Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:

• Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
• Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
• Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
• Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
• Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

Anteeksipyyntö kannattaa aina

Olin väsynyt ja kärttyisä. Käänsin asuntoa ympäri etsiessäni lapsen vanhaa kurarukkasta, jonka aioin kiskoa koiran tassun suojaksi iltalenkin ajaksi - eläin järsii talvisin tassujaan kuin parempaakin apetta - mutta sitä ei löytynyt mistään.

Kiukutti.

Siivoskelin ohimennessäni.
Lapsi sotki ohimennessään.
Kehotin häntä siivoamaan, kieltämättä jokseenkin ärtyneeseen äänensävyyn.

Lapsi siivosi, mutta häntäkin kiukutti. Hän koki vääryyttä, koska hänen äitinsä oli kiukkuinen. Hän siirtyi huoneeseensa ja paukautti oven kiinni. Olemme dramaattista sukua.

Tovin rauhoituttuani menin pyytämään anteeksi. Halasimme, annoimme suukot ja sovimme.

Ja siinä, lapsen sängyn laidalla istuessani, katseeni osui lapsen vanhaan kurarukkaseen leikkikeittiön takana.

Mielikin oli parempi.

Kiltteys itsepetoksen muotona

Olen pyöritellyt päässäni kiltteyttä. Lähinnä sitä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Enkä nyt puhu siitä kiltti tyttö -kiltteydestä, varsinaisesti, se on ihan puhkikaluttu aihe, vaan siitä sen kovaäänisestä sisaruksesta. Vai ovatko ne saman kolikon kaksi puolta?

Se yksi kansanedustaja, tiedättehän, se jonka mielestä evoluutioteoria on uskon kysymys, oli jossain haastattelussa ihmetellyt osakseen saamaansa palauteryöppyä. Onhan hän omien sanojensa mukaan kiltti.

Bongasin tämän tietenkin Facebookista, kaiken totuuden alkulähteiltä, ja siinä joku kommentaattori sanoi, että itseään kiltteinä pitäviä pitäisi varoa ihan viimeiseen asti.

Olen jokseenkin samaa mieltä. Tai siis. Oletteko huomanneet, että ihmiset, jotka kovaan ääneen pitävät itseään erityisen kiltteinä saattavat olla ihan kauheita?

Seurasin taannoin erään tuttavan erotilannetta. Hän käyttäytyi melko ikävällä tavalla tulevaa ex-puolisoaan kohtaan, ja samaan aikaan jauhoi siitä, miten kiltti on. Mutta eihän hän ollut. Kiltti on sellainen ihminen, joka käyttäytyy kiltisti. Ei ihminen, joka on mielestään sietänyt liikaa puolisoltaan ja saa nyt kiltteysmanttelinsa alta toimia miten tahtoo.

Muistin oman isäni. Hän on myös tykännyt aina tehdä numeron omasta kiltteydestään. Hän on myös käyttäytynyt tavalla, josta saisi ainesta useampaan terapiakertaan. Sori faija, jos luet tätä, mutta tiedäthän mitä sanotaan - you could've fooled me.

Kiltteys on jonkun sortin käytösansa. Se on viitta, jota ylleen sovittamalla voi vahingossa antaa itselleen luvan myös käyttäytyä miten sattuu - onhan sentään niin kiltti. Ainakin yleensä. Jos nyt ei juuri tällä hetkellä.

Itse en ole kovin kiltti. Olen usein laiska ja välillä pikkumainen ja satunnaisesti vihainen kaikille vain siitä hyvästä, että ovat olemassa. Se ei ole hyvä juttu, mutta on tervettä tunnistaa, että ei lähtökohtaisesti ole siunaus ihmiskunnalle. Pysyy rehellisempänä.

Palovamma-asioiden hoidosta

Lapsestani on kehkeytynyt innokas ruoanlaitossa auttelija. Minusta taas on kehkeytynyt näemmä turhan laiska varoittelija.

Niin, että äsken hän tietenkin poltti kätensä (molemmat, toisen pahemmin, toisen aika normaalilla tavalla) pannun reunaan.

Koska toinen meni pahemmin*, menimme Lastenklinikalle. Sitä ennen viilensimme kättä vedessä terveysneuvonnan ohjeiden mukaisesti.

Tässä tuli itselleni esiin sellainen lievästi kiintoisa seikka, jonka kirjaan tänne siltä varalta, että kaikki muutkaan eivät sitä tiedä: pitkä viileässä jäähdytys, kuten tunnettua, auttaa. Veden ei kuitenkaan tarvitse olla jäistä, vaan viileä tai jopa haalea jeesaa.

Käytännössä siis istutimme skidin tunniksi sohvalle kädet pesuvadissa, jossa oli viileää vettä. Lapsi pysyi paikallaan, kun hänelle televisiosta näytettiin hittishow:ta My Little Pony. (Pesuvati pysyi paikallaan, koska jompikumpi vanhemmista sitä koko ajan piteli.)

Kipua lääkittiin Buranalla ja suklaalla, suoraan suuhun annosteltuna, ja Lastenklinikkareissua varten ipanan kädet lärvittiin aloe vera -geelillä ja kiedottiin siteisiin.

Aloe verasta ei kiitellyt kukaan, mutta tunnin viilennys sai osakseen myönteistä hyminää.

