10 February, 2013

Tytöistä ja pojista

Sinisen keskitien Bleue pohdiskeli juuri sukupuolirooleja - mainiosti ja tapansa mukaan rauhallisesti. Tästä rohkaistun raapustamaan itsekin tekstikenttään niitä ajatuksia, joita aiheen tiimoilta olen pyöritellyt joitakin ... no ... joitakin vuosia. Hidas mikä hidas.

Kerran eräässä blogissa (luultavasti Project Mama) joku anonyymi kirjoitti johonkin tekstiin ajatuksen, joka jäi resonoimaan.*

Tiedättehän, kuinka monet vanhemmat kirkkain silmin selostavat, että heidän lapsiaan on kyllä kannustettu leikkimään nukeilla ja autoilla yhtäläisesti, mutta silti Niilo haluaa ajaa rekalla nallen yli ja Niina järjestää nukeille teekutsut? Edellämainittu anonyymikin tiesi heidät ja huomautti, että ongelma piileekin siinä, mitä teemme tiedostamattamme. Ei se riitä, että pojalle ostetaan nukke ja tytölle auto, jos kuitenkin positiivista palautetta annetaan lähinnä lapsen leikkiessä sillä lelulla, joka vanhempien mielestä (alitajuisesti) hänelle kuuluu.

Ei tarvitse olla kovin fiksu mukula ymmärtääkseen, että nukke on mun juttu, jos kaikki yritykset autoleikkeihin toistuvasti sivuutetaan. Ei kielletä, ei paheksuta, vaan sivuutetaan - luultavasti vanhemman itsensä huomaamatta.

Minusta kuulosti järkevältä.

Niin järkevältä, että varovaisesti esitin ajatuksen jossakin tilanteessa. Höpö höpö, ilmoitti tomerasti ensimmäinen, joka keskusteluun otti osaa. Meidän tyttärelle on kyllä annettu nuket ja autot, mutta niitä nukkeja hän silti vain haluaa hoivata.

Niin.

No, toinen suosittu ajatusmalli liittyykin ilmeisesti sellaiseen hieman kummalliseen kaikkivoipaisuuden fiilikseen. Että sanoivat ne lukion psykologian kirjat mitä tahansa, minulla ei ole mitään tiedostamattomia ajatusmalleja, jotka ohjaavat toimintaani kun olen jossain määrin ns. autopilotilla. Ei, minä olen objektiivinen, jatkuvasti tiedostava ja tunnen itseni pohjamutia myöten.

Noh.**

Tästä ehkä kävi ilmi, että uskon sukupuoliroolien olevan (kuten Bleuenkin postaukseen kommentoin) vahvasti  sosiaalinen konstruktio. On biologisia eroja, kyllä, mutta tuskin ne aivan niin ratkaisevia ovat. Ja on varmasti ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että kyllä vain sukupuolirooleilla on ollut tärkeä merkitys metsästäjä-keräilijäkulttuurissa ja sieltä periytyy Niilon taipumus ajaa rekalla ja Niinan taipumus hoivata nukkeja ja piste.

Eikä siinä sinänsä mitään. Eiväthän sosiaaliset konstruktiot käsittääkseni ole vaarallisia. Ongelmia niistä tietenkin tulee vasta siinä vaiheessa, kun ne keinotekoisesti rajoittavat yksilöä. Kun sukupuoli ei olekaan kasvualusta, pohja, jolta toteuttaa omaa ihmisyyttään, vaan vankila. Tyttären äitinä minua kiinnostavat toki melko lailla ne tavat, joilla opitut ja tiedostamattomat asenteet voivat siirtyä tyttärelle ja vaikuttaa (rajoittavasti) hänen käsitykseensä siitä, mitä hän isona voi tehdä, mutten tässä nyt sano, että maailma olisi pojille helpompi. (Jossain määrin minusta jopa tuntuu, että tulevaisuus on tyttöjen, mutta älkää sanoko tätä pojille. Haluaisin tulevaisuuden olevan heidänkin.)

Sikäli, kun haluatte - ja tokihan te haluatte, jos tänne asti olette lukeneet (tai ehkä etsitte sitä Jätä kommentti -linkkiä kertoaksenne, että teidän lapsillenne on kyllä tasapuolisesti tarjottu jne.) - kuunnella aiheesta minua viisaampien pohdintaa, suosittelen kuuntelemaan Yle Areenasta kerrassaan mainion radio-ohjelman, jossa Eve Mantu selvittää, miten päiväkodeissa asiaa on tutkittu sekä radiofilosofien Nevanlinna ja Relander*** keskustelun tytöistä ja pojista (linkki avaa suoraan mp3-tiedoston.)

* Ja kyllähän minä muutenkin uskon kaiken, mitä anonyymit Internetissä sanovat.
** Ehkä he ovatkin. Onnea heille. Omat unettomat yöni kuluvat pohdiskellen sitä, millaisia luonteenpiirteitäni ja tiedostamattomia toimintamallejani muut näkevät kirkkaasti mutta minä en lainkaan.
*** On ilmeisesti heitäkin, jotka eivät juuri välitä radiofilosofeista Nevanlinna ja Relander. Heidän kannattanee keskittyä Mantuun.

90 comments:

  1. Tää on yksi mun suosikkiaiheista, mutta nyt on vähän tyhjiin ammennettu olo, etten jaksa sanoa kuin äläPÄ ja niinPÄ! Olen oppinut hymistelemään kahvipöytäkeskusteluissa, joissa kerrotaan, että kun meillä nyt vaan sattuu nää hommat menemään näin, että tytöstä tuli tällainen ja pojasta tällainen. Että ei niitä mihinkään ohjattu. Mutta kun joku menee sanomaan sanomaan "geenit", en pysty enää. (Että kyllä se vaan on pakko myöntää, että on poikien geeneissä, että ne tykkää autoista.) Sitten multa yleensä lähtee tulppa. Ilman tietenkään mitään positiivisia vaikutuksia vastapuolessa, joten voisin pitää sen tulppani kiinni.

    Mutta tuosta tiedottomasta mallien jakamisesta: olen alkanut saamaan itseäni kiinni monista asioista joita en haluaisi tehdä - kuten vaikka kehumaan lapsia (tyttöjä) heidän pukeutumisestaan. Teen sitä usein, ihan autopilotilla. Ja kehun nätiksi kun antavat kammata tukkansa. (Vaikka pitää sitä tietty nätiksikin kehua, että tulee hyvä itsetunto, mutta you know.) Annan leikkiä mun meikeillä ja sitten ihastelen. Eli kasvatan juuri sellaista ulkonäkökeskeisyyttä, mitä haluaisin vastustaa.

    Saati se, että mä olen kotiäitinä ja mies töissä. Mitä se sitten opettaa?! Vaikka ilmeisesti se kolmen kuukaudenkin kotijakso riittää sankari-isyyteen nykykriteereillä, mutta ei se meidän perheen perusroolijakoon vaikuta...

    Niin mullahan ei siis ollut mitään sanottavaa joten siksi tälleen lyhyesti.

    PS: Hesarissa oli ihana kolumni teinitytöistä tänään. Ajatustenherättäjä, todella. Kun olen itsekin lähinnä kammonnut ajatusta lasten teini-ikään kasvamisesta...

    ReplyDelete
  2. Minä kanssa. Hidas! Eli nyt vasta tartun täällä tähän oikeaan pointtiisi. Itse olen ajatellut, että ehkä ne xx xyt (jne) ovatkin aika vaikuttavia hormoneineen ja mihin kaikkiin biologisiin toimintoihin ruumiissamme ja siten myös psyykeessämme liittyvätkin. Aiemmin ehkä ajattelin sukupuolta sosiaalisempana konstruktiona mutta äidin roolista katsottuna olen nähnyt lapsia eri valossa. Tämä on ollut itsellenikin yllätys. Ja omalla tavallaan hieman vaikeammin sulatettava kuin toinen vaihtoehto. Tarkoittaahan se jotain myös itsestäni. En ehkä kontrolloikaan edes itseäni (johon raskaudet ja synnytykset ovat olleet hyviä, joskin tiukkoja oppitunteja).

    ReplyDelete
    Replies
    1. Selvennän vielä, että epäilen että sekä nurture että nature ovat yhdessä se juttu. Ei jompi kumpi. Nih. Fyysinen ja psyykkinen, mieli ja ruumis jne.- elämä ei ole yksinkertaisesti selitettävissä.

      Delete
  3. Täti-ihminen: Minäkin haluan kasvattaa tyttäreni siihen, että hän voi olla mitä haluaa ja ryhtyä mihin vain sukupuolen sitä estämättä. Mutta toisaalta haluan tytön oppivan myös pitämään kehostaan ja ulkonäöstään (millaiseksi ikinä se muotoutuukaan). Hyväksymään itsensä ja terveellä tavalla olemaan itsevarma siitä, että on ihana. Pidän itsekin kauniista vaatteista ja haluan olla ihmisten ilmoilla kohtuullisen huolitellun näköinen, miksen siis opettaisi sitä lapsilleni. (Tähän väliin haluan huomauttaa, että itselleni on kuitenkin tärkeämpää se, että minua pidetään edes kohtuullisen älykkäänä kuin hyvännäköisenä. Toivon että lapsilleni saan opetettua myös tämän.)

    No joo, tulipa ihmeellinen toisaalta ja toisaalta -kommentti. Ehkä pointti oli siinä, että ei liene haitaksi antaa positiivista palautetta ulkonäöstä, kun varmaan teidän lapset oppivat myös arvostamaan älyllisiä ja henkisiä saavutuksia, joissa ei hameesta ole hyötyä jos ei haittaakaan.

    PS. Tyttären ollessa 1-vuotias olin pitänyt huolen siitä, että muutama puuauto löytyy leikkeihin. Hieman hävetti, kun päiväkodissa mainitsivat, että tyttö tykkää leikkiä nukeilla. Piti kuumeisesti miettiä, onkohan meillä kotona yhtään kunnon nukkea. Ei ollut.

    ReplyDelete
  4. Hyvä kirjoitus ja tärkeä aihe!

    Mä en ole ajanut autoa moneen vuoteen, ja se minkä sitä ennen ajoin, ajoin enimmäkseen kesäkelillä. Viime to tai pe ajoin miehen autolla ensimmäistä kertaa koskaan kaupan parkkipaikalta toisen kaupan parkkipaikalle. Reitti oli yksinkertainen ja tarkoitus olikin vain harjoitella alkaen tätä päivää varten (joku muu olisi ehkä arvioinut harjoituksen aika vähäiseksi mutta ei mieheni, ja ilmeisesti minäkin pidin sitä riittävänä). Ajoin nimittäin tänään pimeässä loskapyryssä/jäisellä tiellä Helsingistä Tampereelle motarilla näkymänä se, minkä verran lyhyillä ajovaloilla nyt ylipäätään näkee (joku 50 metriä?), kyydissä koko perhe, eli panokset olivat kovat. Vähän jännitti mutta hengissä selvittiin! Huomenna sitten nähdään, minkälaiset rasitusvammat saa 2h45min kestäneestä niskan ja hartioiden jännittämisestä, hampaiden puremisesta yhteen sekä voimallisesta ratin puristamisesta. (Matka kesti kamalan kauan siksi, etten uskaltanut noissa olosuhteissa ajaa ylintä sallittua nopeutta. Anteeksi vain kaikille jotka manasivat minun hitauttani ja joutuivat ohittamaan.)

    No mutta, asiaan. Edellinen kappale on tuossa vain siksi, että sillä perustelen miksen kirjoita tämän enempää tahi laajemmin, ainakaan nyt tällä istunnolla. (Ja siksi että on pakko päästä purkamaan tuota kamalaa kokemusta jo ennen kuin ehdin postata siitä omaan blogiini.) Totean vain että tyttöjen ja poikien erotteleminen oikein puhkeaa kukkaan lastentarvikeliikkeissä ja lastenleluosastolla.

    Kävimme vähän aikaa sitten ostamassa pojalle uuden turvaistuimen. Värivaihtehtoina olivat pinkki-musta, turkoosi-musta ja se iänikuinen ns. Ferrari-väritys. Pohdimme pinkki-mustan ja turkoosi-mustan välillä (kylläkin ehkä vähän leikillämme), että kumpi olisi meille parempi, kun poikamme tykkää pinkistä*. Siihen myyjä, nuori nainen, kommentoi että kyllähän se turkoosi on enemmän poikien väri tms. Muistaakseni jahkailimme hetken ja myyjä vielä toistamiseen muistutti että turkoosi on pojalle sopivampi väri. Kevyeen ja leikkisään sävyyn, mutta kuitenkin. No, ostimme sen turkoosin, koska olihan se räikeä neonpinkki ihan karsea väri, tykkään/mme enemmän turkoosista ja turkoosi sopii pojan vaatetukseen ja autoommekin paremmin. Mutta jok tap myyjä toimi mielestäni vähän uhkarohkeasti, koska jos olisimmekin olleet jotain sukupuolineutraalivanhempia, olisimme taatusti loukkaantuneet ja vieneet rahamme muualle.


    * Lapseni on tuntenut jo hyvin pienenä kiinnostusta kirjoja kohtaan. Kirjahyllymme alimmalla tasolla komeilee monia värikkäitä kirjanselkämyksiä, mutta aivan pienenä hän tunsi vetoa eniten yhtä harmaakantista kirjaa kohtaan. Kyseinen kirja on Maailman taiteen historia. En yhtään epäile, etteikö lapseni olisi taiteellinen sielu ja kaikkea hienoa, mutta kyllä se on myönnettävä, että Maailman taiteen historiassa häntä on toistaiseksi viehättänyt selkämyksen pinkki teksti.

    ReplyDelete
  5. @Onna. Tämä menee ehkä turhan hienosyiseksi tällä tasolla mitä jaksan argumentoida, mutta "olen jostain lukenut" ja siten vakuuttunut, että on eroa sillä kehuuko lasta vai lapsen vaatteita. Eli esimerkiksi meillä esikoinen saa itse pukeutua mihin lystää, noin pääsääntöisesti - ja huomaan usein kehuvani, että "oletpa nättinä tänään" tai "onpas sinulla nätit vaatteet tänään" sen sijaan että voisin kehua että "oletpa osannut valita nätit vaatteet". En siis kehu lasta itseään, vaan sitä mitä hänestä tulee vaatteiden kautta. Oman itsen ja kehon hyväksyminen olisi minustakin äärettömän tärkeää, mutta epäilen että vaatteisiin huomion ohjaaminen vain vaikeuttaa sitä. (Ja kysypä melkein keneltä vain, pojille on "ihan sama" mitä ne pukevat päälleen, tytöt sen sijaan jo ihan pieninä tykkäävät pukeutua hienosti. Geeneissä?)

    Mutta joo, näitä ajatuksia on todella vaikeaa viedä käytännön tasolle, ja sanallinen palaute on tietenkin vain yksi pieni osa-alue siitä lapsen ohjaamisesta...

    ReplyDelete
  6. Luin joskus taannoin pamfletin "Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan", jossa oli kaiken muun lomassa tästä aiheesta mielenkiintoista pohdintaa naiselta, jolla oli tyttö ja poika ja joka oli yrittänyt tietoisesti välttää sukupuoliroolittuneita kehumisia. Oli tiedostanut, että tyttölapsia torutaan helpommin esim. puihin kiipeämisestä kuin poikalapsia, ja että tyttölapsia ei kannusteta yhtä paljon kuin poikalapsia kokeilemaan uutta, ja oli sitten tietoisesti pitänyt suunsa kiinni tyttären juostessa pitkin maita ja mantuja putoamaan puusta ja kannustanut tytärtä kokeilemaan ja oppimaan itse kaikenlaista uutta.

    Ojasta allikkoon. Jossain vaiheessa kun lapset olivat aloittamassa koulu-uraansa kirjoittaja oli tajunnut, että keskittyessään tyttäreensä hän oli päätynyt kannustamaan tätä huomattavasti enemmän kuin poikaansa, ja tyttären kasvaessa oikein pontevaksi tomeraksi tytöksi poika ei osannutkaan kokeilla yhtä paljon uusia asioita ja ei kiipeillyt puihin. Että korjausliike olikin mennyt vähän "yli" eikä tulos kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut tasapuolinen.

    Ei kai tässä minulla mitään kummempaa pointtia ollut, kuin että kylläpä noiden lasten tasapuolinen kannustaminen ja kasvatus kuulostaa ihan helkkarin vaikealta. Propsit kaikille, jotka edes yrittävät.

