Lapset! Älkää koskaan unohtako lapasianne! Kadutte sitä vielä!

* Etenkin omiani. Olin ajatellut, että kaikenlaisten keskenmenoseikkailujen, vatsatautien ja nousevien kuumeiden jälkeen muut huomaavaisesti eivät sairasta vaan katsovat minua ihaillen, kun lekottelen (jos kohta hyvin voipuneesti) uhrauksieni alttarilla, mutta kuten tavallista, se muistio oli hukkunut joulupostissa.
** Oikeastaan se ei luultavasti ole opettavainen saati faabeli, mutta kuulostipa vaan hienolta, eikö?

Täyskäsi

Olen tässä ajatellut, että jos vain suhtaudun jouluun niin, että vietän sen Kätilöopiston sairaalassa kohtutulehduksen kanssa, en ehkä ihan kauheasti pety.

Ja jos suhtaudun jouluun niin, muistan varmaan hankkia jostain taskumatin, johon lorotan glögiä, koska oikeesti saatana.

Tässä kävi niin, että mun piti perjantaina lääkitä itseäni Cytoteceilla. Mies oli kotona hoitamassa sekä kuumeista tytärtä että minua. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Perjantai-aamuna heräsin siihen, että mies oksentaa.

Suoritin pikaista laskutoimitusta ja tulin siihen tulokseen, että jos kietaisen cytot heti, ehdin kärvistellä ne alta pois ennen kuin vatsatauti löytää minutkin. Kävin koiran kanssa hakemassa kaupasta jaffaa ja tärräsin pahimman pois ennen lapsen heräämistä.

Tai kuvittelin tärränneeni. Iltapäivän vietin sitten sängyllä itkien, mahdollisesti jonkinasteiselle kaarelle taipuneena, kunnes jostain sumusta tajuntaani leijui, että Kättärillä oli käsketty soittaa jos en pärjää kipujen kanssa. Saatoin olla puhelimessa varsin vakuuttava, kun hoitaja kehoitti tilaamaan ambulanssin ja saapumaan paikalle.

Ennen kuin pääsimme vatsataudin heikentämän mieheni kanssa ottamaan painimatsia siitä, menenkö lasarettiin taksilla vai lanssilla*, kivut lakkasivat, plop, ja vuoto alkoi. Enkelikuoro lauloi ja ajattelin kiitollisna, että ehkä se oli sen arvoista.

Lauantaiaamuna alkoi olla jo aika selvää, että ei ollut, koska vuoto myös loppui aika nopeasti. Sentään kivuitta.

Sunnuntaina, suunnilleen kaksi minuuttia ja 14 sekuntia sen jälkeen, kun olimme varovaisesti diagnosoineet miehen oksentelun sittenkin ruokamyrkytykseksi, lapsi oksensi.

Minä pääsin kuitenkin lääkäriin, Kätilöopiston päivystyksen kautta, ja siellä selvisi, että todella, kaavinta on edessä. Torstaina.

Vatsatauti varmaan odottelee torstaihin, mutta onneksi sain lapselta sentään flunssan.

Uskotteko, jos kerron, että just nyt ei vaivaa vauvakuume?

(Niin, anteeksi vuodatus. Musta tuntuu, että oon välillä sellainen tunneoksennuksen vuo, että itseäkin inhottaa. Väsyttää vaan niin ja eniten väsyttää se, etten voi varmaan ensi vuosikymmenelläkään ajatella, että tää on nyt hoidettu. En uskalla. Kun ei tää näköjään ikinä ole.)

* Oma asenteeni toki oli, että ei kai tässä nyt millään ambulanssilla jos omin käsin pääsee taksitolpallekin raahautumaan.

Oodi kirjastolaitokselle

Olen ehkä aiemminkin kertonut, mutta menneisyydessäni on käynyt niin, että veljeni kuoleman jälkeen kävimme äitini kanssa seuraavanlaisen dialogin:

Äiti: "Onko tässä maailmassa enää mitään hyvää?"

[Mitä siihen voi sanoa? Ei ainakaan, että "minä", koska se aiheuttaisi parhaassa tapauksessa kauhean surun päälle syyllisyyttä, ja sikstoisekseen, kyllä mä tiesin, ettei äiti tarkoittanut sitä niin.]

Liina: "Julkinen kirjastolaitos."