Toivon, että teille ei käy näin, mutta jos käy, muistakaa: pesuvati, viileä vesi ja joku hittishow.


* Ei silti mitenkään tosi pahasti: toisen asteen palovamma mutta pienellä pinta-alalla.
 

Ne sellaiset syksyt

Tiedättekö sellaiset syksyt, jolloin tarpeeksi liikkumisen ja riittävän nukkumisen sijaan, ja päinvastaisista päätöksistään huolimatta, enimmäkseen istuu sohvalla ja syö 1) maapähkinävoita ja 2) voileipiä vaikka ei varsinaisesti ole nälkä?

Mulla on ollut yks sellainen.

Kyse on käytösmallista, joka on niin sekopäinen, että taakse katsoessani en ole ihan varma, kuka se tyyppi oli, joka olisi voinut pystyttää perusleirin jälkiuunileipäpussiin, mutta selvästi se minussa asui. Huomaan sen siitä, että vaatekaapistani löytyy enää harvoja vaateyksilöitä, joihin mahdun.

Kerroin naapurille, joka suositteli lempeyttä itselle. Elämä on syklistä, sanoi hän, ja tottahan se on. Usein syksyllä tulee kasvattaneeksi rasvavarastoja talven varalle.

Kyse ei silti ole pelkästään kiloista, joista en edes ole kauhean kiihdyksissäni (jos olisin, en kirjoittaisi koko jutusta. Paino on ollut aina suuri ja kipeä pisteeni, enkä voisi iloisempi olla huomatessani, ettei se enää satuta). Vaatteisiin mahtumisensa suunnanhan voi kääntää aina. Tai siis minä olen voinut, aina, kun olen oikeasti halunnut.

Kyse on siitä, että toimii tavalla, joka on niin höperö. Ettei nuku tarpeeksi vaikka tietää, että juuri se, eikä leipä, jeesaa kun aamulla ajaa Hyvinkäälle kuuden pintaan ja yhtäkkiä ymmärtää sen mekanismin, jolla ihmiset nukahtaa rattiin. (Älä huoli äiti, jos liikaa haukotuttaa, kurvaan huoltsikalle. Lupaan.) Ettei liiku, vaikka tietää, että juuri se jeesaisi pitämään mielialaa ja toimintakykyä korkealla.

Että käyttäytyy tavalla, joka johtaa siihen, että välipäivinä laahustaa töihin jotenkin kumarassa ja yhtäkkiä keksii, että ei hyvän tähden, enhän mä näin voi kävellä. Ja sitten oikaisee selän.

Ja siitäkin, saatana, ettei edes voi olla varma minkään asteittaisen selkeyden omaa toimintaa tarkastellessaan johtavan mihinkään muutokseen. Sillä mikä muka muuttuu joulun ja uuden vuoden aikana? Syksy kääntyy talveksi, mutten muista joulupaketeista paljastuneen elämänhallinnan lisäosia.

Toivottavasti ne siellä kuitenkin oli, jonkun kirjan välissä, sillä kaipaisin itseltäni tukea tässä hommassa.

Kerran joulukuun aikaan

Terve.

Olen istunut kaksi päivää Selling your ideas -koulutuksessa, jonka idea ei ollut niinkään opettaa, miten omat hyvät ajatukset tungetaan väkisin vastaanottajan kurkusta, vaan ehkä enemmän jonkinlaista kokonaisvaltaista dialogia. Tai niin minä sen ostin, koska en halua myydä mitään.

Koulutus oli hämmästyttävä kolmesta syystä: ensinnäkin se oli todella hyvä, toiseksi minulla ei ollut siellä kertaakaan tylsää ja kolmanneksi kaikenlainen kiusaantuminen loisti poissaolollaan. En tiedä, miten tämä kaikki tehtiin. Tähän asti en todellakaan olisi uskonut, että on mahdollista järjestää koulutus, jossa aivot eivät valu tylsyyden vuoksi korvista ensimmäisen vartin jälkeen.

Mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa edes neuloa.

---

Kun tulin kotiin, lapsi piirsi kirjettä joulupukille. (Isänsä sitten sanallisti toiveet tekstiksi.) Yksi toivelahjoista - joita oli maltillisesti neljä - oli yllättävä.

"Mikäs tuo on?"
"Sähkökone."
"...Mitäs se sähkökone tekee?"
"Jos sähköt vaikka loppuu mummolasta tai täältä kotoa, sähkökone voi auttaa."

Olen myönteisen yllättynyt tosi monesta asiasta tähän liittyen. Keskustelusta. Muiden ajattelusta. Visionäärisestä suhtautumisesta pieniin sähkökatkoihin.

Ja mistäs sen tietää, miten yleishyödyllinen kapine generaattori kohta on. Ehkä ostan kaksi.

---

Huomasitte ehkä, mutta toivottavasti ette, etten todellakaan päässyt haasteessani kompastelematta edes marraskuun loppuun. Kuukaudesta puhumattakaan.

Pakon inspiroivasta luonteesta

Syyskuussa ajattelin kertovani parhaasta urheilukurssista, jolle voi ihminen osallistua.

En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.

Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.

Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".

(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)

Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.

Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.

No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.

Nyt, kun ei ole enää pakko.