    ReplyDelete
  7. Tää on hyvä aihe mutta mulla itsellä alkaa olemaan vähän pläääh koko homman kanssa. Siis siinä mielessä että mä uskon ja vähän pelkäänkin että alkaako tämä homma kääntymään itseään vastaan. On tärkeää että homma otetaan esille mutta mä uskon että jos nyt oikein korostamalla jotain korostetaan niin sitten se vasta silmiin pistäväksi muuttuukin. Ja ei tietenkään tarkoita että niin kävisi, kun asiasta paljon keskustellaan, mutta välillä törmää tämän keskustelun tiimoilta sellaisiin esimerkkeihin, mistä itselle tulee olo että mitähän tuossa nyt lapselle oikeasti välitetään. Enkä tuomitse mitään tai ketään, nää on mun mutu-hommia.
    Otetaan esimerkkinä nyt tuo STD:n turvaistuin homma (sori Suvi mutku se on nyt niin hyvä esimerkki). Myyjä toteaa useamman kerran että "turkoosi on enemmän poikienväri". Jos siinä alat ojentamaan että "ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä" niin siinä musta vasta korostetaankin tätä eroavaisuutta. Jos taas ei välitetä myyjän kommentista ja annetaan hänen kieriä niissä tyttöpoika-väreissä ihan keskenään niin asiaa ei korosteta. TOKI tässä on se alitajuinen aspekti että myyjä ylipäätään takertui kokohommaan ja se voi lapsen mieleen jäädä MUTTA mä näen asian niin että takertuuko vanhemmat tuohon syöttiin vai ei? Mitä siinä tilanteessa korostetaan? Sitä väriasiaa (onko sillä väliä ja ajatellaanko niin että sillä ilmennetään sukupuolta) vai sitä että mikä nyt istuisi meidän perheelle parhaiten (eli väri ei ole ratkaisevana tekijänä). Näitä juttuja voi musta ilmentää ja viestiä lapselle muutenkin kuin suullisesti ja musta kyllä tuntuu että juuri vaikka tuollaisissa edellä mainituissa tilanteissa se jää lapsen mieleen isommalti jos siihen värisyöttiin tarttuu.
    Yhteiskunnan pyörät pyörii hitaasti ja vaatii ihan varmasti aika montakin sukupolvea ennenkuin noita "tämä ja tuo ja se on tyttöjen/poikien juttuja"-heittoja ei enää kuulu. Mutta mun mielestä ei sekään ole oikea merkki lapselle että aina kun noita jostain kuuluu niin tuodaan esille sitä että ei ole olemassakaan moisia. Siis suullisesti. Toki on tilanteita joissa on tärkeää keskustellakin ja kannustaa että sukupuoli ei ole este tai hidaste mutta se että joka hiton pikkuasiassakin sitä suullisesti painotetaan. Hankala selittää mitä mä haen takaa. Ehkä sitä että nimenomaan, yhteiskunnasta huolimatta, annetaan niitä alitajuisia signaaleja lapselle että ei takerruta noihin kaikkiin vaan mennään niinkuin omassa perheessä nyt mennään. Ja viestitään ja kannustetaan sanattomasti että hei toi on hyvä, pääasia että se tuntuu susta sunlaiselta. Hokaatteko mun pointin?
    Toki tässä nyt on tietysti sekin että mä elän ainoana naisena neljän miespuolisen kanssa. Hitostako minä tiedän millaista tytön vanhempana on ja kuinka tärkeältä nämä hommat tuntuisi. Meillä elellään sitä vaihetta että keskustelua tärkempää tuntuu olevan se muunlainen kannustus ja tukeminen.

    Sen hesarin kirjoituksen teinitytöistä luin minäkin. Oli se ihan hyvä mutta joku siinä mulla vähän tökki... Ja poikalapsien äitinä haluan tuoda esille senkin että ne pojatkin kokee yllättävän paljon epävarmuutta siitä omasta ulkonäöstään. Se tuli mulle ainakin aikanaan yllätyksenä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minusta tuntuu, että hokasin, mitä sanoit. Ja yritin vastaavaa omassa tekstissäni tuoda esille: siis, että hyvä asia, että haluamme tasa-arvoa mutta kunhan emme menisi ojasta allikkoon! Siis kuten voisi verrata, että ankaran kurikasvatuksen vastapainoksi tuli vapaa kasvatus- ja kuitenkin yleisesti ajatellaan, että kyllä se lapsen näkökulmasta paras on siinä keskellä: rajat ja rakkaus.
      Äh, pitäisi kirjoittaa jatkostoori itsekin tästä aiheesta.

      Delete
  8. Täti-ihminen, mahtavaa! Arvasin, että ymmärrät tuskani. Mietin tuota autoilu geeneissä -asiaa aamulla, että todellako nyt olisi uskottava, että tässä on sadassa vuodessa evoluutio ottanut merkittävän (harha-)askeleen, jonka tuloksena miehet diggaavat isoista ja pörisevistä jutuista (sen sijaan, että pyrkisivät niitä väistämään kuten kaikki muut nisäkkäät.)

    Minäkin luin sen teinityttöasian. Ja itse asiassa siinä oli paljon sellaista, mitä olen muutenkin miettinyt: että vanhempina meidän huolemme itse asiassa hieman väistämättä liittyvät asioihin, jotka ovat ehkä olleet itsellemme kipeitä tai vaikeita, mutta joita lapsemme eivät ehkä koe ollenkaan samalla tavalla. Hehän syntyvät aivan toisenlaiseen maailmaan.

    Millähän sen muuten oppisi, ettei alkaisi vaahtoamaan tällaisista asioista? Vielä en ole oppinut.

    Lisäksi tuohon toiseen kommenttiisi on vielä sanottava, että hyviä pointteja - voisi kehua sitä, mitä lapsi tekee, ei sitä, miltä hän näyttää. Mutta eihän sitä aina huomaa.

    Voin kuitenkin lohduksesi kertoa, että minulla on ystävä, jonka pojalle on hyvin pienestä pitäen ollut tärkeää se, millaisia vaatteita päälle laitetaan. Hänellä onkin mainio värisilmä, pakko myöntää. Olen joskus harkinnut ulkoistavani omat vaateostokseni tälle kahdeksanvuotiaalle :D

    Bleue, olen ihan samaa mieltä siitä, että fyysinen ja sosiaalinen puoli ovat yhdessä olennaisia - tiedän, että tässä postauksessani yksinkertaistin luultavasti liikaa niistä geeneistä poispäin. Ja geenejäkin ehkä olennaisemmin, hormonitoiminnasta poispäin.

    Tavallaan aika tervettä huomata, ettei ole oikeasti ihan niin tiukasti ohjaksissa kuin kuvitteli. Toisaalta aika pelottavaa :)

    Onna, minullekin olisi tärkeää, että lapsi oppisi pitämään kehostaan ja arvostamaan sitä, riippumatta siitä, millainen siitä lopulta tulee. Ja tietenkin, sehän on ihan luonnollista, että pyrkii opettamaan lapsiaan toimimaan tavalla, joka itsestä tuntuu oikealta. Mikä juuri nyt omalla kohdallani tuntuu siltä, että kunhan on puhtaissa vaatteissa :D Mutta kyllähän mä itsekin meikkaan uloslähtiessä. Tai siis en lähikauppaan. Mutta keskustaan.

    Jäin silti itsekseni miettimään tätä ulkonäön kehumista. Sillehän kun ei oikein itse mitään voi. Olen aina tuntenut itseni lähinnä hölmistyneeksi, jos joku on kehunut nätiksi. Mutta tällaisiahan nämä ovat, toisaalta ja toisaalta -asioita.

    Suvi, melkoinen saavutus! Nostan hattua.

    Ovathan nuo vähän sellaisia outoja kommentteja - että luuleeko myyjä teidän palaavan hakemaan uutta turvaistuinta, jos seuraava lapsi onkin tyttö? Minä olen huomannut tämän lähinnä sukkaostoksilla, kun avuliaat myyjät ovat kiikuttaneet näytille toinen toistaan kauheampia sukkapaketteja: on rusettia, röyhelöä, pitsiä, kimalletta ja vaaleanpunaista. Siinä olen sitten kakistellut, että haluaisin oikeastaan jotain nättiä, mitäs sieltä poikien puolelta löytyisi.

    Kai siinä on jotenkin kyse siitä, että värikoodauksen sijaan haluaisin pukea lapseni juuri hänelle sopivalla tavalla.

    ReplyDelete
  9. Jenni, noinhan siinä varmaan juuri kävisi. Plus että lapsissakin on luonne-eroja - tärkeintä olisi varmaan keskittyä niihin.

    Minä olen peruslaiskana yrittänyt kovasti kannustaa tytärtäni lähinnä oma-aloitteisuuteen. Siis että äiti ei ole sisäkkö ja tutinpoimija. Luulen, että toimisin pojan kanssa samalla tavoin, mutten voi olla varma - minulla on lisäksi sukurasitteena molemmilta puolilta hieman sellainen asenne, että poikalapset ovat hauraita ja herkkiä ja heitä pitää hoivata. Tytöt kyllä pärjäävät.

    Koska pelkään tosissani, että vien sen asenteen käytännön tasolle jos joskus saan pojan, olen vakavasti harkinnut, kannattaako tässä toista lasta riskeerata.

    Kukkavarvas, luulen ymmärtäväni pointtisi. Siis jotakuinkin niin, että jos kaikesta tekee numeron, koko kysymyksestä tulee suorastaan musikaali, jonka keskellä on vaikea löytää sitä omaa luonnollista suhtautumistaan sukupuoleensa. Näinkö?

    Mä olen ehkä vähän sellaista sukupolvea, jota on kasvatettu hyvin tiedostavasti (en ole siitä erityisemmin kärsinyt, mutta näin jälkikäteen on helppo huomata, että nämä kysymykset ovat molemmille vanhemmilleni olleet tärkeämpiä tuolloin kuin minulle nyt). Eräänä seurauksena tosin oli se, etten vieläkään halua itselleni lyhyttä tukkaa. Toivon, että ajan kuluessa ja sukupolvien myötä hommasta tulee kaikin tavoin rauhallisempaa ja vähemmän ylilyövää.

    ReplyDelete
  10. No hei ihan mahtavaa koska itsellä on olo että tajuaako itekkään mitä yrittää sanoa kun vähän väsy painaa :D

    Musta tämä aihe ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin mitä monesta keskustelusta on välittynyt. Se että teippaa kaljun tyttövauvan päähän rusetin välttyäkseen jatkuvilta "onko hän tyttö vai poika"-kysymyksiltä ei mun mielestä ole pahinta mitä voit sille lapselle tehdä ;) ja ne sukupuolettomat arvot musta välittyy ihan muiden juttujen kuin värin tai sen kautta onko tarjolla riittävästi sekä poikien että tyttöjen leluja.
    Ihanaa kun tämän asian tiimoilta törmää juuri tämmöisiinkin keskusteluihin kuin nyt tämä Liinan että bleuen on. En aina tajua barrikaadeilla riehuvia telaketju-kasvattajia vaikka melkoisen kovaääninen olen itsekin.

    ReplyDelete
  11. Sukupuoliasiasta en sano muuta kuin sen, että meillä pyritään kasvattamaan hyvää ihmistä, ja lopulta onnellista aikuista, ei niinkään poikaa tai tyttöä. Saa nähdä miten käy.

    Mutta halusin oikeastaan kommentoida tuota kehumista. Meidän perheen lastenkasvatusguru on Alfie Kohn, jonka kirja Unconditional Parenting on ihan superhyvä. Kohn teilaa rangaistukset ja julistaa ehdotonta rakkautta. Hänen mukaansa myös kehuminen on vahingollista lapselle. Joka kerta kun vanhempi kehuu lapsensa vaatteita tai piirrustusta tai mitä vain tuotosta, hän samalla sanoo, että olet hyväksyttävämpi ja rakastettavampi kun teet oikein ja hyvin. Sen sijaan, että olisit ihana ja rakastettu kävi miten kävi. Kohnin mukaan vanhemman pitäisi huomata lapsen tekemiset, mennä mukaan ja auttaa, iloita lapsen onnistumisista, mutta ei arvottaa niitä, ei kehua. Ja se on ihan sairaan vaikeaa!!

    Ei saisi käyttää itseään esimerkkinä, mutta minun itsetuntoni on ihan kauhean riippuvainen muiden hyväksynnästä. Kaipaan jatkuvasti muiden kehuja ja pienikin haukku musertaa täysin. Sen sijaan puolisoni ei järky mistään. Ei hänen minäkuvaansa vaikuta, mitä mieltä joku hänestä sattuu olemaan. Ja arvatkaa ketä on kehuttu koko lapsuus ja ketä ei? Tuollaisen järkkymättömän itsetunnon haluaisin itsekin lapselleni antaa.

    Kohnin kasvatusmetodeja on vähän vaikea referoida lyhyesti, mutta kirjalla on todella vankka tiedetausta ja vaikkei ihan ostaisi kaikkia hänen ideoitaan, niin niihin kannattaa silti tutustua ennen kuin teilaa. Lähinnä kyse on kai siitä, millaisen aikuisen haluat lapsestasi kasvattaa.

    Ja anteeksi että poikkesin aiheesta.

    ReplyDelete
  12. Kuulostaapa mielenkiintoiselta tämä Kohn mutta mä en nyt ihan ymmärrä sitä että jos kehut lapsen piirrustusta tai tuotosta niin MITEN se viestisi että olet hyväksytympi ja rakastetumpi kun teet oikein ja hyvin? Kun se on sen lapsen piirrustus ja tuotos niin sehän on oikein ja hyvin ihan sellaisenaan, lapsen omana näkemyksenä. Eikö siinä justiinsa iloita siitä onnistumisesta? Mihin sitä muka verrattaisiin? Ehkä tajusin tämän väärin.

    En kyllä ihan nielemättä lähtisi allekirjoittamaan sitä että lasta ei pitäisi kehua. Ehkä enempi niin että missä tilanteissa kehut ja ei niin että verrataan johonkin? Miten kehuminen ei olisi ehdotonta rakkautta?

    ReplyDelete
  13. Kai se menee jotenkin niin, että jokainen lapsi haluaa miellyttää vanhempaansa ja saada hyväksyntää ja joka kerta kehuessaan vanhempi arvottaa lapsen tekemistä. Että lapsen pitäisi riittää ilmankin, että piirtää hienosti tai osaa pukea nätisti. Tokikaan vanhempi ei sitä niin tarkoita, mutta niin lapsi rivien välistä lukee.

    Ja tietysti voi sanoa, että sinä olet ihana ja rakastettu, ne ovat lapsen ominaisuuksia ja se on eri asia. Arvottaminen on se ongelma. Ettei lapsen tarvitsisi hakea vanhemman tai myöhemmin kenenkään hyväksyntää itselleen tai teoilleen.

    ReplyDelete
  14. En ehkä osaa selittää tätä kunnolla. Kannattaa mennä alkuperäislähteelle, Kohn selitti asian varsin pätevästi, toisin kuin minä :)

    ReplyDelete
  15. ok, no nyt hokasin idean paremmin, kiitos!

    ReplyDelete
  16. tää kohnailu alkoi nyt häiritä muakin. miten sitä toteutetaan käytännössä, silleen että ku lapsi tuo jonkun juttunsa näytille, niin siitä a) ei sanota mitään b) sanotaan, että ihan jees mutta rakastan sua, vaikka toi ois paskakin c) sanotaan, että toi on paska mut rakastan sua silti?

    ReplyDelete
  17. Ei mitään noista, lapsen tekemisiä ei arvoteta. Ei lapsen tarvitse saada piirrustukselleen vanhemmalta hyväksyntää tai paheksuntaa. Sen sijaan jos lapsi tulee näyttämään piirrustustaan vanhemman pitäisi oikeasti kiinnostua siitä, esittää kysymyksiä ja jutella aiheesta. Vie enemmän aikaa kuin peruskehaisu, mutta ehkä on sen arvoista.

    ReplyDelete
  18. Olen ymmärtänyt että tää kehumattomuus olisi hyvinkin suosittu trendi amerikkalaisessa vanhemmuusideaalissa tällä hetkellä. Kai se on jonkinlainen vastaisku Tiikeriäideille - että lasta ei arvoteta saavutustensa perusteella. Tosin itse Amy Tiikeriäitihän haukkui amerikkalaisia vanhempia samasta, että kehutaan lasta vaikka se piirustus olisi ihan paska ja lapset luulevat katteettomasti olevansa hyviä. Kehumattomuus on siis näiden kahden linjauksen yhtymäkohta.

    En ole näitä teesejä alkuperäislähteistä lukenut (ei kuulu tapoihini: tykkään lukea netistä lyhyitä tiivistyksiä ja kärjistyksiä, missä pointit on usein vääristyneet ja sitten niiden pohjalta laadin omat ehdottomat näkemykseni) mutta vaikealta on tuntunut ajatus ettei kehuisi. Eli minä kyllä kehun ja kehun paljon ja katteettomasti. Mutta muistan myös sanoa kauniita asioita lapsesta silloin kun se käyttäytyy täysin ei-kehuttavasti (ainakin joskus). Juuri ettei se kelpaisi vain silloin kun se suorittaa jonkun asian hyvin.

    Mutta jälleen kerran: ei siihen sanoja tarvita että lapsi näkee että tulee salamia päästä tai milloin vanhempi on mielissään. Eli miten ne omat reaktiot saisi kuriin? Ja millainen jäänainen sitten olisikaan?