Äiti muisteli sitä joskus vuosia myöhemmin, olin itse jo melkein unohtanut koko asian. Ilmeisesti olin jotenkin onnistunut valitsemaan ihan hyvät sanat. Sen surunkin keskellä olimme yhtä mieltä siitä, että julkinen kirjastolaitos on ihan hemmetin hyvä juttu. Eikä se tuntunut liian banaalilta edes silloin.

Meillä töissä on kierrätysryhmä, jossa ihan säännöllisin väliajoin joku kyselee, että ei kellään ois lainata Jens-Pekka Mestarikirjailijan Menneisyyden bestseller -opusta. Tiedättehän, sellaisia kirjoja, joista otsaluulla tietää, että niitä on paikalliskirjastojen valikoimissa 58 kappaletta, hyllyssä. Sellaisia, jotka netistä varaamalla saa kipaista omasta lähikirjastostaan kahden päivän päästä hakemassa.

Ja, no, siitä tietää myös, että se sakki ei käytä kirjastoa.

Myönnän, että se on jotenkin ihan käsittämätön ja järkyttävä ajatus. Ei sillä, että kaikkien pitäisi lukea, mutta kirjasto on vähän niin kuin demokratia käytännössä. Kaikilla on sinne pääsy. Kaikilla on samat mahdollisuudet. Sen tausta-ajatus on niin hieno, että itkettää, ja lisäksi kirjastossa kaikki, ihan kaikki, on tehty niin helpoksi, että itkettäis, jos ei jo vuolaasti kyynelehtisi tausta-ajatuksen vuoksi.

Sen takia musta tuntuu aina tosi käsittämättömältä, että joku sulkee itsensä kirjaston ulkopuolelle.

Rahat vai kolmipyörä?

Tiedättekö sen vanhan Carl Barks -sarjiksen, jossa Aku Ankka on jossain tv-ohjelmassa, jossa sitä hypnotisoidaan tai jotain, ja lopulta se voittaa jossain kisassa ja saa valita, ottaako rahat vai kolmipyörän?

Olen pitkään terhakkana mielipiteenäni esittänyt, että jos kohtu pitää saada tyhjäksi, valinta kaavinnan ja lääkkeellisen hoidon välillä on klassinen rahat vai kolmipyörä -tilanne:

• Kaavinnassa nukutetaan ja anestesia on parasta, mitä voi tehdä sairaalakaapu päällä ja aika korkealla silläkin listalla, jolla ei sairaalakaapua vaadita.
• Lääkkeellinen tyhjennys on puolestaan vähän niin kuin joku olisi miettinyt, että hei, keskenmeno ei ole vielä tarpeeksi ikävää, ja kehittänyt Cytotecin.

Joten tänään, kun vihdoin marssin Kättärille asevyölläni melkoisesti huolella kerättyä aggrea, esitietolomakkeeseen kirjoitettuja, huonosti peitellyn sarkastisia ja avoimen vittuilevia kommentteja ja rauhallista joulumusaa (nainen, ristiriita on nimesi), olin valmis vaatimaan tarvittaessa rahoja sellaisella tunkekaa se kolmipyörä sinne, mihin ei aurinko paista -asenteella.

(Pitkään mietin, tohdinko edes mennä. Olenko ainoa, joka julkisen terveydenhuollon piiriin päästessään ei tiedä, toivoisiko kaiken olevan kunnossa vai että löytyis jotain hoidettavaa niin, että käynti olisi oikeutettu? Lopulta tohdin, koska aamuisin huimaa niin, että kävelen päin seiniä, ja kroppaa turvottaa kuin ajan jo kultaamassa loppuraskaudessa. Silmäpussini ovatkin ajoittain saavuttaneet korkeimman tason, täyden jariporttilan. Ja onneksi menin, kuten kävi ilmi.)

Sitten muserruin lääkäreiden ja kätilön empatian edessä. Piilotin esitietolomakkeen. Avasin hanat ja itkin kunnolla ensimmäistä kertaa. Sain tukea tietyn tyyppisen maagisen ajattelun selättämiselle ja lupauksen, että pääsen uudestaan hoitoon jos homma ei ole kerralla selvä. Käynti oli siis tosi hyvä.

HYVÄ KÄYNTI, JOLTA SUUNTASIN KOTIIN KOLMIPYÖRÄ KAINALOSSA.

Mutta siis kevein mielin. Ehkä vielä keveämmin kuin Aku Ankka.