    ReplyDelete
  19. Siina, oon itse asiassa miettinyt tätä satunnaisissa olosuhteissa aika paljonkin, minähän reippaasti kehun lastani jos hän esim. syö reippaasti tai istuu reippaasti potalla, mikä nyt kieltämättä on hieman epäilyttävän puolella, jos asiaa tarkemmin ajattelee. (Mutta hyvin reipasta.)

    Lisäksi ehkä hirveintä, mitä voisi ajatella on se, että kehumalla valintaa A (olkoon se graafinen mustavalkoinen paita) mutta jättämällä kehumatta valintaa B (pinkki hörselöpaita) antaisi sellaisen kuvan, että kyllä minä sinua yhtä paljon rakastan, vaikka valitset yllesi vaaleanpunaista, MUTTA.

    Kun ihan oikeasti rakastan, rakastan vaikka vaatemakumme olisivat toisistaan eroavat kuin yö ja päivä.

    (Tosin jos valinta A on "en käytä ruiskuhuumeita" ja valinta B on "käytän ruiskuhuumeita", pidätän oikeuden ehdoitta kehua A-toimintaa ja dissata B:tä.)

    Käytännön sovellutukset ovat, myönnettäköön, minullekin hieman epäselviä - ajattelen kyllä, että lapsen kanssa on ok riemuita, mutta etenkin siinä pitäisi olla varovainen, kuinka kehuilla ohjaa lasta johonkin suuntaan (vaikka minusta piirtäminen olisikin ässintä, lapsen mielestä se ei sitä ehkä ole, eikä tällöin liene reilua, että tuen ja kannustan häntä suuntaan, joka häntä ei kiinnosta. Tämä ei päde lukemiseen, jonka on kiinnostettava.) Minulle ja muillekin, jotka haluavat asiasta lisää tietää tarjoan seuraavan linkin:

    http://www.bookdepository.co.uk/book/9780743487481?redirected=true&gclid=CKr46MKhrrUCFY92cAodMj8AbQ

    Tämä siksi, etten toivo kenenkään kommentoijan joutuvan nyt tai vastaisuudessa referoimaan kirjan koko sisältöä saadakseen asiansa esiin, ja vähän siksikin, etten oikeastaan halua kirjareferaatteja kommenttiboksiini.

    Sanoisin, että Siina on onnistunut ainakin herättelemään mielenkiintoa - ehkäpä joku innostuu kirjan lukemaankin, tai saa muutoin tästä pohtimisen aihetta. Ajattelun terveellisyyteen uskon ehdoitta :)

    ReplyDelete
  20. Täti-ihminen, aion ehkä itse tähdätä sellaiseen keskitien epäonnistumiseen, kuitenkin. Usein tuntuu siltä, että äärilaidan epäonnistumiset ovat niin kovin dramaattisia.

    Toivoisin, että olisin sellainen vanhempi, joka kannustaa lasta toimimaan itse. Ja tykkäämään itsestään. Ja hyväksymään sen, ettei välttämättä ole maailmantähtiainesta. Tai vaikka olisikin, sekin pitää voida hyväksyä.

    ReplyDelete
  21. "Keskitien epäonnistuminen" - tuo jää käyttöön :D

    Ja sitä paitsi olen useista lähteistä ymmärtänyt, että lapsen ensimmäiset kolme vuotta ovat ratkaisevia, joten esikoisen kohdalla epäonnistuminen on jo suoritettu eikä kakkosessakaan enää kauheesti ole työaikaa jäljellä. Kolmosen kohdalla voisi toki jonkun koeluontoisen uuden metodin ottaa käyttöön. Ja sori, tiedän, että pitäisi siirtyä oman blogin puolelle vauhkoamaan, mutta toisaalta täällä on niin hyvät keskustelut ettei viitsi hajauttaa...

    ReplyDelete
  22. häh, niinhän mä aina teen! eli jos jotain tullaan näyttämään, jutellaan aiheesta enemmänkin. ilman että oon lukenut yhtään ainoaa kasvatusopasta. hah!

    koskas tää lanseerataan työelämään, esim. tulos- ja kehityskeskusteluihin?

    ReplyDelete
  23. Hitto, juuri kun olin pääsemässä referaatissani sivulle 35! Nyt pyyhin kaikki pois sitten. Ei kun ihan vakavissaan, anteeksi että vein keskustelun harhapoluille.

    Ja vielä kuitenkin sen verran, että en tokikaan kuvittele itsekään kehumattomuudessa onnistuvani, nytkin humpsahtaa tuon tuosta. Mutta onhan se hyvä tietää miten tutkimusten mukaan ois hyvä tehdä.

    Nyt vaikenen aiheesta!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Pakko vielä sanoa sinulle suoraan, että hyvä kun sanoit tästä tyylistä :)! Minusta on mielenkiintoista kuulla erilaisia linjoja mitä ihmisillä on käytössään ja juuri näin jakamallahan sitä itse kukin kasvaa vanhemmuudessaan. Koska ihan varmasti omia kasvatuspuuhiaan tulisi katsoa välillä vähän kauempaa ja miettiä toiminko nyt ihan oikein ja näin "keskustellen" se käy luontevammin kuin se supernannyn tilaaminen kotiin. Kiitos siis sinulle :)!

      Delete
  24. Hmm vai ei saa kehua. Kuulostaa ikävällä tavalla kyllä taas äärilinjalta minun makuuni. Kaikki mitkä alkavat totaalisesti ei on minulle vähän karvat pystyyn asia. Mutta jos puretaan tämä äärilaidan opetuksen hyvyys, niin totta on mielestäni se, että ei turhastakaan tulisi vain kehua ja kehua, vaan lapsen tulisi oppia mielestäni arvostamaan itseään onnistumisissaan ja vaikeuksissaan. Kaikilla meillä on sekä asioita missä ollaan hyviä ja asioita mitkä on hankalampia, eikä se haittaa, se on elämää. Mutta onhan kummatkin puolet hyvä tiedostaa iän myötä, eikä jäädä kaikkivoipaisuus harhaan? Tärkeintä on että ei luovuta, harjoittelee, tekee oman parhaansa ja motivoituu omasta yrityksestään... Eli lähtisinpä niin, että hyvä (kehuin sinua!) kehu vaan Liina pottaharjoittelussa, jätä epäonnistuminen suuremmin huomiotta "illalla kokeillaan uudestaan, ei haittaa (jos toista surettaa)!" mutta, kun homma on opittu (ylioppilaana viimeistään), ei tarvita enää vappupillejä vaan vaikka kiitos riittää tai toteamus noniin kakka tehty ja sitten käsienpesulle. Eli pysytään juuri siinä keskilinjalla... ?
    Jo hymy äidiltä vauvalle on kehu ja kiitos, yksi voimakkaimmista... Kyllähän tästä kasvatuslinjasta nousisi taas novellin verran asiaa päähän :D!

    ReplyDelete
  25. mä muuten oikeasti ällöän kaikien maailman kasvatusideologioita ja -oppaita. tsori.

    ReplyDelete
  26. Täti-ihminen, no niin. Hieroskelen täällä käsiäni tyytyväisyydestä. Hyvät keskustelut ja tulkintani mukaan myös hyvä ilmaus. Haa, voittoisa päivä!

    Wandis, siitä vaan lanseeraamaan! Tai siis äitiyslomalta palattuasi. Ja miksikäs sitä sitten tarvitsi lisätietoja pyytää jos asian kuitenkin jo osasit? :D

    PS. Kyllä saa rauhassa inhota kasvatusoppaita. Itse olen kuitenkin kokenut, että moni viisaana pitämäni ihminen sellaisista on ammentanut itselleen paljon ajattelun aihetta - harva niitä kuitenkaan varmaan tottelee kirjaimellisesti, vaan käyttää niitä enemmän oman ajattelunsa tukena. Ja siinähän ei ole mitään väärää.

    Siina, ei mitään syytä pyytää anteeksi. Tämähän on juuri keskustelun parhaita puolia! Sitäpaitsi minusta on ihan tervettä pysähtyä miettimään juuri tällaisia asioita, että mistä nyt tulee kehuneeksi ja miten lapsen kanssa pitäisi toimia. Aina ei varmasti onnistu, mutta ehkä vähän useammin onnistuu, jos maali on mielessä.

    Bleue, varmaankin juuri noin! Ja onnistumisten ja sellaisten arvioinnissa voisi pyrkiä keskustelemaan osittain juuri siksi, että lapsi osaisi hyödyntää sellaista itsearviointia. Siitä ei varmasti ole mitään haittaa.

    Se jäi sanomatta muuten, että yrittämisestä kehun siitäkin.

    ReplyDelete
  27. Tässä typerässä pohjassa tämä ei näy, mutta Bleuen viimeinen kommentti oli siis vissiin Siinalle, ja minäkin allekirjoitan sen. Keskustelu avartaa maailmaa.

    ReplyDelete
  28. mä restaan mun keissin sanomalla, että mun äiti ei lukenut yhtään ainoaa kasvatusopasta ja on maailman paras äiti. ja mummo. tärkeimpänä se, että äidillä oli aina aikaa kuunnella - ei sanonut koskaan, että oota, ihan kohta. ja myös se, ettei suuttunut koskaan. ei siis huutanut tms, ei kohdellut kylmästi. mä yritän pyrkiä samanlaiseen äitiyteen ja uskon, että siihen ei kuulu (siis mun osalta) oppaat eikä ideologiat.

    ReplyDelete
  29. Mä en kanssa oo jotenkin osannut oppaita ja ideologioita koskaan ottaa omakseni, näin toki ihmettelen ja kommentoin mutta se siinä. Mä koen omalla kohdalla tärkeämmäksi sen että kun kuitenkin pidän itseäni suht täysipäisenä niin kyllä se sieltä mun sisältä pitää kummuta se tunne tekeekö oikein vai väärin. Eikä niin että mulle joku sen sanoisi. Kyllä mä kaikkea kuulemaani ja näin netissä lukemaani makustelen mutta mitään isompia ahaa-elämyksiä en ole saanut.
    Ja kun tässä nyt on jo kaiken tietävä kolmen äiti (sarkasmia, dingdingding!!) niin ei jotenkin oikeasti enää edes jaksa murehtia ja miettiä kaikkea mitä sanoi tai jätti sanomatta tai olisi pitänyt sanoa. Coulda, woulda, shoulda ja niin poispäin. Niitä tilanteita tulee lasten kanssa eteen niin helvetisti joihin et mitenkään pysty varautumaan tai ennakoimaan millään oppailla tai ideologioilla vaan se pitää vaan sieltä jostain omasta sisimmästä kaivaa että mites nyt lutvitaan. Ja haistella että miten nyt just tuon persoonan kanssa tämä handlataan.
    Syliin mahtuu aina ja halauksia ja suukkoja riittää vaikka joskus tyhmäilen äitinä. Ja näkyy nuo jälkeläiset sen tietävän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tätä mä niiq tarkoitin mutten osannut ite sanoa!

      Delete
  30. Rakkaat tyypit. Mä oon tosi iloinen siitä, että on jengiä, jotka kokee pärjäävänsä äitinä ja vanhempana ilman oppaita, ja vielä iloisempi siitä, että noin lähellä on mahtavia roolimalleja kuin Wandabella on.

    Nyt kuitenkin on niin, että on ihmisiä, jotka kokevat saavansa tukea oppaista. Kirjankin kanssa voi käydä keskustelua. Se, ettei oppaista ole itselle iloa ei tarkoita, etteikö niistä muille voisi olla. Kuten sanottua, on ihan tervettä hakea tukea tai jopa sparrata omia ajatuksiaan.

    En haluaisi, että keskustelu luisuu edes lähelle sellaista sävyä, että onpas höperöä lukea jotain oppaita. Mistä syystä kasvatusoppaiden yleinen arvosteluosuus päättyy tässä postauksessa tähän.

    (Aiheeseen liittyviä vinkkejä tai lukemiaan näkemyksiä saa edelleen halutessaan tuoda esiin, olivat ne sitten peräisin kasvatusoppaista tai anonyymeiltä Internetsissä.)

    Harva vanhemmuusjuttu on edelleenkään yleistettävissä.

    ReplyDelete
  31. Myönnän, että saatan olla yliherkkä sen suhteen, oliko keskustelu luisumassa ja jos, niin minne, mutta sellaista se on kun on mun kanssa tekemisissä. Yliherkkä melonille ja konflikteille.

    ReplyDelete
  32. NONII! Oltiin sitte samaa mieltä mutta viestintä! Niin tyypillistä. Sitä luulisi, että on ihan hyvässä terässä kun keuli Täti-ihmisen ohi laskiaispullamäärissä, mutta ei.

    ReplyDelete
  33. Ei luisu, nou hätä ;) Mäkin vaan koen että otan ne roolimallini ehkä mielummin muualta mutta ei se sitä tarkoita ettäkö joku ei niitä kirjoja kaipaisi tai saisi niistä ammennettua. Vieläkun löytyisi se roolimalli tahi kirja jolla löytyisi se aukoton vastaus ihan kaikkeen :D

    ReplyDelete
  34. Eiköhän suurin osa meistä vanhemmista pärjää just hyvin maalaisjärjellä, kuten sanotaan. Olenpa jopa lukenut kirjasta :D, että suurin osa suomalaisista kasvattaa lapsensa hyvin ja oikein, eikä siihen tarvita taikatemppuja tai kasvatusalan tutkintoa :). Toki kaikki tekevät myös virheitä. Ja tuolla yllä todettiin se tärkein: jokainen lapsi on yksilö ja tarvitsee (ja saa) uniikin, yksilöllisen kohtaamisensa vanhempansa kanssa!

    Jotkut meistä lukevat mielenkiinnosta, toiset oppiakseen, kolmannet työkseen... tai voi käydä myös sitten niin, että elämä yllättää sen verran, että vie jalat alta ja "järjen päästä" ja silloin osa meistä saa tukea kasvatuskirjoista tai vaikkapa neuvolasta. Meitä ja elämäntilanteita on moneksi :).

    Kiitän Liinaa onnistuneemmasta keskustelunaloituksesta tässä aika herkässä asiassa ja mielestäni on hyvä, että pidät myös mielipiteiden vaihdon asiallisena :)!

    ReplyDelete
  35. voi maar, en mä pidä höperönä sitä, joka kasvatuskirjoja kokee tarvitsevansa tai lukee niitä syystä muusta. mulla on vaan melkoinen auktoriteetti-inho ja siksi kaikki ismit ja ideologiat tuntuvat vastenmielisiltä, mulle ne ois päälleleimattua kamaa. viestintäni ei nyvvaan oikein onnistu, kun ei ehi kirjoittaa kaikkea mitä miettii, jää lyhytsanaiseksi syystä että kolme lasta flunssassa ja omat silmät kuin tulessa.

    kiitos Liinalle yleisestä ihanuudesta ja Siinalle hyvästä keskustelunavauksesta!

    ReplyDelete
  36. Pahoittelut OT:n jatkamisesta, mutta täällähän on niin herkullinen keskustelu, etten malta olla hieman hieman sekaantumatta.

    Kasvatusoppaista: on tärkeä pitää mielessä, että on oppaita ja sitten on oppaita. On SuperNannyjä, jotka luettelevat juurikaan perustelematta läjän keinoja, joilla lapset saadaan kuriin. Ja sitten on Kohnin kaltaisia kirjoittajia, jotka kokoavat valtavan määrän sen hetken tutkimustietoa kasvatuksesta luettavaan muotoon (Unconditional Parenting -kirjassa on 12 sivua tieteellisiä lähdeviitteitä, joista voi halutessaan jatkaa asiaan perehtymistä).

    Nimittäin myös kasvatusta voi tutkia tieteellisesti - ja on tutkittu yli sata vuotta. Parhaat tutkimukset, joihin useisiin Kohn viittaa argumentoinnissaan, ovat otoskooltaan sadoissa ja ovat kestäneet jopa kymmenä vuosia.

    Mitä on jäänyt käteen? No vaikkapa se, että ruumiillinen kuritus on nykyään laitonta monissa länsimaissa. Olivatko ne vanhemmat, jotka piiskasivat lapsiaan sata vuotta sitten jotenkin huonommin yhteydessä kosmiseen vanhemmuuteensa kuin me? Enpä usko. Paljon parempi selitys on, että me vain tällä hetkellä tiedämme enemmän, koska ruumiillisen kurituksen onnettoman huonot vaikutukset monen lapsen kehitykseen on todettu kymmenillä luotettavilla tutkimuksilla. Lisäksi onneksi yhä useamman vanhemman sosiaalinen ympäristö ohjaa välttämään lasten hakkaamista, jolloin ruumiiliinen kuritus tuntuu "luonnottomalta".

    Tärkein pointti on kuitenkin se, että tieteellinen tieto rantautuu arkeen kovin hitaasti: ruumiillisen kurituksen kielto tuli monta kymmentä vuotta tutkimustulosten jälkeen. Jos siis valitsee oikeita "kasvatusoppaita" - siis kasvatustutkimusta kokoavia populäärikirjoja - on helposti kymmeniä vuosia neuvoloiden ohjeita edellä.

    ***

    No miten se Kohn sitten argumentoi? Hän pyytää vanhempia lähtemään liikkeelle lopputuloksesta: millaisen aikuisen haluat kasvattaa? Hän antaa myös hyväksi niksiksi miettiä kolme adjektiivia, jotka kuvailevat tuota aikuista.

    Kun nuo kolme adjektiivia (jotka ovat usein melko samankaltaisia, esim. onnellinen, omanarvontuntoinen, ystävällinen, rakastava) ovat löytyneet, on seuraava askel katsoa millaista tietoa tuhannet kasvatuspsykologian tutkimukset antavat siihen, miten tuohon päämäärään pääsee.

    Karu totuus on, että sekä rankaiseminen että kehuminen ovat tutkimusten valossa kovin kehnoja keinoja päästä haluttuun lopputulokseen. Kohn käyttää tämän perustelemiseen noin 100 sivua ja käy läpi kymmeniä tutkimuksia, enkä voi tässä tehdä sille oikeutta, vaan suosittelen oikeasti tarttumaan siihen kirjaan. Lukeminen vaatii rohkeutta, mutta itse olen ainakin hirvittävän tyytyväinen, että sen silti tein.

    ***

    Viimeinen pointti ja sitten lopetan. :)

    Jos on lukenut lukiossa psykologiaa, saattaa muistaa, että behaviorismi oli yksi psykologian tutkimuksen pahimmista harhapoluista. Sittemmin lähes kaikkialla psykologian saralla tultiin siihen lopputulokseen, että ei sitä päänuppia voi pitää mustana laatikkona, ja tarkkailla vain käytöstä.

    Kaikkialla muualla näin, paitsi niissä SuperNanny-kasvatusoppaissa, jotka valitettavasti ohjaavat tämän hetken kasvatusta. Ne ovat edelleen pullollaan ohjeita, jotka perustuvat hyvin skinneriläiseen ajatteluun: "kun kehut hyvää suoritusta, lapsi tekee hyvin useammin" tai "kun rangaiset pahasta teosta, lapsi alkaa välttää tuota tekoa". Kohn sanookin kirjassa sattuvasti, että kasvatusoppaan laatu on kääntäen verrannollinen siihen, monta kertaa sana "behaviour" siinä esiintyy.

    ***

    Lauri Järvilehto tästä samasta kirjasta myös kirjoitti ihan sattuvasti:

    http://ajattelunammattilainen.fi/2010/11/29/pitaako-lasta-kehua-ja-rangaista/

    ReplyDelete
  37. No niin, hieroskelen täällä lisää käsiä yhteen. Olette mahtavia, kiitos kun käytte täällä keskustelemassa.

    Kukkavarvas, se sellainen kaikkitietävä kirja olisi minusta niin epäilyttävä, että välttäisin kaikin keinoin :D

    Bleue, niinpä juuri. Minä ajattelen ehkä kaikenlaisen kirjallisuuden suurimpana etuna sitä, että se tarjoaa välineitä ajatella asiaa erilaisista näkökulmista. Kiitos muutenkin - minusta on ihanaa, kun keskustelu pysyy rauhallisena. Vaan onneksi täällä on niin hyvät keskustelijat!

    Wandis, haa! Viestintä on joskus tukkoisaa, mutta kyllä mä luulen, että pointtisi tuli selväksi ja läpi :) Olen ehkä taipuvainen myös ajattelemaan, että etenkin tuossa alhaalla mainitut, valmiita ratkaisuja tarjoavat oppaat ovat sinustakin sitä kasvatusoppaiden pohjasakkaa - tai niin ainakin tästä kommentistasi tulkitsen. Ja jos näin on, olemme samoilla linjoilla.

    Ja hyvä, jos täällä yleisesti on ihanaa!

    Anonyymi saa erityisanteeksiannon kasvatusoppaisiin palaamisesta, kiitos perustellun kommenttinsa JA koska avasi Kohnin argumentointia. Vaikuttaa tämän perusteella siltä, että lapsen kanssa iloitseminen on ihan ookoo, mutta behavioristinen malli joutaisi lopullisesti romukoppaan.

    Minusta muutenkin kirjallisuus, joka johdattaa ajattelemaan on yleensä parempi valinta kuin kirjallisuus, joka tarjoaa valmiita malleja. Raskaampaa ehkä, mutta antoisampaa varmasti.

    Pitää lukea tuo Järvilehdon teksti oitis, kun jälkikasvu on nukkumassa. Iso kiitos siitä, että viitsit jättää kommentin ja linkinkin :) Arvostan.

    ReplyDelete
  38. Minäkin täällä nolona taas terve, käsi on jo kipeänä tänne kännyllä kirjoittelusta :D!
    Hyvä, että anonyymi jatkoi vielä mielenkiintoisia tulkintojaan Kohnista. Mutta jäin ymmälleni tästä behaviorismin dissauksesta. Toki Lukion kirjojen luvustani on jo yli kymmenen vuotta mutta haluaisin kuulla mihin kirjasarjaan tällä viitataan? Kaikella ystävyydellä. Tabula rasa (ilmeisesti musta laatikko oli viittaus tähän?) on kuitenkin eri asia kuin s-r tyylinen oppimismalli.
    Kohnin ajatukset kuulostivat kauniilta mutta jäin miettimään miten nämä sovelletaan pieneen vauvaan? Jonka käsityskyky on parin sanan luokkaa ja liikkuu jo ja tarvitsee jo turvallisuutensa vuoksi ohjausta.
    Väitän, että on lapsen edun mukaista, että oppi on tasolla "beharismi" (hyvä - palkinto, ei- rangaistus), eli ns "koirakoulu tasoa" (rennosti vitsaillen), koska vauvan kognitiivinen taso ei vielä ole korkeampi. Kun lapsi kasvaa voi ja Tulee mielestäni käyttää näitä monimutkaisempia keinoja, näin vanhemmat usein luonnollisesti tekevät. Osaisiko anonyymi kertoa oliko kirjassa tätä lapsen kognitiivista tasoa otettu asiassa miten huomioon, myös erityislapsien opetuksen saralla? Kiitos :)!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vilkaisinpa nyt tuon Järvilehdon linkin ja luin wikipediasta Kohnin pääajatukset (lähinnä kritisoinut koulua, mikä ok hyvä, mutta näitä keskustelun kautta oppimistahan suomalaisissa kouluissa jo paljon toteutetaan) ja kasvatukseen hän ehdottaa osallistuvaa dialogia, oikein hyvä asia lapsen kanssa, joka osaa puhua :).
      Kohn on siis amerikkalainen kirjailija ja luennoitsija (koulutustaso lienee toimittaja?). Tämä tieto riitti minulle :)!

      Wandabe: käytettekö sanaa ei kuitenkin kasvatuksessanne? Kai sekin on tietyllä tapaa rangaistus, kielto? Tiedän kyllä että kaikki eivät halua käyttää sitäkään. Sitten jäähyistä, niitä on aika montaa eri versiota , joista yksi, jota meillä pahimipiin tilanteisiin käytetään (toisen loukkaaminen tai tavaran tahallinen rikkominen) on että aikuisen kanssa rauhoitutaan aina _yhdessä_ hetki, kun menee överiksi, tai ollaan vaikka tarpeen tullen sylikkäin rauhoittumassa. Eli malleja on monia :), eikä ne toisaalta ole mitään keppirangaistuksia vaan yhteisiä tapoja oppia hallitsemaan käyttäytymistään.

      Delete
    2. Mä en kasvata minkään mallin mukaan, joten kysymys siitä, käytänkö jotain sanaa kasvatuksessa, on outo :D En kyl yleensä sano esim. "ei saa kiivetä pöydälle" vaan "tuus alas pöydältä, muuten voi pudota ja sitten sattuu". Mut se on kyl tiedostamatonta, en ole valinnut olla käyttämättä mitään erityistä sanaa.

      Delete
  39. Mä en ole millään tavalla kasvatusalan ammattilainen mutta en oikein purematta niele sitä, että ruumiillisen rangaistuksen "moraalinen vääryys" olisi vasta viime vuosikymmenien tutkimustulosten hedelmää. Sen jalkauttaminen lainsäädäntöön konkreettiseksi kielloksi on taas ollut tarpeen marginaalikäyttäytyjien hallitsemiseksi.

    Millasiakahan vikapäitä mä kasvatan, kun toi reilu kaksveekään ei oo koskaan saanu minkäänlaista rangaistusta. En siis harrasta nannyjäähyjä tms. :D

    ReplyDelete
  40. Wandis, kaiken ymmärrykseni mukaan ja kirjaa lukematta - Kohnin pointti oli kai, että rankaisemalla tulee niitä vikapäitä. Ei rankaisematta jättämisellä.

    Bleue, kiva kun luit sen tekstin, pitää itsekin tutustua siihen asap.

    ReplyDelete
  41. bleue: "Osaisiko anonyymi kertoa oliko kirjassa tätä lapsen kognitiivista tasoa otettu asiassa miten huomioon, myös erityislapsien opetuksen saralla?"

    Erinomainen kysymys! Kirjassa aika vähän puhutaan alle puheikäisistä lapsista, mutta toisaalta omasta kokemuksestani ainakin vauvojen kanssa on kasvatus on lähinnä tarpeiden tyydyttämistä. Mutta kyllä meidän reilun yksivuotiaan kohdalla näkee hyvin helposti, miten helposti sisäinen palo tekemiseen lopahtaa, kun menee antamaan oman hyväksyntänsä toisen tekemiselle "hyvä!"-huudahduksella (se onkin jännä, miten sitä itsekin automaattisesti olettaa, että lapsen leikki tarvii minun hyväksyntää, "hyväksi" kehumista?)

    "Kohn on siis amerikkalainen kirjailija ja luennoitsija (koulutustaso lienee toimittaja?). Tämä tieto riitti minulle :)"

    Tutkimukseen perustuvan argumentoinnin koko pointti on se, että silloin ei tarvitse luottaa tekijän auktoriteettiin ja mahdollisiin sertifikaatteihin tai niiden puutteisiin. Ylipäätään jokaisen, vaikka miten ansioituneen tyypin väitteiden perään on lukijan velvollisuus kysyä "miten niin?". Eihän sillä nimittäin ole minkään maailman väliä vaikka naapurin Reiska olisi kirjan koonnut, jos kaikki empiiriset väitteet on lähdeviitoitettu ja moraaliset väitteet perusteltu johdonmukaisesti. :) Vai ymmärsinkö jotain väärin?

    "en oikein purematta niele sitä, että ruumiillisen rangaistuksen "moraalinen vääryys" olisi vasta viime vuosikymmenien tutkimustulosten hedelmää."

    http://en.wikipedia.org/wiki/Corporal_punishment#History_of_corporal_punishment - ruumiillinen kuritus ollut vuosisatoja täysin hyväksyttävää.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kohn ei siis ole varsinaisesti mikään "guru", kuten ylempänä viitataan, vaan kokoomateoksen toimittaja? Eli oikeastaan ei tule viitata häneen vaan hänen lähteisiinsä?

      Sä missasit mun kommentin pointin, yritän selventää asiaa sellaisena hetkenä, kun ei tartte juosta ympäri huushollia kuumemittari toisessa ja nenäliinapaketti toisessa kädessä...

      Delete
  42. Synteesin tekeminen on taito sekin. Ja työtä.

    Anonyymi, rupesin oikein itse miettimään, käynkö itse kehumassa kun lapsi leikkii. Harvemmin kai - kehun, jos jokin vaikea ja kauan yritetty asia onnistuu, vaikka onhan siinä tosiaan onnistumisen riemua ilman minuakin. Mutta riemuitsen silti siinä vieressä.

    Leikkejä tosin huomioin, mutta ehkä vähän toisella tavalla. Tyyliin, onko sulla siinä auto? Tai että mihin meinasit sen laukun kanssa lähteä, matkalleko?

    ReplyDelete
  43. "Kohn ei siis ole varsinaisesti mikään 'guru', kuten ylempänä viitataan, vaan kokoomateoksen toimittaja? Eli oikeastaan ei tule viitata häneen vaan hänen lähteisiinsä?"

    Joo, lähteet ovat tuon kirjan pihvi, mutta kyllä Kohn on luultavasti yksi kaikkein asiantuntevimpia ihmisiä maailmassa tuossa aihepiirissä. Empiiriset tutkijat ovat usein nimittäin melko fakkiintuneita omaan nurkkaansa. Tietenkään lukija ei voi käytännössä niitä lähteitä itse tarkistaa, mutta onneksi voi luottaa muihin tutkijoihin, jotka käräyttävät aika hanakasti huijarit. Mutta siis suurimman osan kirjan pointeista saisi periaatteessa selville, kun vain avaisi lähdeluettelon ja lähtisi kirjastoon kaivamaan. Skolaarihomma on juuri tuota: tutkimusten kahlaaminen ja niistä synteesin tekemistä, ja yksi tärkeimpiä rooleja tieteellisessä työssä.

    Tässä vaikka toinen joka myös yrittää koostaa samaa asiaa, tosin lehtijuttumaisesti eli lähdeviitteitta: http://www.psychologytoday.com/blog/the-power-prime/200909/parenting-dont-praise-your-children.

    Lisäksi Kohn kyllä tekee moraalisia argumentteja kirjassa, joita pitää sitten omalla järjellään pystyä arvioimaan. Muun muassa tuo "unconditional" tulee siitä, että hänen mukaansa lasta tulee rakastaa ehdotta, aina. Oleellisinta on, että lapsi kokee sen rakkauden, minkä vuoksi jäähyt ovat hyvin helposti lapsen kannalta rakkauden pihtaamista, vaikka kuinka vanhempi sieltä keittiöstä rakkausaaltoja lähettää. Vastaavasti kehuminen on rakkauden buustaamista: lapsi kokee helposti, että tällä tavalla jos toimin saan enemmän rakkautta. Tämä argumentti esimerkiksi on sellainen, jolle ei suoraan ole lähdeviitteitä, vaan sen uskottavuutta on arvioitava perustelujen mukaan.

    Tässä vielä tällaisessa todella helpossa muodossa aidon kehumis"gurun" Carol Dweckin tutkimuksista tehty video. Reilu kolme minuuttia, suosittelen erittäin lämpimästi vilaiseen, jos yhtään kehumisen haittapuolet mietityttävät:

    http://www.youtube.com/watch?v=TTXrV0_3UjY

    ReplyDelete
  44. Liina: juuri tollanen lapsen kanssa yhdessä leikkiminen, ja dialoginen vanhemmuus, on Kohnin koko pointti!

    ReplyDelete
  45. No nyt menee jo ihan höpöksi, mutta tuo kirja tosiaan sai mua penkomaan vähän enemmän tuota asiaa, ja lopputuloksena on, että kyllä sitä kehumistakin on mahdollista tehdä niin, että sisäinen motivaatio pysyy yllä ja jopa kasvaa.

    Eli kehuminen ei _aina_ ole huono juttu ja joskus jopa hyvä juttu. Näinhän nämä tietysti menevät. :)

    Kehumisesta on nimittäin tuoreehko meta-analyysi - Henderlong Lepper 2002: "The Effects of Praise on Children’s Intrinsic Motivation: A Review and Synthesis" - joka liittyy nimenomaan lapsiin. Siellä lopputuloksissa on tällainen:

    "Specifically, provided that it is perceived as sincere, praise is likely to enhance intrinsic motivation when attributional messages prevent maladaptive inferences, when autonomy is promoted, when perceived competence and self-efficacy are heightened without undue use of social comparison, and when realistic standards and expectations are conveyed."

    Tuo kuulostaa järkevältä: jos lapsi kokee kehun autenttiseksi - vanhempi on oikeasti ylpeä, yllättynyt ja iloinen - ja kehu korostaa lapsen autonomiaa, lapsen usko omiin kykyihinsä kasvaa ilman sosiaalista vertaamista ja odotukset ovat myös realistisia ikään nähden, kehu voi tosiaan olla hyväkin juttu sisäisen motivaation suhteen.

    Tyypillinen 25 kertaa päivässä hoettu "Hyvä!" ei kuitenkaan täytä noista kriteereistä yhtäkään.

    Ensinnäkin kehua on todella vaikea kokea autenttiseksi, jos sen saa liian usein.

    Toisekseen, niin kuin Kohn kirjoittaa, "Hyvä!" on vanhemmalta todella laiskaa, eikä lapsen tekoa kunnioittavaa. Kohn ehdottaa vaihtoehdoksi esimerkiksi kiinnittää huomio johonkin erityisen hyvään osaan lapsen suorituksessa, tai kysyä lapselta itseltään arviota. "Mitä mieltä itse olet?" on aika päräyttävä kysymys!

    Kolmannekseen liittyen tuohon aiempaan videoon on aivan erinomaisen tärkeää, että silloin kun antaa sen aidon, yllättävän palautteen antaa sen lapsen tekemisestä, ei hänen muuttumattomista ominaisuuksistaan. Tuo on varsin robusti tutkimustulos: fiksuksi kehuminen romauttaa motivaation yrittää, yrittämisen kehuminen taas saa parhaimmillaan yrittämään lisää (kun kehu koetaan aidoksi).

    *****

    Nyt nukkumaan, kiitos keskustelusta!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämän kompromissin hyväksyn :D!
      Esimerkkinä tämän päiväinen vauvani 9 kk haluaa paijata kissaa. Olemme yhdessä lattialla harjoitelleet silitystä jo useasti. Kun vauva silittää, hymyilen ja sanon aijai mukana (yhteinen "pidetään hellästi" sanamme jota vauvakin jo sanoo "aaaaa") mutta kun hän kiskaisi koko nyrkilläään turkista, kurtistin kulmiani ja otin kättä pois varoen kissaa ja sanon lempeästi mutta tosissaan: "ei :( (kissaan sattuu)". Sitten ohjaan käden silittelyyn uudestaan ja yhdessä. En yksinkertaisesti näe tuossa kehumisessa ja kieltämisessä mitään vikaa: se on kissan ja vauvan turva. Ja kun vauva ensi kerran oppi silittämään kehuin huomattavasti , varmaan pussasinkin koska olin niin iloinen ja ylpeä. Nyt en enää hihku, koska tosiaan se ei olisi autenttista :)!

      Ja nimenomaan iän mukaisuus on tärkeää ja korostan, että ehdottomasti olen itsekin keskustelevan ja perustelevan (myös virheitä myöntävän!) kasvatuksen puolella. Itse hölpötän ja kyselen lapsiltani ehkä joskus liikaakin :). Kiitos anonyymi ajatuksista ja pitääpä kokeilla korvata hyvä sana jollakin muulla, ettei se kulu.

      Pahoittelen ihan Liina, että olen kirjoitellut tänne näin paljon tänään. Ihan hävettää. Koin flown tästä kaikesta aikuispuheesta ja kasvatuksesta puhuminen on erittäin innostava aihe minulle, jota harvoin saa näin ilolla toteuttaa kasvotusten, koska hiekkalaatikolla asiat ymmärrettäisiin varmasti väärin :D.

      Eli klassiset: kiitos ja anteeksi!

      Delete
  46. Eikä mennyt yhtään höpöksi :)

    Olen nyt ihan TODELLA iloinen ... en tiedä teistä muista, mutta minä olen ihan riemuissani siitä, että tämä keskustelu siirtyi aika tavalla uusille urille. Koen nimittäin oikeasti saaneeni tästä paljon UUTTA ajattelemisen aihetta (etenkin ja ennen kaikkea rutiinikehujen suhteen, joita todellakin pitää hieman jatkossa kriittisesti tarkastella). Ja tämä, vaikken vielä tutkinut edes noita lähteitä ja lisämateriaaleja. Jos joku haluaa loistavan esimerkin siitä, miksi keskusteleminen on hienoa, täältä kyllä minusta löytyy. Kiitos osallistujille! Saa jatkaa.

    Koin äsken myös tarvetta numeroida ne asiat, joita olen keskustelusta saanut, mutta muutuin ilmeisesti kesken lauseen zombieksi enkä enää muista sitä kaikkea. Huomenna uusilla aivoilla. Mikä kuulostaa pahalta zombievertauksen huomioiden.

    Zombiefiiliksestä huolimatta on valaistunut olo. Se tuntuu hyvältä.

    ReplyDelete
  47. Kuulostaapa kyllä tutulta tuo - meilläkin on hieman jouduttu torumaan koiran paukuttamisesta erilaisilla objekteilla.

    Eikä mitään pahoitteluja nyt! Ei missään nimessä mitään sellaista! Sehän on vain ihanaa, että olet halunnut itsestäsi antaa paljon tähän :) Ja edelleen ihailen kaikkia, jotka osaavat kiihtymättä kommentoida - itse en suinkaan aina siihen kykene. Olen tosi iloinen siitä, että aihe on selvästi kiinnostanut muita - ja hauskaa, jos en ole ainoa, joka on löytänyt ehkä uusia kulmia näihin juttuihin :)

    Älä siis missään nimessä häpeä, ei ole mitään syytä. Mulle tää on ollut hieno päivä monella tapaa. Tuntuu siltä kuin olisi emännöinyt hyviä bileitä, joissa on parhaat vieraat.

    ReplyDelete
  48. Ooh mikä keskustelu! Tätä on pakko vielä raapaista, vaikka kunnon perusteluihin ei (taaskaan) ole aikaa.

    Mun havaintojen (toimin siis itse näin) mukaan, kirjoista haetaan usein vahvistusta omalle näkemykselle. Tai siis opuksesta kuin opuksesta poimitaan (muussakin asiassa kuin kasvatuksessa) juuri niitä asioita, jotka tukevat omaa mahdollisesti epävarmaa tietoa vaikkapa unikoulusta tai sormiruokinnasta tai nyt sitten oikeanlaisesta kannustamisesta. Harva kai toimii niin, että tutustuu opukseen tyylillä ”kas tämähän on minulle täysin uutta mutta mielenkiintoista, toiminkin jatkossa juuri näin”. Mikä ei tietenkään ole huono juttu tilanteessa, että lapsen kanssa oikeasti on joku ongelma. Onhan se silloin toisaalta riskialttiimpaa laittaa pystyyn oma koelaboratorio oikean keinon löytämiselle vaikkapa aggressiivisen lapsen käytöksen hillitsemiselle kuin lukea vaikkapa kiukkikirjasta vinkkejä. Eiköhän jokainen aikuinen osaa myös soveltaa..

    Guruihin ja ismeihin ja tutkijoidenkin sanaan voi ja pitääkin suhtautua toki kriittisesti. Maalaisjärki ja itselle sopivien asioiden nappailu sieltä täältä lienee monelle toimiva systeemi. Mutta on kyllä omassa kriittisyydessä tiedostaa (puhun jälleen itselleni), että aika moni asia omassa käytöksessämme on kuitenkin jostakin tietoisesti tai tiedostamatta opittu eikä alkuunkaan niin individuaali ajatus kuin luulemme. Jos ei kirjoista niin vanhemmilta, ympäristöstä, kolme miestä ja baby –leffoista.. Minä ainakin saan itseni tosi usein kiinni jostakin, jota pidän omana briljanttina ajatuksena, kunnes tajuan toistavani jotakin äitini ikiaikaista tapaa, jota en tietoisesti ole kopioinut vaan karttanut.. Porkkanan syönnin vahvistaminen on viimeisin esimerkki. Olen tosi innoissani, kun Ykkönen vetelee nykyisin porkkanoita enemmän kuin keskiverto kani. Äitini oli viikonloppuna seuraamassa neidin raasteen ahmintaa ja hän totesi tyynesti neidin saavan tuolla porkkanan syömisellä samanlaiset oranssit posket kesäksi kuin minulla oli aina pienenä. Koska olin kuulemma hulluna porkkanaan noin vuodet kolmesta viiteentoista. Olisinkohan saattanut siis kehaista neitiä enemmän juuri tämän kasviksen puputtamisesta kuin vaikkapa banaanista..

    Sitten alkuperäiseen aiheeseen. Tytt-poika –ajattelu on ihan loputon suo. Hyvä pointti tässäkin oli juuri se anonyymin ajatus, kuinka paljon tiedostamatta ohjaamme käytöstä kategorisesti ja kehumme tyttöjä tyttöjen jutuista ja poikien poikien jutuista. Sitten on näkökulma miten ristiriitaisena lapsi kokee asian, jos kotona kannustus tai ohjailu tai mikä vaan on neutraalia, mutta tarha/koulu/kaveripiiri toimii toisin. Tai se, että minusta tyttöjen sallitaan helpommin olla reippaita ja poikamaisia, heittää ja potkia lujaa palloa ja kiivetä sinne puuhun, mutta poikaa ei kyllä kannusteta vastaavasti kokeilemaan hameita tai työntelemään nukenvaunuja. Minusta tytöille sallitaan sukupuoliroolien osalta enemmän vapauksia kuin pojille. Poikamainen tyttö on ihan ok, mutta tyttömäinen poika ei ole niin ok.

    ReplyDelete
  49. Voi apua, pää poksahtaa kun yrittää muistaa mitä kaikkea piti muistaa kommentoida! Ihan mieletön keskustelu, kamala kun te ootte fiksuja. ...ja itse on sitten erinomaisen hyvä tulla antamaan kattava panoksensa vuoden kasvatuskokemuksella... ;) On se kuitenkin hengissä vielä! Ikuisista traumoista en uskalla sanoa mitään.

    Minäkään en ole lukenut mitään oppaita, joitakin neuvoja ja tutkimuksia sun muita on toki tullut vastaan intterneetin ihmemaailmassa tai kavereiden puheista, osan on saanut torpata sukkana ja osa on jäänyt hautumaan. Oman epämääräisen kasvatusfilosofiani pääperiaatteena lienee "rakkautta ja rajoja, tukea ja itsenäisyyttä". Eli lasta rakastetaan kyllä ehdoitta, mutta se ei tarkoita todellakaan sitä, että kaikki olisi sallittua. Kielletään, mutta (kunhan lapsi ymmärtää puhetta ja osaa itse puhua) selitetään ja perustellaan, ja neuvotteluvaraa pitää olla. Tukea saa aina kaivatessaan, esim. nyt on eroahdistusta, johon auttaa vain syli. Minusta on väärin huudattaa lasta "karaistusmielessä". Mutta itsenäisyyteen kannustetaan kuitenkin, kunhan tuo tuosta vähän kasvaa. Varmasti läsnäolo ja keskusteleminen ovat tärkeimpiä asioita, mitä lapselle voi antaa. Enkä hyväksy väkivaltaa, en henkistä enkä fyysistä. Itsellä on paljon, paljon, paljon työsarkaa periytyneissä tiedostamattomissa käyttäytymismalleissa tuon henkisen "väkivallan" osalta; murjottamista ja eristäytymistä. Kiva on olla kypsä aikuinen...

    Sukupuolijuttuja olen ajatellut paljon; minustakin tuo poikamainen tyttö on sallitumpaa kuin tyttömäinen poika, etenkin maalla ja vanhempien ihmisten ajatuksissa. Yritän kovasti tiedostaa ja tunnistaa omaa käytöstä, mutta niin kuin Liina sanoi tuolla jossain, niin varmaan aika harva on kuitenkaan ihan joka hetki itsereflektion terävimmässä terässä... Tarkoitus on antaa lapsen vapaasti kokeilla, mikä häntä itse kiinnostaa, sukupuolesta riippumatta. Tavallaan olen tyytyväinen, että esikoiseksi sattui tyttö, kun tässä on ehkä helpompi lähteä rikkomaan niitä perinteisiä sukupuolirajoja. Miehen puolelta on tulossa todella ahdistavat sukupuoliroolit, joihin poika olisi varmasti solahtanut helpommin. Nyt on ehkä vähän toivoa saada kasvatettua ihminen eikä sukupuolistereotyyppi... Ja niin kuin joku tuolla jossain sanoi, anteeksi vain kun en muista kuka, niin ehdottomasti tärkeintä kasvatuksessa on tähdätä siihen onnelliseen lapseen, josta tulee hyvä ihminen.

    Kehumisesta: mutuna tuntuu kamalalta ajatella, ettei koskaan kehuttaisi. Kyllähän lapsi tarvitsee niitä onnistumisen tunteita. Missään nimessä ei myöskään mitään narsismiin ohjaavaa kestohehkutuslinjaakaan. Vähän kai pitäisi miettiä, millä sanoin kehuu. Korostaako, miten hienoa on että lapsi syö lautasen tyhjäksi (jolloin lapsi oppii, että pitää syödä paljon) vai kehuuko, miten hienosti tämä maistoi eri asioita ja miten taitavasti on opetellut käyttämään haarukkaa, tms. Tuosta fiksuuden versus yrittämisen kehumisesta luin itsekin jostain, ja siinä oli minusta järkeä - hyvä, kun jaksat sinnikkäästi yrittää, eikä haittaa, jos epäonnistut, rakas olet silti.

    Äh, eipä tullut sanottua yhtään mitään, ja nyt heräsi lapsikin... Kauhean paljon on tätä ajattelemista, ja keskittymistä, ja tiedostamista! Miten tästä ikinä selviää? :)

    ReplyDelete
  50. Mutta siis hieno pohjustus keskustelulle Liinalta! Miten niin pätkii? Kuka muka nukkuu koskaan yli viisi tuntia?

    ReplyDelete
  51. Minäkin sain tästä keskustelusta paljon ajateltavaa. Ja vähän huonon omatunnon, varsinkin kun luin tuon Lauri Järvilehdon kirjoituksen. Tulee kyllä liian usein tulistuttua uhmaavalle 2-vuotiaalle. Pohdiskelin ihan samaa kuin Rouva Ruuhka: opuksista ja neuvoista usein poimitaan omia käsityksiä vahvistavia puolia, muut jätetään huomiotta. Minä esimerkiksi tiedän, etten koskaan pystyisi sellaiseen rauhallisuuteen ja pitkäpinnaisuuteen kuin Wandabe kuvaili äitinsä pystyneen. Vaikka järjellä ymmärrän, että sellainen olisi aivan taatusti parempi vaihtoehto kuin 2-vuotiaan kanssa riitely, en pysty suitsimaan äkkipikaista luonnettani kokonaan (kuitenkin aika tavalla paremmin kuin etukäteen pelkäsin). Siksipä MINUN on lohdullista lukea esim. Uhmakirjasta, että ei haittaa jos lapselle aika ajoin hermostuu. Wandabe ehkä olisi asiasta päinvastaista mieltä, kun ymmärtääkseni on varsin pitkämielinen lasten kanssa :)

    Ja lopuksi: ehkei kannata kieriskellä syyllisyydessä olipa kyse sitten sukupuolineutraaliudesta, kehumisesta tai rangaistuksista, jos kuitenkin on jo niin pitkällä että pohtii omia tekemisiään ja sanomisiaan ja pyrkii parempaan. Ihan vain esimerkkinä tuli mieleeni tuttavaperhe, jossa 1-vuotias poika innostui kantamaan äidin käsilaukkua. Minusta se oli söpöä, kun lapsi oli oppinut äitiä katsomalla, että käsilaukku otetaan mukaan. Vanhempansa kuitenkin naureskelivat nolon näköisinä, että mikäköhän tuosta pojasta tulee (viitaten ajatukseen, että homo varmaan). Siinä perheessä on taatusti opittu, mitkä ovat tyttöjen ja poikien värejä /leikkejä /vaatteita jne.

    PS. Sen verran haluan tähän Kohn-keskusteluun huomauttaa kirjaa ja kirjailijaa tuntematta, että ei tutkimustulosten koostaminenkaan ihan neutraalia puuhaa ole. Väistämättä Kohnkin on tehnyt valintaa painotusten ja tutkimusten suhteen (niitä on pakko olla ristiriitaisia: minkä hän silloin on valinnut tai asettanut toista pätevämmäksi jne.)

    ReplyDelete
  52. Rouva Ruuhka, ihan varmasti homma menee juuri niin, että sitä tuppaa etsimään juuri ne kirjat, artikkelit ja viestit, jotka tukevat sitä omaa maailmankuvaa. Voivathan ne toki sitten vähän haastaakin, mutta eivät ehkä täydellisesti mullistaa. Ja kuten sanottua, tuskin kukaan mitään oppaita kirjaimellisesti elämässään suorittaa. No, toivottavasti ei :D

    Ja tuo, että monikaan ajatus ei sitten kuitenkaan ole aivan omaa briljanttia keksintöämme - niinhän se juuri on. Omiin valintoihin, toimintaan ja olettamuksiin voi ehkä, hyvällä tuurilla ja melkoisella päättäväisyydellä pyrkiä vaikuttamaan. Tai voi mennä sen intuition mukaan, mutta silloin ehkä kannattaa tiedostaa juurikin se, ettei tällöin välttämättä ole löytänyt Absoluuttisen Totuuden Suonta maailmankaikkeudesta, vaan luultavasti vain sekoittanut yhteen ja ravistanut koko elämänsä kirjon :D

    Minustakin olennaisinta tässä sukupuolikeskustelussa on juuri se tiedostamaton - eikä sillä tavalla, että sille antaa vallan, mutta sillä tavalla, että tajuaa, ettei luultavasti ole täysin puikossa, vaikka niin mielellään kuvittelisi. Ja juuri tuosta mainitsemastasi syystä koen jotenkin, että tulevaisuus on tyttöjen. Tytöillä voi olla lähitulevaisuudessa enemmän valinnanvaraa. Ja se on voimaa.

    Hippiäinen, jos tässä jonkun tosiseikan kanssa on todella joutunut vastatusten, on se yleensä ja kivuliaimmin se, miten kypsymätön sitä välillä osaa olla. Mutta hei, tää vanhemmuus on selvästi kasvattavaa puuhaa ;)

    Minusta nuo sun kasvatusperiaatteet kuulostaa ihan hyviltä. Olenhan asian ylituomari. Millä käytännössä tarkoitan, että varmaan meillä ollaan vähän samoilla linjoilla, paitsi, että edelleen kuin urpo kehun siitä syömisestä.

    Hassua muuten, että sinustakin tuntuu ehkä siltä, että pienillä tytöillä on juuri nyt enemmän liikkumatilaa kuin pienillä pojilla. Hassua ja surullista.

    (Ja kiitos :D Menköön ensi yö taas paremmin!)

    Onna, kuulostaa silleen tutulta, että savu nousee välillä korvista täälläkin. Mikä on oikeasti kauheaa.

    Mutta joo, totta on, että syyllisyydessä kieriskely ei kannata. Ensinnäkin tietty syyllisyys on varmaan ihan tervekin tunne, ja toiseksi siinä kieriskely on tosi epärakentavaa ja vie voimia kaikelta muulta :D Tässä olen itse tosi huono. Kieriskelen mielelläni sekä syyllisyydessä että itsesäälissä.

    Tuli vähän paha mieli tuttavaperheesi pojan vuoksi. Ja muidenkin pienten poikien, jotka eivät saa kanniskella käsilaukkuja. Kyllähän ne omat roolit vielä ehtisi oppia.

    Totta on muuten tuo, mitä tutkimustulosten koostamisesta sanot. No, johonkin on ihmisen perusteltu luottamuksensa aseteltava, ellei itse halua kahlata niitä tutkimuksia läpi (ja kun sen on tehnyt, on varmasti pätevä kasvattamaan omat lastenlapsensa :D)

    ReplyDelete
  53. Tytöistä ja pojista. Tää aihe on mietityttänyt ja hämmentänyt mua jo ennen lapsen saamista, sitten raskausaikana ja nyt melkein 2-vuotiaan poikalapsen äitinä hyvinkin paljon. Mulla on ollut sama fiilis kuin teillä joillain: tyttö olisi kenties ollut helpompi esikoinen, olisin intona kannustanut sitä kiipeämään puihin ja rikkomaan pihaleikeissä housunpolvensa.

    No. Kun sain pojan, ajattelin, että tässäpä sitten tsemppaan siihen, että poikalapsestani kasvaa herkkä ja empaattinen eikä mikään sikaäijä.

    Mun lapsesta on kovaa vauhtia kasvamassa empaattinen ja hoivaava yksilö, mutta asia, jota en etukäteen osannut ottaa huomioon, on tuon ipanan henkilökohtainen, uniikki ja minusta täysin riippumaton ominaislaatu. Siis temperamentti tai tapa reagoida asioihin, joka kai on ihmisellä aika samanlainen syntymästä asti.

    On nimittäin niin, että lapsessani on (minusta riippumatta) monta sellaista aika määräävää ominaisuutta, jotka usein mielletään poikamaisiksi tai maskuliinisiksi. Hän on esimerkiksi aika utelias, rohkea ja sosiaalinen, pitää möykkää ja kokeilee rajojaan (niin kuin nyt tietysti kaikki melkein kaksivuotiaat tekevät). Huomaan vähän kiusaantuvani esimerkiksi siitä asetelmasta, että lapseni haluaisi painia itseään reilusti pienikokoisemman ja tosi aran tyttölapsen kanssa. Okei, leikkii ne myös kotileikkiä ja hellii vauvanukkeja.

    Vaikka mielestäni olemme olleet johdonmukaisia siinä asiassa, ettemme ole esitelleet eri ammatteja miesten tai naisten ammatteina, lapselle on muodostunut jo selkeä käsitys siitä, että nimenomaan sedät ajavat lumitraktoreita ja tädit soittavat pianoa. Mä tietysti mainitsen, että täditkin ajaa ja sedätkin soittaa, mutta lapsi nyt on elämässään nähnyt aika monta lumitraktorisetää ja tuskin yhtään -tätiä. Selvästi jokin rooli tässä asiassa on myös ympäröivällä yhteiskunnalla, ei vain sillä, millaisia asioita kotoa opitaan.

    Noin muuten ajattelen, että tiukoista sukupuolirooleista luopuminen tarjoaa lisää mahdollisuuksia olla "minä itse" ihan jokaiselle. Ja tuo on ihan totta, että tytöillä on tässä asiassa vielä aika paljon helpompaa. On ihan ok pelata fudista tai vaikka rampata Megazonessa räiskimässä, mutta neulova tai taitoluisteleva 15-vuotias lienee edelleen akuutissa koulukiusaamisriskissä.

    Venni

    ReplyDelete
  54. hep: http://yle.fi/uutiset/tutkimus_vanhemmat_tekevat_tietamattaan_tytoista_alisuoriutujia/6492295

    liittyy kumpaankin teemaan omgomgomg!

    ReplyDelete
  55. Tulin juuri laittamaan tuota samaa juttua kuin Wandabe. Me ollaan niin ajan hermolla täällä somessa ;)

    ReplyDelete
  56. Niin, selvennän vielä, että tarkoitin edellisessä viestissäni puhua Megazonessa käyvistä tytöistä ja käsitöitä tekevistä pojista.

    Ja että oman lapseni myötä olen tajunnut, ettei introvertistä näprääjästä saa kasvatuksella koulittua rohkeaa rämäpäätä ja toisinpäin. Olivat ne sitten tyttöjä tai poikia. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettei kannattaisi olla tietoinen omista ajatusmalleistaan ja välttää siirtämästä niitä lapsilleen täysin kyseenalaistamatta.

    Venni

    ReplyDelete
  57. @ Onna: Minulla on myös tuo kärsimättömyys sellainen piirre, joka karmii itseäni, etenkin näin pirun väsyneenä. Äärimmäisen kateellinen Wandabelle!

    Tuo käsilaukkuesimerkki oli surullinen! Yhden kaverin kanssa kiroiltiin anoppejamme: kun meidän tyttö on kiinnostunut imurista, niin "kylläpä tyttö tietää, mistä naisten työt aloitetaan", hekohekoheko. Kaverin poika kun innostuu imurista, niin "voi, niin ne koneet kiinnostavat". Aha.

    Ja varmasti olet oikeassa tuossa, että jo se, että tietoisesti yrittää edes pyrkiä parempaan, parantaa tilannetta. Jos vähän antaisi itselleen armoa... :)

    @ Liina: Sori, ei tullut tuossa hötäkässä mieleen muuta esimerkkiä; arvasin, että ilahdut... :P Mutta kiva, että annat luvan toteuttaa äitiyttäni näin! <3 ;)

    @ Venni: Olet niin oikeassa tuossa, että lapsen luonne määrää todella paljon. Hyvä vanhempi kai osaisi mukauttaa kasvatustaan sen mukaan, mitä kukin lapsi kehityksessään tarvitsee, eikä julistaisi menemään omalla tyylillään, "koska näin nyt vaan on oikein, piste".

    ReplyDelete
  58. Hirveän mielenkiintoinen keskustelu, joka herätti paljonkin ajatuksia, mutta en nyt saa niitä järkevästi jäsenneltyä tähän, joten muutama huomio vain. Tuo Vennin toteamus oli mielestäni hyvä, että lapset ovat omia yksilöitään omanlaisellaan temperamentilla, ilman että siihen voisi välttämättä kasvatuksella juurikaan vaikuttaa. Toki ympäristötekijöillä on paljon vaikutusta, mutta myös noi geneettiset jutut on mielenkiintoisia.

    Luin nämä kaikki kommentit läpi ja valtaosassa nähtiin positiivisena asiana se, että yritetään kasvattaa tytöistä ja pojista perinteisten sukupuoliroolien ulkopuolella olevia yksilöitä. Näin lapsettomana tuli mieleen kysyä lapsellisilta, että onko ne perinteiset sukupuoliroolit kaikki pahasta? Siis jos tyttö tykkää kovasti perinteisistä tyttöjen jutuista tai poika oikeasti leikkii mielummin autoilla kuin nukeilla, pitäisikö siitä jotenkin yrittää päästä eroon? Ja kuten joku tuossa aiemmin mainitsi, niin ympäröivässä yhteiskunnassa näkyy kuitenkin paljolti nuo "perinteiset" roolit, joten eihän niistä kokonaan eroon pääse. Jostainhan se muutos tietysti on alettava ja on hienoa, jos edes pysähtyy ajattelemaan omia mallejaan ja minkälaisia asenteita lapsilleen siirtää.

    ReplyDelete
  59. Tässä vielä uunituore aika laaja tutkimus, miten tekemisen kehuminen johtaa selvästi parempiin tuloksiin kuin persoonan kehuminen 1-3 vuotiailla:

    http://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130212075109.htm

    ReplyDelete
  60. .. ja tuo tutkimus liitettiin (ehkä tulosten valossa hieman liian raflaavasti) Suomessa sukupuoleen:

    http://yle.fi/uutiset/tutkimus_vanhemmat_tekevat_tietamattaan_tytoista_alisuoriutujia/6492295

    ReplyDelete
  61. Venni, ihan mahtava kommentti, kiitos!

    Jep, juuri noinhan asia pitkälti on: ihminen on kuitenkin yksilö. Ei vain rooliodotustensa summa. Ja sehän on oikeastaan aika hienoa ja rikasta - ja siksipä ajattelen melko lailla samalla tavalla kuin sinä, että tiukoista rooliodotuksista luopuminen tarjoaa paremmat mahdollisuudet olla persoona eikä vain tyttö tai poika.

    Olen myös ajatellut, että muksut saattavat olla hieman konservatiivisiakin näissä rooliasioissa itse, koska he vielä etsivät paikkaansa ja rooliaan. Mitä vähemmän niitä raja-aitoja kuitenkin ympärilläolevien toimesta rakennellaan, sitä paremmat mahdollisuudet on lapsella itsekin niitä (tarpeen tullen) kaataa.

    Ja, kyllä, varmastikaan kasvatuksella ei saa persoonaa muokattua - eikä siihen mitään syytäkään tietenkään ole. Kyllä saa ihminen olla ujo, rämäpää, intro- tai ekstrovertti tai vaikka Mortti ja Vertti, kaikille on tilaa. Mutta juurikin noin, ettei täysin vahingossa ole estämässä sitä. Pyrkii katsomaan sitä lasta ja miettimään, kuka hän on ja mitä hän ehkä haluaisi tehdä - eikä sitä, mitä hänen olisi sopivaa haluta tehdä :)

    Wandis ja Onna, ollaan niin massiivisesti ajan hermolla, että liekö sieltä mitkään hermoimpulssit mene enää läpikään :D

    Hippiäinen, voi teidän anoppeja :( Itse saattaisin riehaantua tuollaisessa tilanteessa. Onneksi ovat kuitenkin "vain" isovanhemmat.

    RainDrop, vaikea on ajatella, että kaikki erilaiset roolimallit ja odotukset sinänsä olisivat pahasta. Kapeasti sovellettuna ne voivat kuitenkin olla juuri niitä juttuja, jotka tekevät sukupuolesta määrittävän asian - vaikka olisi hauskempaa, että tyttöys tai poikuus olisi mahtava kasvualusta pienelle ihmiselle. Ei vankila. Siksi ehkä erilaisia tapoja olla mies ja nainen olisi hyvä olla paljon esillä: vaihtoehtoja on.

    Ei minua niin haittaa, jos tyttärestäni tulee kovin tyttömäinen tyttö - se, mitä yritin tuossa alkuperäisessä postauksessani sanoa oli kuitenkin se, ettei sellaisessa tilanteessa voi minusta täysin perustellusti sanoa, että mitenkään en itse asiaan vaikuttanut, siitä vain tuli sellainen. Luultavasti vaikutin. Ja siinäpä jotain, mikä kannattaa tiedostaa. (Niin, ja haluaisin myös, että jos hänestä tulee kovin tyttömäinen tyttö, hänestä tulee sitä vaihtoehdoista huolimatta, ei niiden puutteen vuoksi. Sama pätee, mikäli hänestä tulee kovin poikamainen tyttö.)

    (Meillä muksu leikkii nykyään ennen kaikkea eläin-Duploilla ja Myyrällä. Arvatkaa, onko sillä äiti, joka innoissaan osoittelee telkkarista esim. norsuja? On.)

    Anonyymi, aika jännä tuo Ylen kulma. Sääli, että raflaavan otsikoinnin perässä on aina juostava. No, tutustun etenkin alkuperäisjuttuun mielenkiinnolla!

    Sen verran olen tätä miettinyt, että eilen seurasin tiukemmin, miten lapselle juttelin ja mistä kehuin. Pyrin keskustelemaan enemmän toiminnasta kuin lipsauttelemaan "hyvä" siellä täällä. Observointi tosin muuttanee käytöstä tässäkin.

    ReplyDelete
  62. Mahtavaa keskustelua! Minä itse puntaroin melko paljon sen asian kanssa, että miten paljon ohjaa lastani niihin harrastuksiin ja tekemisiin, joihin hänellä näyttäisi olevan luontaista taipumusta ja miten paljon sitten pyrin tuomaan hänen elämäänsä muutakin tekemistä ja touhua, mikä ei häntä ehkä lähtökohtaisesti niin paljon innosta. Taustalla tässä siis se, että lapseni kehittyisi tasapainoisesti ja eri osa-alueet olisivat tasapainossa keskenään. Esimerkkinä nyt vaikkapa se, että lapseni selkeästi pitää liikunnallisesta ja vauhdikkaastakin tekemisestä. Pyrin kuitenkin askartelemaan ja piirtelemäänkin hänen kanssaan, vaikka nuo tuokiot jäävät yleensä melko lyhyiksi kun lasta ei vain jaksa kovin kauaa kiinnostaa. Ollaan myös muskarissa vähän senkin takia, että tulisi sitä musikaalisuuspuolta ym. "harjoitettua", vaikkei näillä geeneillä ole kyllä varsinaisesta musikaalisuudesta pelkoa. En teidä kuinka hyvin saan tätä ajatustani nyt tässä kirjoittaessani tuotua esille, mutta idea on se, että vaikka tietysti on mielestäni hyvä ohjata ja rohkaista lasta siihen suuntaan, johon hänellä on luontaisia taipumuksia, niin pidän tärkeänä, että elämässä on myös muuta, esim. juuri kuvataiteita ja musiikkia tai sitten kovin kaikesta näpräämisestä pitävällä myös sitä liikunnallista puolta. Ja kirjoja, mutta niitähän meillä kyllä luetaan ja niistä lapsikin varmaan juuri sen vuoksi pitääkin.

    Kehuista. Jostain olen lukenut, että lapsi itsekin tajuaa, jos häntä kehutaan ja kiitetään jostain mikä ei ole oikeasti kovin onnistunutta. Esim. urheilusuorituksesta tai piirustuksesta. Parempi tietysti olisi kehua siitä, että "hienosti jaksoit juosta maaliin asti", tai miksei vaikkapa: "olipa hienoa, kun kävit onnittelemassa voittajaa". Mutta sitten itse olen tunnistanut kehumisissa sellaisen huonon puolen, että niillä helposti asetetaan lapselle tietty rooli, josta hänen voikin olla sitten vaikea päästä pois. Esim. jos aina kehutaan, kuinka reipas lapsi on, niin annetaanko hänelle silloin edes mahdollisuutta olla joskus vähemmän reipas? Tajusin tämän omakohtaisesti silloin, kun oma 2-vuotiaamme kerran kävelylenkillä oli vähän väsähtäneen oloinen, mutta kävellä laahusti vain. Koska lapsemme jaksaa ja haluaa kävellä hämmästyttävän pitkiä matkoja ikäisekseen, on siitä tullut häntä kehuttua ja positiiviseen sävyyn ihmeteltyä. Sitten tulikin sellainen tilanne, että tuntui ettei hän voinutkaan istahtaa pulkkaan vedettäväksi. Pisto sydämeen itselle - varsinkin, kun olen ihan lapsen syntymästä asti pyrkinyt siihen, ettemme puheillamme ja kehuillamme lokeroisi häntä tiettyyn lokeroon ja "päättäisi" hänen puolestaan millainen hän on. Varmaan tietysti aina perheissä tulee helposti jäsenilleen tiettyjä rooleja joita sitten vahvistetaan just perheen sisäisellä puheella ja sillä mitä tarinoita kunkin lapsuudesta ja jo eletystä elämästä kerrotaan ja toistetaan. Tyyliin: "sinä, Pia-Petteri, olet kyllä aina ollut niin rohkea ja pärjääväinen, jo 5-vuotiaana jäit yksiksesi kotiin jne. jne." Tätä pyrin itse tosi paljon välttämään.

    ReplyDelete
  63. @ RainDrop: En tiedä, millainen sävy tuosta omasta suolloksestani jäi; ärsyttää, kun kiireessä yrittää höseltää mahdollisimman paljon eikä saa mitään järkevää sanottua. Ainakin itsellä on yritys tarjota lapselle mahdollisimman paljon vaihtoehtoja, myös niitä perinteisiä, jotta hän pääsee toteuttamaan itseään ja itselleen luontaista käytöstä tuntematta joutuvansa pakotetuksi mihinkään väkinäiseen kaavaan. Eli jos tyttö on luonnostaan kovin tyttömäinen, niin saa olla. Ei ole mitään väärää siinä, että haluaa naimisiin ja kotiäidiksi, joka tykkää siivota ja leipoa pullaa. Mutta kaikkien ei pitäisi olla pakko tähdätä siihen. Olenhan itsekin kotiäitinä omasta halustani, vaikka kannatan naisten työllistymistä ja tasa-arvoa jne. jne. :)

    @ Pilami: Loistava pointti! Varmasti itsekin toimin samalla tavalla, kunhan lapsi tuosta kasvaa. Ehdottomasti pitää tukea sitä, mikä on lapsesta parasta, mutta kai vanhemman velvollisuus on myös tarjota yleissivistävästi / monipuolisesti taitoja kehittävästi / terveellisesti muutakin - eihän lapselle voi syöttää pelkkää suklaatakaan, vaikka se luontaisesti maistuisi. Ei siis niin, että väkisin raahataan itkevää epäliikunnallista lasta hiihtämään, että vauhtia nyt, kun et muuten elämässä pärjää, mutta voihan sitä käydä vaikka eväsretkellä leppoisaan tahtiin, tms. mukavaa yhdessätekemistä. Eli samoilla linjoilla olen itsekin. :)

    Tuo kävelykuvaus oli todella valaiseva esimerkki. Itsekin olen näin etukäteen ajatellut tekeväni vaikka sun mitä, mutta eipä tuossa arjen tohinassa aina tajua yhtään, mitä sieltä suusta tulee. Tässä minusta esimerkiksi kasvatusoppaat voivat olla avuksi (palatakseni tuonne jonnekin keskelle keskustelua; miten niin ajatus hyppii?) - vaikka koko ideologiaa ei pureksimatta nielisi, niin muutama hyvä esimerkki saattaa valottaa omaa toimintaa todella hyvin.

    ReplyDelete
  64. Ihan hirveän hyviä pointteja molemmat, pilami! Sellaisia, joita kohti itsekin olen tässä keskustelun kuluessa vähän haparoinut (mutta aika epäonnistuneesti.) Ihanaa, kun tulit, ja puit nämä sanoiksi!

    Ehdottoman totta varmasti juuri tuo, ettei lasta ohjaa vain niihin luontaisen kasvun suuntiin, koska kaikki tarvitsevat tasapainoa - ja sellaisista ei-niin-ilmeisistä jutuista voi löytää vaikka mitä uutta ja lohdullista. (Minä esim. en ole koskaan ollut kovin liikunnallinen, mutta onnistuin itsekin löytämään liikunnasta iloa. Valitettavasti vasta aikuisena. Siitä en kyllä vanhempiani syytä vaan pikemminkin erilaisia kilpailua korostavia liikuntaharrastuksia :D)

    Ja sitten juuri tuo reippaaksi kehuminen. Sitäkin olen vähän etäisesti miettinyt. Kyllä minusta kellä tahansa pitäisi olla oikeus olla epäreipas välillä.

    Ystäväni juuri sanoi, että hänen poikansa halusi lopettaa jalkapalloharrastuksen, muttei oikein osannut sanoa sitä - lapsi vain keksi tekosyitä, miksei voi mennä. Ystävästäni tämä tuntui tietenkin kauhealta, ja vaikka näin etäältä on helppo sanoa, että turha jäädä asiaan kiinni, ymmärrän noita kauheustunteita.

    Niin, miten löytää tasapaino siinä, että kannustaa lasta kävelemään itse, mutta välillä myös olemaan pieni pulkassa?

    ReplyDelete
  65. Äh! Vielä piti sanoa yksi juttu, mutta katkesi ajatus... Liinalta tuli uudestaan mieleen, kun kirjoitit tuosta liikunnan löytämisestä myöhemmin: Pieni lapsihan ei välttämättä yhdestä kokeilukerrasta edes asiasta innostu ja voi "puhjeta kukkaan" myöhemmin. Eli ei jokaiseen "äiti haluun pelata lätkää äiti haluun pelata jalista äiti alotan viulunsoiton" -intoiluun ehkä kannata lähteä heti mukaan, ja niitä muitakin harrastuksia/tekemisiä kannattaa aina välillä ehdotella.

    Nyt hiljenen. :)

    ReplyDelete
  66. Ajattelinpa tulla tänne huutelemaan jotain huomatakseni, että koko maailma ehti mua ennen, enkä voi hampaita tekevän huutajan kanssa keskittyä lukemaan kaikkea ajatuksella. Eli täräytän tänne näkemykseni näin (pahoitteluni, jos joku jo sanoi tismalleen saman, mutta se meni multa ohi):
    Mua on riipinyt suunnattomasti, kuinka lähipiirin lapsista puhuttaessa yhdestä korostetaan koko ajan, sitä, kuin POIKA hän on. Hän on toki poika, mutta että kun siskonsa hoivaili tuossa iässä nukkeja, niin hän juoksee keppi kädessä miekkailemaan. Tuota,öö, olisko tässä nyt just kyse siitä, että toiselle on osoitettu se nukke ja toiselle miekka ja ritarit. Lisäksi pikkulasten hoivaamisvietti sivuutetaan usein poikien kohdalla, koska he eivät ehkää saa juuri sitä nukkea hoivattavakseen vaan vaikkapa muovisen dinosauruksen, josta pidetään vuoroin maailman hellintä huolta ja toisinaan se joutuu keinutuolin jalan mestaamaksi. Ihan kuin ne nuket tyttöjen leikeissä.
    Tuo Ylen uutinen kummastutti mua muotoilultaan, vaikutti jotenkin ohimennen raapaistulta eikä sisältö selittänyt otsikkoa niin perusteellisesti kuin olisin odottanut. Nytpä sille selvisi syykin. Olin lukenut tuon englanninkielisen aiemmin, mutta en enää osannut yhdistää näitä. Kiitos valaisusta!

    ReplyDelete
  67. Mä tajusin tän keskustelun tuloksena myös seuraavan asian (näitä omia mokia on hirmu kiva näköjään jakaa täällä sun blogissa ;): me ostettiin pojalle 2-vuotislahjaksi nukke ja on tullut sen jälkeen todettua, että eipä näytä lasta kovin paljon nukella leikkiminen kiinnostaa. No, öh, vertailun vuoksi kerrottakoon, että kun lapsi on saanut junarataa, on sitä junarataa koottu yhdessä ja puksutettu vetureilla ympäri rataa, pikkuautoille on rakennettu levystä laskurata ja legoista rakennettu ties mitä. Mutta sille nuken kanssa leikkimiselle emme antaneetkaan oikein mitään mallia: emme laittaneet sitä yhdessä nukkumaan emmekä keitelleet sille ruokaa leikkiastioilla. No ei vissiin ihme, että nukke on jäänyt leikeissä paitsioon. Voitaishan me vanhemmatkin kehittää siihen jotain leikkiä ympärille.

    Tietysti tähän vaikuttaa omat mielenkiinnon kohteetkin: mun mielestä on mielekkäämpää rakentaa legoilla kuin leikkiä mielikuvitushoivaleikkejä. Ja sitten tietysti kiinnostaisi muiden kokemukset: ovatko muiden lapset ihan "luonnostaan" alkaneet hoivailla pehmoleluja ja nukkeja ym. vai onko siinä leikin synnyssä ollut vanhemmillakin jotain tekemistä?

    ReplyDelete
  68. " Ja sitten tietysti kiinnostaisi muiden kokemukset: ovatko muiden lapset ihan "luonnostaan" alkaneet hoivailla pehmoleluja ja nukkeja ym. vai onko siinä leikin synnyssä ollut vanhemmillakin jotain tekemistä?"

    Hyvä pointti! Lapsillahan kai on vahva hoivavietti, mutta nehän tekevät liki kaiken mallista oppimalla, joten voisi kuvitella, että tuohonkin juuri vanhemman osallistuminen vaikuttaa eniten.

    ReplyDelete
  69. Hippiäinen, tottahan se tuokin on. Muutenkin ehkä sellainen kauhean suunnitelmallinen harrastaminen kuulostaa vähän oudolta. Että nyt kun satubaletin aloitat niin tanssit perkele hautaan asti sitten tai ylioppilaaksi asti vähintään.

    Annukka, ei oo vielä koko maailma käynyt. Onneksi :D

    Noinhan se juuri on. Saattaisi se pieni tyttökin juosta miekka kädessä, jos hänelle sellainen olisi annettu. Vaan pienestä on tämäkin erottelu aloitettava. Ystävä hieman ihmetteli, kun heille oli 10 kk vanhasta pojasta todettu, että kyllä huomaa kyseessä olevan pojan kun on niin kiinnostunut kaukosäätimestä. Tämä siis siinä iässä, jossa muksu kuin muksu on VARMASTI kiinnostunut siitä mokkulasta, jossa on hassuja nappuloita ja joka on vanhempien erityissuojelun kohde :D

    Pilami, tiedätkö, mä varmaan tuolta Bleuen blogista luin jossain vaiheessa huomion siitä, että esikoislasta pitää ihan OPETTAA leikkimään - ja järkytyin. Mekin vaan kasattiin vauvan eteen leluja, ja oletettiin, että tuosta noin se kohta alkaa leikkiä. Onneksi lapsiparka pääsi päivähoitoon, eihän se vieläkään varmaan tietäisi, miten autoilla ajetaan ja miten nukkea ... heitetään seinään ja retuutetaan päästä. (Ja välillä yritetään pukea.)

    Siis kyllä: voisin kuvitella, että esimerkistä on apua. Mutta minustakin legot on paljon mielekkäämpiä :D

    ReplyDelete
  70. Aivan mielettömän hienoa keskustelua :) En pysty nyt kommentoimaan mitään järkevää, toteanpahan vain, että herätti hurjan paljon ajatuksia, ja heti huomenna keskityn välttämään laiskaa "hyvä"-huudahdusta (joka minulla on juuri sitä, mistä Kohn kritisoi, jos oikein ymmärsin: aidon kiinnostuksen puutetta ja autopilotilla toimimista silloin, kun haluaisin oikeasti keskittyä johonkin muuhun. Toki kehun myös aidosti, mutta tähän ei ole tullut aiemmin kiinnitettyä huomiota).

    Tytöistä ja pojista tekisi mieli kirjoittaa romaani, mutta väsyttää ja yllä on jo sanottu paljon viisaita. Sen sanon, että autot ja geenit -kommentti saa minutkin hermostumaan. Se on muuten ihan yhtä typerä väite, kuin että koristautuminen (kasvomaalein, koruin tai höyhenin) olisi jotenkin geeneissä. Vähänkin historiaan tutustunut tietää, että se on kulttuurissa.

    ReplyDelete
  71. Saara, olen ollut koko viikon ihan täpinöissä näistä kaikista eri näkökulmista :)

    En ole muuten ihan varma, miksi niihin geeneihin pitää vedota niin hirveän monessa asiassa. En minä sillä, etteikö niillä olisi iso rooli - varmasti on - mutta kun ajatellaan, miten älyttömän hieno ja iso asia kulttuuri ylipäänsä on, ja mitä sen kehittyminen on koko lajille antanut (sori vaan, kaikki muut pallon asukkaat) ... eikö olisi parempi pistää energiaa sen eteenpäinviemiseksi? Eikä geeneillä selittelyyn :D

    Autopilotointiin sorrun itsekin yhä, vaikka käytännössä lapsi on paljon tyytyväisempi vartin aitoon läsnäoloon kuin puolen tunnin puolivillaiseen. Siksi yritän siinä vähän tsempata.

    ReplyDelete
  72. Mä en ole ehtinyt noroissani ja muissa nyt yhtään kommentoimaan ja tää on varmaan jo ihan loppuun pureksittu aihe :D

    Kuten muutama muukin totesi niin muksuista löytyy yksilötasolla ihan hitsisti eroja. Muakin mietityttää se että kun niitä yksilöitä on aivan laidasta laitaan, niin voiko yksi tapa toimia kaikkiin? Ja samaten kun muksut on vähän isompia, kun tulee niitä ikävaiheita joihin kuuluu sitä identiteetin kehittymistä sitä kautta että itsetunto on hakusessa, kun lapsi hakemalla hakee sitä että kehutaan ja on hyväksytty. _Miten_ sitten pitäisi toimia, jos ei kehua? Kun on niitä vaiheita milloin lapsi kysyy että rakastatko, välitätkö, olenko tärkeä? Siitäkin huolimatta että päivittäin niin sanot. Ehkä nämä mitä nyt on kirjoiteltu, on koskenut enempi sitten niitä pienten lasten vaiheita :) mutta ne pienet kasvaa ;) ja kun esim. koulujärjestelmä vielä on sellainen kuin on niin senkin puolelta mua vähän mietityttää se kehumattomuus. Että kuinka pitkälle se kantaa? Toki se autopilotti-homma on se miltä pitäisi välttyä vaan aidosti olla siinä hetkessä mukana, oli kyse kehuista tai muusta toiminnasta.

    Tuossa mietiskelin että ehkä juuri siksi ne lastenkasvatusoppaat on niin "punainen vaate", kun lapset on kuitenkin yksilöitä ja aikuisillehan siinä tarjotaan malleja toimia. Ehkä oikea termi olisikin vanhempien kasvatusopas? Tiedän, saivartelua tietyllä tapaa mutta ainakin omalle mielelle osuvampi ilmaisu.

    ReplyDelete
  73. Tuskin mikään yksi tapa toimii ikinä kaikkiin. Tykkään kyllä tuosta vanhempien kasvatusopasasiasta, koska siltähän tää puuha lähinnä tuntuu.

    Voisi ajatella, että kyse on kuitenkin siitä, miten kehutaan ja mistä. Tuossa ylempänähän käsittääkseni alkuperäinen Kohnista kirjoittanut anonyymi kommentoi kehumisesta vielä lisää (oli mennyt tutkimaan asiaa! Miten vaikuttunut voin olla? Hyvin vaikuttunut.), kannattaa etsiä ne tekstit - ovat hyvää kamaa, ja tuovat tähän kehumisasiaan uusia näkökulmia.

    ReplyDelete
  74. Tätä se työssäkäyminen teettää. Ei ehdi edes osallistua tämänkaltaisiin hyviin keskusteluihin!

    Olen ajatellut, että antaa lapsen vain kasvaa rauhassa. Enhän kuitenkaan osaa johdonmukaisesti olla näyttämättä "vääriä" asenteitani, joten lapsi kasvaa meidän jälkeläiseksi hyvässä ja pahassa.

    Tähän kuitenkin sisältyy vahva tarve tehdä pojasta sovinistin vastakohta (en tiedä miksi hänestä tulisi sovinisti, kun ympärillä ei yhtään sellaista ole). Sukulaiseni käyttää sukumme ressukkamiehistä termiä "heikkojen isien pojat" ja välillä mietin, onko siinä perää, että machoja kasvaa silloin, kun isä on vastuuntunnoton rehvastelija.

    Toistaseksi meidän poika paijaa nukkeaan, joka on nähtävästi poikanukke. En aio tehdä tästä mitään johtopäätöksiä mihinkään liittyen, koska tajusin juuri, ettei häntä ole koskaan kehuttu mistään leikkimisestä. Täytyypä korjata tilanne!

    ReplyDelete
  75. Sikuriina, niin siinä voi käydä!

    Ehkä sekin on jotain kaikkivoipuuskuvitelmaa, että luulee voivansa korjata kaiken omassa käytöksessään pielessä olevan noin vain asiaa ajattelemalla. Tai ylipäätään. Että ehkä tosiaan terveintä on antaa lapsen kasvaa ja välillä tuuletella niitä omia ennakkoluulojaan. Kai tämä vanhemmuus sinänsä on aika kasvattavaa jo, ja ehkä lapsikin vielä kohtaa sen koulun :D

    ReplyDelete
  76. Voi vitsi, en ole koskaan lukenut näin rakentavaa keskustelua kasvatuksesta missään blogissa. Kiitos jokaiselle, joka on jotain kommentoinut. Olen aika myöhässä, mutta silti vielä tekee mieli lisätä omia ajatuksia.

    1. Oppaista.

    Itselläni on psyykkisesti sairas vanhempi, joten minulla on paljon opittuja malleja, joista en ole kovin ylpeä. Hermostun nopeammin kuin haluaisin. Minulle on valtava helpotus lukea jostain, että on ihan ok, että myös äiti menettää itsehillintänsä ja ylireagoida, ei vain lapsi.

    Ja kuten monesti mainittiin, oppaat saattavat (, samoin kuin keskustelu ystävän kanssa - tai mahtavan blogin ja kommentointi-ketjun lukeminen) tarjota uusia ajatuksia ja suuntia. Se on rikkautta.

    Tyhmää oppaissa on se, että itse en välillä osaa lukea kriittisesti tai alan suorittamaan asioita. Mutta luulen, että minun pitää oppia olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja uskoa siihen, että minulla on kaikesta huolimatta tunne ja intuitio, joihin voin luottaa.

    2. Roolimalleista

    Kerran kerroin yhdelle äidille, että lapseni ei ollenkaan innostu leluista, vaan enemmän jokapäiväisistä kodin tavaroista. Siihen toinen äiti vastasi, että tietenkin, me aikuiset emme leiki leluilla (ainakaan kovin pitkään, esim helistimellä), joten se ei ole lapsestakaan mielenkiintoista. Hitsin hyvä pointti oli tuo, että pojalle ostettiin nukke, mutta sillä ei leikitty niin kuin junaradalla. Totta.

    3. Kehuminen

    Yritän olla liioittelematta, minäkään en pidä ääripäistä. Silti olen miettinyt, että onko ok sanoa, ole kiltti ja tuo tämä, tai ole kiltti ja pue, koska sehän tarkoittaa, että et ole kiltti, jos et tee niin kuin sanon. Minusta on oikeasti hyvä reflektoida sanomisiaan ja silti toivon, että annan itselleni myös luvan olla ihminen, en pääse eroon kaikista asioista, jotka olen oppinut.

    Olen todella kiitollinen Anonymokselle tuosta kehumisen tarkennuksesta. Olen lukenut Jean Liedloffin kirjan, myös hän puhuu kehumisesta enkä ihan ymmärtänyt, miksi ei saa kehua. Nyt ymmärsin eron aidon ilahtumisen ja kehumisen (kärjistetysti: jonka tarkoitus on ohjata käytöstä) välillä.

    4. Oma persoona

    Myös vanhemmat ovat erilaisia, eri vahvuuksia, eri heikkouksia, samalla tavalla, kun lapsia ei voi laittaa yhteen muottiin, ei voi myöskään vanhempia. Jokaisen täytyy löytää itselleen sopiva tie. Tällainen keskustelu on mahtava apu siihen.

    Kiitos erityisesti sinulle Liina, jotenkin sinulla on niin kunnioittava asenne kaikkia kohtaan ja tuntuu, että kaikilla, jotka kommentoivat. Jotenkin sellainen yritän-ensin-ymmärtää-ennen-kuin-tuomitsen -asenne, ja sitten vielä en-teilaa-vaan-esitän-kysymksiä... mahtavaa.

    S

    ReplyDelete
  77. Terve S, kiitos hurjasti ihanasta kommentista! Tämä sai minutkin taas ajattelemaan lisää, ja päivä meni ehkä sen ansiosta paremmin kuin olisi muuten mennyt. Minustakin on ihanaa, miten hyvää tämä keskustelu täällä oli, ja oli tosi huippua, että tulit kirjoittamaan omia ajatuksiasi - ei tässä onneksi ole mitään parasta ennen -päivää! :D

    On tosi kurjaa, että oma vanhempi on psyykkisesti sairas (vaikka se, että asian tiedostaa, on kyllä varmasti hyvä). Silloin ehkä erityisesti on tärkeää saada apua ja tukea sekä ystäviltä että asiantuntijoilta, koska eritoten turhan syyllisyyden alle musertuu ihan liian helposti - ja silloin on hirveän vaikeaa olla millään saralla hyvä.

    Ehdottomasti muista olla armollinen itsellesi. Ainakin tämän kommentin perusteella olet sekä ajatteleva että tunteva yksilö, enkä usko, että vanhemmuuden peruspakettiin hirveästi muuta tarvitaan. (Olen muuten itsekin vähän huono lukemaan kriittisesti, luotan asiantuntijoihin melko lailla ja näen ihan hyviä pointteja melkein joka suunnalla. Voiskohan tässä vielä aikuisiällä kehittyä?)

    Tuo lelujuttu oli taas hyvä. Innostuin tämän sun kommentin myötä tänään leikkimään lapsen kanssa toviksi - yleensä luemme, ja hän toki mielellään kuunteleekin, mutta nyt tuntui hyvältä ja hauskalta muistaa, että muutakin voidaan yhdessä tehdä kuin sitä minulle helpointa juttua.

    Noi kehumisjutut on samoin olleet mullakin muuten mielessä paljon. Että missä määrin on ok ohjata toisen toimintaa haluttuun suuntaan kehumalla. Hirveän hankalaa on löytää muita sanoja!

    ReplyDelete
  78. Löysin tämän ihanan keskustelun myöhään illalla ja yön sitä alitajunnassa raksuteltuani ajattelin nostaa aloituksesi joitakin asioita.

    *uutisointi. Olen tehnyt tässä kuluneen vuoden aikana sellaista omaa pientä tutkimusta. Aina, kun mediassa (useimmiten Yle, Hesari), uutisoidaan jostakin sukupuolierosta, olen etsinyt alkuperäiseen lähteen esille ja tarkistanut eron suuruusluokan. KUINKA iso ero on?

    Viimeksi, esimerkiksi, uutisoitiin naisten ja sotaveteraanien näkevän enemmän painajaisia kuin muun väestön. THL:n sivuilta löytyivät luvut kertoivat, että naisista usein painajaisia näkee 4% ja miehistä 2%. En tiedä muista ihmisistä, mutta ainakin omassa mielessäni Ylen uutinen "Naiset näkevät enemmän painajaisia", antaa mielikuvan, jossa tuo sukupuolen välinen ero on paljon tuota todellista erotusta suurempi. Täysin henkilökohtainen tulkintani uutisesta on jopa, että eron täytyy olla kymmeniä prosentteja. Kuitenkin, omassa mielessäni, jos näen kadulla naisia ja miehiä, muistan herkemmin että naiset näkevät painajaisia, eli leimaan heidän joukkonsa. Ja unohdan, että miehetkin voivat nähdä painajaisia. Ehkä tämä on oma ongelmani, mutta näin huomaan ajattelevani.

    Samoin valitsin randomina tässä taannoin lauseen, että tyttöjen hampaat puhkeavat aiemmin. Vaikka jutussa sanottiinkin, että keskimäärin, niin silti aihepiirin tieteellisissä julkaisuissa ero oli paljon pienempi kuin omassa mielessäni etukäteen kuvittelin. Pojilla oli kolmessa isossa tutkimuksessa 4 hammasta (erityisesti välihampaat ja kakkoset), jotka puhkesivat keskimäärin aikaisemmin kuin tytöillä, ja tytöillä loput hampaat puhkesivat aiemmin. Mutta erot olivat tyyliin tytöillä 10.26 kuukauden iässä ja pojilla 10.6 kk iässä. Omassa mielessäni ainakin nuo pari viikkoa ovat jo keskiarvoinakin aika pieni ero, eli niillä ei saisi olla mitään käytännön merkitystä.

    *Näistä päästään sitten siihen, että minua kiinnostaa erityisesti, mitä me jollakin tiedolla teemme. Jos ihmiset lukevat uutisen että naiset näkevät enemmän painajaisia, niin perustetaanko erityinen naisten unitutkimusklinikka? Tai muistavatko lääkärit paremmin asian, kun tuolissa istuu naispotilas? Nauretaanko miehelle epäuskoisesti, kun tämä kertoo näkevänsä painajaisia?

    Tällaisissa tilanteissa nähdäkseni sukupuolittuneet ennakkokäsitykset ovat haitallisia. Ajattelisin, että tämä on osa isompaa pakettia. Jari Sinkkonen, josta kovasti pidän, on sanonut jossakin miten lapsen itsetunnosta saadaan hyvä, että "et väheksy lastasi etkä vaadi häneltä liikaa".

    Tuohon lauseeseen haluaisin itsekin pyrkiä myös sukupuolittuneiden asioiden osalta. Jos tutkitaan että poikien influenssa on keskimäärin vaarallisempi jälkitautien osalta, niin haluan ainakin vaikuttaa siihen, ettei sellainen tieto käänny tulkinnaksi, jossa tyttö jätetään kokonaan hoidotta, tai hoidetaan automaattisesti "vähemmän aktiivisesti" kuin poika, koska yksilönä tyttö saattaa todellisuudessa olla se, joka ne jälkitaudit saa veljiään herkemmin. (tämä tuli mieleen tuosta sukurasitekommentistasi, että pojat ovat olleet sukusi mielissä hauraita ja tytöt kyllä selviää).

    Minusta tuntuu että paljon tämän sukupuolikeskustelun taustalla on meidän vanhempien omat kokemukset vähättelystä tai sivuuttamisesta. Olisi halunnut itse tyttönä leikkiä parkkitalolla, mutta sitä ei toiveista huolimatta koskaan joulupukki tuonut, tai myöhemmin olisi kaivannut muuttoapua, mutta sitä ei koskaan saanut kun oli saanut reippaan nuoren naisen roolin.

    Kiitos!

    -Nuppu




    ReplyDelete
  79. Saanko vielä jatkaa?

    Paljon näitä on tullut mietittyä, ja hyvin samalla tavalla huomaan miettineeni kuin monet yllä. Tässä tiettyjä havaintoja lisää:

    * jotkut sukulaiset ohjaavat lapsia perinteisiin sukupuolirooleihin. Esimerkiksi lastemme ukki sanoi, kun tyttäremme konttasi aikoja sitten keittiön eteen ja jäi tuijottamaan siellä puuhastelevaa rouvaa, "siellä se keittiö on, pikku emäntä jo niin innokkaana sinne osaa mennä". Mutta kun poikamme kävi keittiön ovella, hänelle sanottiin "kohta on pullaa tarjolla". Hyvin samanlainen kokemus kuin tuo kaukosäätimen räpläämisjuttu.

    Mietin ukin kommentin jälkeen, että mitähän pitäisi itse tehdä, miten pitäisi ajatella ja miten toimia. Ei oikein ole valmista vastausta. Näkökulmia kun on niin tuhat ja miljoona. Tiedän, että ukin puoliso rakastaa keittiössä hääräämistä. Joten yksi tulkinta voisi olla että ehkä ukki haluaa ohjata tytärtämme johonkin sellaiseen, jonka hän kokee turvalliseksi, ja uskoo että tyttäremme kasvaisi siten onnelliseksi. Ja hänet muistettaisiin aina hyvistä pullista ja leipomuksista. Kuten ukin puolisokin, joka on hyvin pidetty ihminen suvussa. Ohjaammehan me lapsia moneen muuhunkin, esim. ammatteihin liittyy toiveita. Olen itse hyvin tyytyväinen omaan ammattiini ja ajattelen sen edesauttavan hyvää elämää - onko silloin ihan ok innostua, kun lapsikin osoittaa siihen kiinnostustaan?

    Koska ymmärrän sen, että poikkeuksia voi olla vaikeampi ymmärtää. Jos ei ymmärrä jotain, ei ehkä osaa tukea.

    Sitten taas toinen tulkinta on huolestunut: haluaako ukki ajatella, että tytön ei pidä vaikkapa opiskella tai ajaa ajokorttia? "Alentaako" hän tyttäremme hellan ääreen, vaikka tytär loistaisi kodin ulkopuolella? Jos tyttäremme aikuisena ei koskaan leivo vaan ostaa valmiit pullat kaupasta ja keskittyy enemmin vaikka agilityyn koirien kanssa, antaako ukki tälle arvostelevaa palautetta "voisithan sinä sen leipomisen opetella".

    Vai heltyykö ukin sydän vähitellen siihen, että tyttäremme on vaikkapa innokas piirtämään karttoja tai taitava kertomaan vitsejä?

    Ehkä tuntuu siltä, että on ihan sama minkä näistä poluista tyttäremme valitsee. Mutta oli se niistä mikä vain, niin haluaisin, että sekä me vanhemmat että sukulaiset antaisimme sille arvon. Eli katsoisivat häntä ihmisenä hyväksyvästi. Ja että tytär olisi onnellinen. Tietysti onneakin on vaikea mitata, mutta näppituntumalla ainakin niin, että hän haluaisi olla kanssamme tekemisissä ja kokisi mielihyvää tekemisestään, oli se mitä vain. Että hänellä olisi pääsääntöisesti hyvä perusvire ja vain vähän stressiä.

    jatkuu...

    ReplyDelete
  80. Minäkin olen ollut havaitsevinani, kun Liina kirjoitit, että lapset itse ovat konservatiivisia. Esimerkiksi esikoisellemme on jonkin aikaa ollut hyvin tärkeää, että häntä kutsutaan pojaksi, ei lapseksi. Usein lipsahtaa, että "lapset voisi laittaa autoon", ja hän puuttuu tähän. Ja hän itse jaottelee asioita tyttöjen ja poikien asioihin. Onhan se selvää, että maailma on vielä tällainen kuin on: enemmistö bussikuskeista on miehiä ja enemmistö hameita pitävistä on naisia ja enemmistö kimeä-äänisistä on naisia. Kun luen kirjaa ja matkin vaikkapa miespeikon ääntä väärin (korkealla äänellä), hän korjaa. Varmasti jotain turvallisuutta tuottavaakin on jaotella asioita.

    Haluaako ihminen itsekään aina rikkoa joitain kulttuurisia asioita, koska rajanylitykset vaativat ponnistelua? Analogisesti: Itselleni on ollut stressaavaa hakea yliopistoon, koska suvustamme kukaan ei ollut sinne päässyt. Oli epäuskoinen ja hieman turvatonkin olo, koska hyppäsin maailmaan, jonne vanhempani eivät voineet minua auttaa vertaistuellisesti. En sanoisi, että taipumuksieni seuraaminen automaattisesti tekee minua onnelliseksi, vaan mukana tulee myös epävarmuutta ja kuormitustakin. Meidän alalla olen huomannut myös sellaisten opiskelijoiden, joiden vanhemmat ovat samalla alalla, pitävän hieman enemmän välivuosia opintojen aikana, koska heillä ei ole niin kovaa stressiä valmistumisesta vaan he luottavat valmistuvansa.

    Tämä ketju oli kyllä lohdullinen, kun huomaa muidenkin pohtivan samoja juttuja. Ja Liina on huippuleaderi tälle!

    -Nuppu

    ps. Anteeksi näin pitkä teksti. En oikein osaa tiivistää.

    ReplyDelete
  81. Nuppu! Sä ansaitset jonkun Vuoden kommentoija -palkinnon, ihan mahtavia kommentteja ja mahtavia oivalluksia. Mun on aivan juuri livistettävä töistä Finnconiin, MUTTA tulen kyllä illalla kommentoimaan noita sun juttuja vielä, koska niissä on paljon ajatuksia herättäviä juttuja, joista ehdottomasti haluan jutella.

    Kiitos, iso kiitos näistä hienoista kommenteista <3 Mä oon todella, todella onnekas ja onnellinen bloggaaja nyt.

    ReplyDelete
  82. No niin, äskeinen edellinen kommenttini oli juuttunut spämmikansioon, kiitos vaan Google, blogini ylläpitäjänä en kirjoita tänne spämmiä.

    Minusta on ihan huikeaa, että olet sekä selvitellyt uutisten taustoja (hatunnosto) että se, että erot ovat NOIN pieniä. Siis aivan mitättömiä. Ja kuitenkin, jos uutisoidaan, että eroa on, sehän tosiaan kuten itsekin sanoit on nimenomaan se seikka, joka lukijan päähän jää.

    Voihan toki olla, että erot ovat tilastollisesti merkitseviä, ja varmaan ovatkin, mutta miten tämä merkitsevyys kääntyy arkielämän merkitsevyydeksi on sitten toinen asia. Yksilön kohdalla tilastomatikka on jokseenkin merkityksetöntä.

    Sukupuoliroolien edustajien sijaan pitäisi pystyä näkemään asiat enemmän yksilöiden ja tilanteiden yhteistyönä.

    Toivon kovasti, että lapsenne ukki osaa nähdä myös stereotypioiden ulkopuolelle huomatessaan, etteivät lapset niitä ehkä isompana halua noudattaa. Haluaisin kuitenkin ajatella, että kenenkään yksittäisen henkilön (poislukien ehkä vanhemmat) vaikutus ei ole mitenkään massiivisen iso, joten olen toiveikas sen suhteen, että vaikka joku yksittäinen isovanhempi jossain ei kykenisi hyväksymään laajempaa tapaa olla nainen tai mies, se ei kuitenkaan ole mikään este.

    Konservatiivisuuteen liittyy varmaan tuon turva-aspektin lisäksi myös se, että tiukka naisen tai miehen malli on hyvä paikka, josta lähteä liikkeelle laajentamaan omaa kuvaa. Ei siis välttämättä vahingollista, eikä siitä pidä liiaksi säikähtää.

    Olen itsekin huomannut monessa kohdassa viime aikoina, että haluaisin olla turva-alueilla, sopuisa ja toimia, kuten on ennenkin toimittu. Vaatii rohkeutta ja on hemmetin pelottavaa astua jollekin uudelle alueelle. Nostan hattua siitä, että olet yliopistoon hakenut, ja samalla olen ihan varma, että pärjäät siellä mainiosti ja tulet takuulla valmistumaan. Ellet ole sitä jo tehnyt. (On muuten noin anekdootinomaisesti kerrottava, että vaikka omat vanhempani ovat myös yliopistokoulutettuja, yhtään kukaan meidän perheestä ei ollut varma, että valmistuisin lopulta :D Mutta kyllä mä sen sitten kuitenkin tein, kymmenen vuotta vain kesti.)

    PS. Ei niin mitään syytä pyytää anteeksi, minun pitäisi polvillani kiittää. Kiitänkin. Kiitos!

    ReplyDelete